Döden, döden, döden

Liioittelu saa näkemään todellisuuden

 

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa, Teos 2013.
302 s.

Tajuntaan iskevä aloituslause houkuttaa lukemaan. Minna Lindgrenin radioääni helähtää mielessä, ja kirja vie mukanaan.

Kuolema Ehtoolehdossa -teoksen keskeiset henkilöt tulevat tutuiksi, Anna-Liisa, Irma ja Siiri, joukkoon kuuluu myös Suurlähettiläs. Näky palvelukodin aulassa lounasta odottavista asukkaista on tuttu meille, jotka olemme hoiva- ja palvelukodeissa vierailleet. Kaikkien pitäisi käydä tuttuja ja sukulaisia katsomassa, jotta tiedämme mitä meitä odottaa.

Asukkaat puhuvat tietysti kuolemasta, mutta sitä ei pelätä. Kuka viimeksi on kuollut. Lierihatturouva yllättää, kun ei vielä kuollutkaan, kuten palvelutalon asukkaat luulivat. Anna-Liisa tietää, että kuollut olikin Tero, kokkipoika. Siiri suree, koska Tero oli hänen ystävänsä.

Naiskolmikon mukana pääsee seuraamaan matkoja raitiovaunussa. Monet reitit tulevat tutuiksi, sillä Ehtoolehto sijaitsee Munkkiniemessä. Näppärästi vaihto linjalta toiselle käy, paitsi joskus. Hauskaahan siitä syntyy.

Suurlähettiläs arvelee, ettei 92-vuotiaalla ole enää ajokorttia ja lupaa ajeluttaa naisia taksilla. Taksiseteleitä riittää. Irma yllättää kertomalla, että luokkakokouksissa gynekologi kirjoittaa heille todistukset ajokorttia varten. Irmalta lapset veivät hänen rakkaan pienen punaisen autonsa. He vielä möivät hänen asuntonsa ja toivat hänet palvelukotiin.

Anna-Liisa kertoo talon tapahtumista. Käytävät täyttyvät kuolleitten tarpeettomista tavaroista, joita kukaan ei huoli. Mahonkipöytä sentään on hyvä pelipöytä.

Döden, döden, döden toistuu puheissa. Sanat Irma oli napannut Astrid Lindgrenin kirjasta.

Vanhat ihmiset maksavat kaikesta, Jokaisella tekemisellä on hinta. Joillakin onnellisilla on nuoria sukulaisia, jotka osaavat tarkkailla laskuja tietokoneillaan. Viemärin korjauksestakin laskutettiin, vaikkei mitään ollut korjattu. Lisää tutkintatehtäviä naiskolmikolle.

Siiri ja Irma asuvat vierekkäisissä asunnoissa ja piipahtavat toistensa luona murukahvilla. Ostavat he tarjousruokaakin Munkkiniemen ylemmästä Alepasta eli Ylepästä. Viimeisen päivän maksalaatikko on vielä hyvää.

Asukkailla on taito saada aikaiseksi kiire työntekijöille, vaikka heillä itsellään ei ole kiire minnekään. Hoitajat uupuvat ja ottavat vuorotteluvapaita. Naiset arvelevat, että työnantaja maksaa siitä, että työntekijä on vuoden tekemättä mitään.

Dementiaosastolla torjutaan virkeitten leidien apu. Osatonhoitaja Virpi Hiukkanen sanoo, että hoitaminen vaatii ammattitaitoa. Irma tietää: ”Illalla herätetään kello kahdeksan ja annetaan unilääke. Aamulla annetaan piristävä pilleri.”

Reino pamauttaa järkyttävän uutisen tiedoksi. Mitä Olaville – sotaveteraani ja pyörätuolissa – oli tehty suihkussa. Reino huutaa ja tyrskii itkua. Se helvetin hintti!

Ihminen saattoi olla ylitarkastaja, piiripäällikkö, rakennusmestari tai opettaja, mutta palvelutaloon hän päätyi raahustamaan ruokalappu kaulassa. Kaikista tulee entinen se ja se.

Anna-Liisa on tarkka kielestä, äidinkielen opettaja kun on. Hän korjaa toisten puheita hauskalla tavalla. Naiset hauskuttelevat pitkillä sanoilla kuten omahoitotarvikejakelupiste tai asiankäsittelyaikataulu.

Lääkkeitä syödään ja viiniä juodaan. Sekakäytöstä ei puhuta. Siiriä oli kehotettu juomaan kahvi ilman sokeria, mutta Siiri totesi että 92-vuotias saa syödä mitä haluaa.

Döden, döden, döden.

Hoivakodin tapahtumat alkavat ihmetyttää naisia. Kuka tahansa alkaa vaikuttaa dementoituneelta, kun syö riittävästi lääkkeitä. Irmankin dosentti täyttyy huomaamatta, erivärisiä ja kokoisia lääkkeitä, joista ei tiedä mitä ne ovat.

Taksikuskista, Mika Korhonen, tulee naisten turvaenkeli ja apu. Ravintolakäynnillä Irma tilaa pöydän luokkajuhlaa varten. Sovitaan, että henkilömäärään pannaan vainajavaraus.

Suljettu osasto on paikka minne ylilääkityt asiakkaat kärrätään. Faktori Reino vietiin sinne, kun hän oli kertonut Olavin tapauksesta. Siellä Ryhmäkodissa Siiri tunnistaa Irman helminauhasta. Siiri oli tunnettu sievästä, tyylikkäästä pukeutumisestaan, nyt hänet oli puettu ventovieraan vaatteisiin. Paidassa luki I´m sexy. Häntä ei saanut auttaa syömisessä, koska se esti kuntoutumisprosessin edistymisen.

Anna-Liisa ja Siiri ryhtyvät salapoliiseiksi. On liikuttava öisin. Ehkä Mika auttaisi, olihan hän ´unohtanut´ yleisavaimet heidän näkyvilleen.

Siiri keskeyttää naapuriasunnon ”perinnönjaon”. Irma on tulossa kotiin, kotiin kajauttaa ja komentaa kaikki ulos. ”Me luultiin, että mummi on poissa pelistä…”

Tavarat jäävät läjiin lajittelun jäljiltä.
Irma toipui sairaalasta sairaalaan -reissullaan. Asuntokin järjestyy, sillä Anna-Liisa muuttaa tulevan miehensä luokse. Sukulaiset tosin olivat myyneet kaikki tavarat.

Lindgren kirjoittaa hauskasti vakavasta. Hän ei pilkkaa eikä ivaa, mutta liioittelee niin, että tyhmäkin huomaa minkälaista peliä palvelukodissa pelataan korttipelien lisäksi.

Lindgren näyttää monia epäkohtia, jotka huumorin avulla iskevät tajuntaan. Vanhusten palveluista päättävien pitäisi lukea tämä kirja ja ottaa opikseen.

Kiitos Minna Lindgren!