Nuoren runoilijasukupolven kasvattaja

Viikon 30 runo, 30.7.2017

 

Lakkaan satamasta

Charles Bernsteinin mukaan

Keskiyön retki. Moira

hukkaa luunsa, höyly
savee veden nalle.
Ei enää lasku nyt kun kuin
tajuamani tokan
kärkii Ekaan valke
amaan vankkurit ja
piripintaiset on
eri tiet – kiehku-
rantin pilssin lanteet
omin ummen taa ja
Pirun päärlyportti
vaivat vankkuroitse
paukamaan ja näki
jäisen nummen taa
jolla pidät täydyn –
ynnä kamfertista.
Väre, rasta Vantaan
hiekoin meidät, pehmon,
taa ja kummentaa: oi
ken on kynnetön hän
äänen läheltäköön
koko fani ansa –
padoltuaan, yönty-
neenä, sakkauuttaan
vapaa keksimään! ja
kuittamolla johto
kiskot isot koot ja
kiehkot kebabinsa
lummen vaille, tornit
pomot, koot, ja kautta
penttelin ja päivän
laen kellut, tavan
veren kulku tiellä.

Leevi Lehto: Ampauksia ympäripyörivästä raketista, Savukeidas 2004

Valitsin oheisen runon, vaikka Sanasade-osaston runot houkuttivatkin. Ne olivat vaan liian vaikeita kirjoittaa. No, olisihan ne voinut kopioidakin.

Leevi Lehto julkaisi esikoiskokoelmansa  Muuttunut tuuli, 1967.

Ampauksia ympäripyörivästä raketista on hänen kahdeksas teoksensa.

Leevi Henrik Lehto (s. 23. helmikuuta 1951) on suomalainen runoilija, kääntäjä, ohjelmoija ja kustantaja.

Vuosina 1983–1997 Lehto toimi päätoimisena suomentajana kääntäen romaaneja, muistelmia, filosofisia ja sosiologisia teoksia, runoutta (muun muassa John Ashberyn Flow Chart (1991), suomeksi Vuokaavio, 1994) ja asiatekstejä. Vuodesta 1997 vuoteen 2002 hän oli helsinkiläisen Viestintä Oy Substanssin suunnittelujohtaja ja sen jälkeen 2002–2003 Kynämies Oy:n verkkoviestinnästä vastaava johtaja.

Hän toimi Tuli&Savu -runouslehden päätoimittajana 2002–2003, Runoyhdistys Nihil Interitin  puheenjohtajana 2003–2006 ja Helsingin Poetiikkakonferenssin suunnittelutyöryhmän vetäjänä 2005–2008. Hänet tunnetaan myös digitaalisen runouden sekä äänirunouden kehittäjänä.

Lehto opettaa runoutta helsinkiläisessä Kriittisessä korkeakoulussa. Hän on Kuopion Äänirunousseminaarin suunnitteluryhmien jäsen, ja on ollut tuomassa Kirjakanttiin useina vuosina ulkomaisia äänirunoilijoita.

Lehto on opiskellut Helsingin yliopistossa matematiikkaa ja valmistunut 1978 pääaineenaan poliittinen historia.

Vuosina 1970–1984 Lehto toimi aktiivisesti politiikassa ja 2000-luvulla hän luonnehtii itseään ”ei-vasemmistolaiseksi kommunistiksi”.

Lehdon tuotantoa on käännetty englanniksi, portugaliksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, hollanniksi, venäjäksi ja kiinaksi. Hänen englanninkielinen runoteoksensa Lake Onega and Other Poems ilmestyi marraskuussa 2006.

Ntamo on Lehdon 2007 perustama kirjankustantamo. Yritys toimii on demand -periaatteella eli tilausperiaatteella, jolloin kirjoja painetaan vasta sitä mukaa kun niitä tilataan.

Lehto on suomentanut James Joucen teoksen Ulysses. Käännös julkaistiin kesäkuussa 2012 kun tekijänoikeussuoja oli edellisenä vuonna päättynyt. ”Uutta käännöstä tarvitaan”, hän sanoi. 14. lukuun hän on maailmankirjallisuuden sijasta sijoittanut Suomen kirjallisuuden historian^.

Leevi Lehto on kasvattanut kustantamonsa kautta uuden sukupolven runoilijoita ison joukon, mutta ei ole unohtanut iäkkäämpiäkään runoilijoita. Hän on poiminut parhaat päältä, kun suuret kustantamot ovat vähentäneet runojen kustantamista.

Leevi Lehto on itsekin taitava esiintyjä. Ikimuistoinen on hänen tulkintansa Eino Leinon runosta Tuulikannel.

Sanat ja Ellun kanat

Viikon runo 29, 23.7.2017  

 

Otin sinua kädestä:

tule, näytän sinulle jotain:
vein sinut metsään syvälle,
syvemmälle ja sanoin:

Katso: tässä on puu:

metsän puu, sitä
ei ole nähty metsältä.

Tero Liukkonen: 1999 : runous, Gummerus 1999

 

FT Tero Liukkonen (s. 16. lokakuuta 1960 Helsinki) on porvoolainen kirjailija. Hän on julkaissut kuusi romaania, kolme runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman.

Kirjallisuudentutkijana hän on kirjoittanut Tuomas Anhavasta ja Veikko Huovisesta. Hän on työskennellyt myös kustannustoimittajana, kirjallisuusarvostelijana ja kirjoittamisen ohjaajana.

Kriitikoiden tekstit ovat paljon luettuja. Usein meillä lukijoilla on suosikkimme, minulla muun muassa Teo Liukkonen ja edesmennyt Jukka Kajava. Kajavan tv-ohjelmien arvosteluista tykkäsin, koska olin usein samaa mieltä. Seppo Heikinheimon musiikkiarvosteluita luin ihan vaan kielellisen ilottelun vuoksi, vaikka en konsertteja kuullutkaan.

Kritiikkimaailma on muuttunut, kuten koko kirjallinen maailma. Onneksi runous kestää. Niin uskon.

Olen kuullut Tero Liukkosen puheenvuoroja myös kritiikkikursseilla. Uskaltauduin valitsemaan hänet Kansanvalistusseuran Lyriikankurssin (vanha kunnon kirjekurssi) ohjaajakseni. Vallan erinomainen opettaja, tiukkakin. Väärään vastaukseen hän kirjoitti: ei muuten ole. Antoi hän positiivista palautettakin. Saksasta suomentamani runo oli omastakin mielestäni onnistunut.

 

Valitsemani runo Liukkosen esikoiskokoelmasta on yksi mieleinen. Veivasin monia ja vaihdoin toiseen. Kokoelmahan  on malliesimerkki runoista, joten lukekaa kaikki! Vähän mystisiähän monet runot ovat. Huumori on usein satiirista ja varsinkin proosa psykologisesti jännitteistä, Dark Lady Gummerus 1998.

Kirjan takakannessa on oiva esittely kirjailijasta: ”Tero Liukkonen on suomalaisen runouden näkyviä hahmoja: ohittamaton auktoriteetti, isä aurinkoinen, yrmeä buddha, metaforien salpausselkä ja ajatusten iijoki.”

Yö kuuntelee meitä -kokoelma (Gummerus 2003) on myös mieleeni.

Liukkonen harrastaa joogaa, opettaakin. Hänen asiajuttujaan on hauska lukea netistä.

 

 

 

Puiden ja metsän ystävä - Tossavainen

Viikon runo 28, 16.7.2017

 

Tuomi kukkii

Karhun aika, ronkuvat

         joutsenet.

Nainen riisuu turkkinsa

         saunan penkille,

valkeus pukee häntä

        mies miettii, asettelee

harvat loimensa

         pinon päälle – jää siinä

lapsillekin tilaa tulla.

         Niin laulavat

hiljaa löylylinnut

          kirkkaassa mustassa,

hetken vielä se aika, valkea

           vanha aika.

 

Jouni Tossavainen: Valitut puurunot 1985 – 1998.  Like1998

Laani on valikoima kuudesta runokokoelmasta; Juoksijan testamentti (1985), Kaksitoista kuvaa (1986), Hevoskomppi 1988), Metsännenä (1990), Hakamono (1992) ja Arboreta (1995).  Lisäksi mukana on Tossavaisen painavinta runoutta ”Neulastie”.

Jouni Antero Tossavainen (s. 10. lokakuuta 1958 Tervo) on suomalainen runoilija ja kirjailija. Tossavainen työskenteli kulttuuritoimittajana ja toimitussihteerinä Savon Sanomissa vuoteen 2000.

Tossavainen kirjoitti ylioppilaaksi 1977 Vesannon lukiosta. Humanististen tieteiden kandidaatti 1987 Tampereen yliopisto ja FM Jyväskylän yliopisto.

Muut toimet:
M. A. Castrénin seuran ja Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liiton (AFUL) hallituksen jäsen.
Harrastus: valokuvaus
Sai Kuopion kaupungin Martti Merenmaa -stipendin 1986.

Tossavainen voitti Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985 teoksellaan Juoksijan testamentti. Vuonna 2015 hänen teoksensa Hannes Kolehmainen – New Yorkin Lentävä suomalainen voitti Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Runoteos Metsännenä oli Savonia-palkintoehdokkaana vuonna 1990 ja romaanit Koulu 2009 ja Kesäpäivä 2013.

Jouni Tossavainen on ollut aktiivinen toimija niin Suomen arvostelijain liitossa kuin Kirjailijaliitossakin.

Kuopiossa Pohjois-Savon kirjallinen yhdistys Vestäjät oli myös Tossavaisen toimintakenttää, muun muassa Kirjakantti-kirjallisuustapahtumassa.

Tossavaisen teosluettelo on komea. Kolme ensimmäistä kokoelmaa julkaisi Gummerus, Metsännenän Kustannuskiila, sittemmin julkaisija on ollut Like. Sininen torni -kokoelman kustantaja on ntamo.

Jouni Tossavainen lanseerasi Suomeen Poetry Slam -lavarunous idean. Lavarunous juurtui tänne Runopuulaaki-nimellä.

PS.
Karri Kokon Jälkisanat "Niin metsä vastaa" on ehdoton luettava. Hyvä ja kiinnostava teksti.

 

Tauoilla kypsytellään uusia runoja

Viikon runo 27, 9.7.2017  

    

Pitkä tauko näyttää – runo kypsyy

Ei niistä vuosista puuttunut mitään

        ei niin sitäkään

             kun me niin kovasti riitelimme

                          kesken ihanan vetelän elokuisen päivän

                    ja meidän piti mennä maalle

                  mutta me ei voitu mennä samaan taksiin

                                vaan me tilattiin eri taksit

                      sinä ajoit edellä minä takana

                          se oli varsinainen diplomaattikyyti

                          poliisisaattue vain puuttui

                          mutta loppumatkasta me alettiin vilkutella

                             ja minä näyttelin sinulle kuljettajan selän

                                 takaa salaisia merkkejä,

                  ja kun me päästiin asemalle, sinä maksoit kummankin kyydin,

                       ja taksimiesten ilmeistä olisi voinut maksaa myös,

                         ja me menimme aseman terassille istumaan,

                          pidimme toisiamme kädestä, ihailimme

                  ruusupensaiden kauneutta ja ratakiskoja.

  

 Miten peiliin kirjoitetaan, Otava 2003

Sinikka Tirkkonen (s. 13. helmikuuta 1954 Leppävirta) on suomalainen kirjailija, asuu Varkaudessa. Tirkkonen valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi 1979, sen jälkeen opinto-ohjaajaksi 1981 ja äidinkielen opettajaksi 1984.  Hän ehti kokeilla monia tehtäviä ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään.

Tirkkonen debytoi proosakokoelmalla Halla (Otava 1985), jota seurasi novellikokoelma Luvaton elämä (Otava 1987).  Tirkkosen novelleja on käännetty englanniksi, ruotsiksi ja bulgariaksi. Tauon jälkeen ilmestyi Tirkkosen runokokoelma, Miten peiliin kirjoitetaan, Otava 2003.  

Suurten kustantajien runojen kustantaminen väheni, ja Tirkkonenkin joutui etsimään itselleen uuden kustantajan. Onneksi on ntamo. Seuraavat kokoelmat julkaisikin Leevi Lehdon kustantamo.

Unohdus : runoja. ntamo, 2008

Kaunis ehto : runoja. ntamo, 2010

Pimeän halki, valon halki : runoja. ntamo, 2013

 

Sinikka Tirkkonen ei ole suurten estradien esiintyjä, mutta valloitti muuan muassa ensimmäisen

Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman yleisön, ja myöhemminkin.

 

Tirkkonen on saanut ansioistaan myös palkintoja:

Runeberg-palkinto 1988

Kirjallisuuden valtionpalkinto 1988

Otavan tunnustuspalkinto 1988

Pohjois-Savon taidepalkinto 2004

Viikon runo 27, 9.7.2017

Pitkä tauko näyttää – runo kypsyy

Ei niistä vuosista puuttunut mitään

        ei niin sitäkään

             kun me niin kovasti riitelimme

                          kesken ihanan vetelän elokuisen päivän

                    ja meidän piti mennä maalle

                  mutta me ei voitu mennä samaan taksiin

                                vaan me tilattiin eri taksit

                      sinä ajoit edellä minä takana

                          se oli varsinainen diplomaattikyyti

                          poliisisaattue vain puuttui

                          mutta loppumatkasta me alettiin vilkutella

                             ja minä näyttelin sinulle kuljettajan selän

                                 takaa salaisia merkkejä,

                  ja kun me päästiin asemalle, sinä maksoit kummankin kyydin,

                       ja taksimiesten ilmeistä olisi voinut maksaa myös,

                         ja me menimme aseman terassille istumaan,

                          pidimme toisiamme kädestä, ihailimme

                  ruusupensaiden kauneutta ja ratakiskoja.

     

 Miten peiliin kirjoitetaan, Otava 2003

Sinikka Tirkkonen (s. 13. helmikuuta 1954 Leppävirta) on suomalainen kirjailija, asuu Varkaudessa. Tirkkonen valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi 1979, sen jälkeen opinto-ohjaajaksi 1981 ja äidinkielen opettajaksi 1984.  Hän ehti kokeilla monia tehtäviä ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään.

Tirkkonen debytoi proosakokoelmalla Halla (Otava 1985), jota seurasi novellikokoelma Luvaton elämä (Otava 1987).  Tirkkosen novelleja on käännetty englanniksi, ruotsiksi ja bulgariaksi. Tauon jälkeen ilmestyi Tirkkosen runokokoelma, Miten peiliin kirjoitetaan, Otava 2003.  

Suurten kustantajien runojen kustantaminen väheni, ja Tirkkonenkin joutui etsimään itselleen uuden kustantajan. Onneksi on ntamo. Seuraavat kokoelmat julkaisikin Leevi Lehdon kustantamo.

Unohdus : runoja. ntamo, 2008

Kaunis ehto : runoja. ntamo, 2010

Pimeän halki, valon halki : runoja. ntamo, 2013

 

Sinikka Tirkkonen ei ole suurten estradien esiintyjä, mutta valloitti muuan muassa ensimmäisen

Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman yleisön, ja myöhemminkin.

 

Tirkkonen on saanut asioistaan myös palkintoja:

Runeberg-palkinto 1988

Kirjallisuuden valtionpalkinto 1988

Otavan tunnustuspalkinto 1988

Pohjois-Savon taidepalkinto 2004

 

Jaetun maan lapset sai ensi-iltansa 2.7.

Minna Kettunen, Väärnin Pappilan emäntä,
tieto- ja näytelmäkirjailija ja lauluntekijä

Jaetun maan lapset sai ensi-iltansa

Usko tulevaisuuteen oli vahva

 

Alapitkän nuorisoseuran kesäteatterin ensi-illassa 2.7. nähtiin kantaesityksenä Minna Kettusen kirjoittama näytelmä "Jaetun maan lapset"
Näytelmä kertoo Lapinlahden Alapitkän tapahtumista vuosina 1944–52. Aiheita ovat mm. karjalaisen siirtoväen saapuminen ja asettuminen Alapitkälle sekä sodan monenlaiset jäljet ihmisissä.

Puvustaja Tuula Fält on löytänyt ja teettänyt ajankohtaan sopivat asut. Lottapuvut on hankittu Lottaperinneyhdistykseltä ja sotilaspuvut asianharrastajilta.

Lavastuksesta vastaa Hannu Turunen työryhmineen. Turunen myös näyttelee keskeisessä roolissa, Paavali Lintu.

Ohjaajat Minna Kettunen ja Tarmo Valkonen

Ohjaus: Minna Kettunen ja Tarmo Valkonen. Musiikin ohjaus: Minna Kettunen ja Kirsimaria Hartikainen. Taustanauha: Jarkka Rissanen ja taustanauhan viulu: Minna Ollikainen. Tekniikasta vastaa Ville Moilanen. Toimiva ja hauska oivallus on Tiedähine (Unikakkiainen) Noora Hyvärinen, joka kertoo suomeksi karjalaisten puhetta.

Alapitkän nuorisoseura näyttää yhteisöllisen voimansa näytelmän myötä. Hyvä saa mukaansa yhteistyökumppaneita, mikä onkin komea lista paikallisia yrittäjiä ja yhteisöjä.

Näytelmä on osa Suomi 100-hanketta.

Näytelmää katsotaan varmaankin hyvin paljon omakohtaisten kokemusten ja muistojen kautta. Osa Karjalan siirtoväestä jäi asumaan evakkopaikkakunnalleen ja osa lähti takaisin, sinne mistä oli tullutkin. 1950-luvulla kansaa jakoi sosiaaliset, poliittiset, kielelliset ja uskonnolliset rajat.
Yhteiselossa oli monia hankaluuksia; jouduttiin asumaan ahtaasti ”toisten nurkissa”. Arkiaskareet oli soviteltava lomittain, kun ”aina ne niitä piirakoitaan paistaa”, tavat olivat molemmilla tahoilla omanlaisensa.  
 

Ihmisen luonne näkyy, kun joutuu luopumaan omastaan. Näytelmän Martta Ollikainen on oiva esimerkki kovasta luonteesta. Vastavoimia esityksessä pitää olla. Valtaväen nuoret löytävät kumppanin myös siirtolaisista. Sekin on joillekin kova pala. Vaan Martta näkee asiassa positiivisenkin puolen. Miniä kunnioittaa minua. Katsojat oivaltavat asioita, sillä naurun remakka kuuluu katsomosta. Myötäelävä.
 

Katsomo alkoi täyttyä hyvissä ajoin

Yleisö seuraa intensiivisesti ja väliaplodit annetaan herkästi, välillä vakavoidutaan hiirenhiljaisiksi,
välillä pyyhitään silmäkulmaa. Osa katsojista lienee jo siirtolaisten jälkipolvea.

Kun siirtolaiset saavat oman kirkon, tsasounan, se helpottaa koti-ikävääkin. Rukoilemisestakin kun kummallakin joukolla on omat käsityksensä. Vainajan suhteen on samoin, omat tavat kummallakin.
 

 

Jaetun maan lapset näytelmästä kohtaus "Kuikan ukki kuolee"

Kuolema on aina keskellä elämää. Sodan julmuus näkyy ihmisissä. Aina ei eloonjäänyt kestä, vaan julmuudet rikkovat ihmisen sisältä.

Lapset vaistoavat asiat, ja eikö vain pian ala lällätys ryssistä, johon siirtoväen lapset vastaavat.  Aikuiset lopettavat moisen touhun alkuunsa, vaan käyvät halkotappeluun itsekin.

Kansakoulu ja opettajat pitävät kylän henkistä elämää yllä. Kuorolaulu kuuluu ajan henkeen itsetunnon kohottajana. Myös siirtoväen joukosta löytyy oivia esiintyjiä. Yhteisyys syntyy.

Asutustoiminta ja muut lakisääteiset tehtävät vaativat sopeutumista ja kestämistä. Eletään Vennamon aikaa.  Omastaan on vaikea luopua, toisen asemaan asettautuminen on aina  hankalaa. Tätä kautta voimme miettiä myös nykyajan pakolaisasiaa.

Kantaesitys on aina juhlava puheineen ja kukituksineen.

Piispa Leo ja piispa Jari Jolkkonen pitivät puheet, jotka varmasti koskettivat sanoillaan.

Katsoin näytelmää oman keskisuomalaisen lapsuuskotini elämän kautta. Meillä asui evakkoperhe keittiössä. Omalle väelle muurattiin hella tupaan takan kupeeseen. Lapsena en kuullut koskaan ryssä-sanaa. Vasta isona ihmisenä sen opin. Mamman ja papan puhetta en ymmärtänyt, vaikka mummu heidän kanssaan sujuvasti puhui. Perheen poika viihtyi oman hevosensa seurassa. Siirtolaisilla oli mukanaan lehmä ja hevonen, yhteiseen navettaan ne sopivat.

Näytelmän suomenhevonen muistutti minua meidän Elo-hevosesta, joka oli ollut sodassa. Se oli Pikku Paavin näköinen, ehkä se vähän vierasti suurta väkijoukkoa. Sen rooli vaikutti minuun, herätti muistot Elosta, joka tuli piharapun eteen hamuamaan leipäpalaa lapsen kädestä.

 

 

Kaikki toimi parkkipaikalta alkaen. Opastus oli hyvä. Myös väliaikatarjoilu oli sujuvaa. Kahvia olisi saanut halutessaan lisääkin.  Ja sää suosi sunnuntaina suloisesti.

 

Oman lisänsä toi leivän myynti. Tarjolla oli ”Talvisodan leipä”.  Ilo oli ostaa vitosen leipä paperipussissa.  Luen tekstin pussin päältä. ”Tämä KUNNIALEIPÄ on kiitos maamme veteraaneille ja lotille. Puolustusvoimien pyynnöstä lotat valmistivat rintamalle leipää runsaat 100 000 kiloa päivittäin. Kuiva leipä kulki voimanantajana kätevästi sotilaan taskussakin.”

Suotta ei ruisleipä ole kansallisruokamme.

 

”Aina ne niitä piirakoitaan paistaa”  

 

Kivullakin runoja syntyy

Viikon runo 26, 2.7.2017

Ei sanoja voi saalistaa.

Metsästää kuin
perhosia haavilla.
Tulevat
jos ovat tullakseen.

                Syntyvät.

Kipu kätilöi

               Murhe kastaa.

Ilon sanatkin.
Ja juuri ne. Juuri ne.

Maaria Leinonen: Huomisen ovella, Kirjapaja 2012

 

Eeva Maaria Leinonen (s. 27. elokuuta 1933 Iisalmi – 27. joulukuuta 2013 Kuopio).

Leinonen oli yksi Suomen siteeratuimmista kristillisistä runoilijoista, kertoo Wikipedia.

Leinonen oli haluttu kirjailijavieras runoilloissa ja matineoissa.

Maanviljelijäperheen tyttärenä kirjailijalla oli säilynyt elävä suhde luontoon. Koulutukseltaan Leinonen oli nuoriso-ohjaaja ja sosiaalihuoltaja. Hän toimi diakonia ja sosiaalityöntekijänä. Leinosen runoutta on luonnehdittu myös sosiaalilyriikaksi.  

Runoissaan Leinonen tarttuu yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja ihmissuhdeongelmiin. Aluksi vierastin ”sormi pystyssä opettamista”. Myöhemmin huomasin, että herkkyys pienille asioille ja luonnon kauneudelle oli ominaista runoilijalle. Ikä teki hyvää.

Leinonen kirjoitti myös novellikokoelman Avohaava, Kirjapaja 1988.

Esikoisrunokokoelma Ihminen on ihmisen toivo oli suosittu, uusintapainoksiakin otettiin (vieläkin kokoelmaa löytyy netistä). Runokokoelmia syntyi kymmenittäin, mukana myös valittuja kokoelmia ja kaksi Kootut runot kokoelmaa, Kootut runot. Elämän täysi. 1980–1993, Kirjapaja 2005 ja Kootut runot. Matka on laulu. 1994–2005, Kirjapaja 2006.

Avasin sattumanvaraisesti Elämän täysi -teoksen ja luin Käskyt III-X -runosta kolmannen: Muista pyhittää jokainen elämäsi päivä. Muistammeko?