Hopeatähti vilkuttaa Kuopiossa

Hopeatähti vilkuttaa jo kuudetta kauttaan

Syksyllä 2008 aloitti Kuopiossa uusi elokuvakerho Hopeatähti eläkeläisille. Kun minua pyydettiin mukaan ISAK ry:n järjestämään elokuvatoimintaan, ilolla suostuin.  Kevään aikana luotiin puitteet ja suunniteltiin ohjelmisto.

Yleisö on löytänyt Hopeatähden elokuvat, joita esitetään Kino Kuvakukossa. Ikääntyneet ihmiset tulevat elokuviin mieluimmin päivällä kuin iltapimeällä, varsinkin liukkaiden talvikelien aikana. Ja lähiöistä bussiyhteydet toimivat hyvin päiväsaikaan, samoin naapurikunnista. Tiistai klo 13 on hyväksi koettu aika.

Kevätkauden 2011 aloitti Prinsessa, joka veti salin täyteen hetkessä. Tarvittiin uusintaesitys.

Kevään toinen esitys on dokumenttielokuva Vesa-Matti Loirista. Tiistaina 1.2. klo 13 on siis vuorossa VESKU ja paikka tuttu Kino Kuvakukko, Vuorikatu 27.

Julkisuus ja menestys jättävät jälkensä, mutta menestys ei ole pilannut taiteilijaa. Herkällä mielellä voimme katsoa yksityiselämästäänkin kertovaa Loiria. Viime vuonna valmistuneen elokuvan on ohjannut Mika Kaurismäki. Esitys kestää vajaat kaksi tuntia.

Monet muistavat Vesa-Matti Loirin elokuvasta Pojat. Minulle on jäänyt vaikuttavasti mieleen myös Loirin suoritus elokuvasta Rakastunut rampa.

Seuraavana ovat vuorossa: 22.2. An Education, ”Oppia ikä kaikki”, 15.3. Miesten vuoro, 5.4. Hella W ja 26.4. Juha. Kesän kynnyksellä Hopeatähti on mukana Komediafestivaalilla Kätkäläisellä.

 Kuva: Loiri käy monilla muistojensa paikoilla, kuten pelikentällä.

Pauno Pohjolaisen näyttely Helsingissä

Galleria 12 avasi Helsingissä Pauno Pohjolaisen näyttelyllä

Kuopiolainen galleristi Anni Koskinen (TaM) laajensi Galleria 12:n toimintaa avaamalla toisen gallerian Helsinkiin.  Töölössä G12:ssa on ensimmäisenä taiteilijavieraana  Ars Fennica -palkittu Pauno Pohjolainen (s.1949). Hän on maamme eturivin taiteilijoita. Näyttelyssä on esillä taiteilijan uusinta tuotantoa.
Avajaiset oli yleisömenestys. Vierailin Galleriassa keskiviikkona 26.1. ja ovi kävi tiuhaan tahtiin. Taiteen ystävät olivat löytäneet uuden gallerian. Pohjolaisen näyttely on esillä 20.2. saakka.

Galleria ja Taidelainaamo G12 löytyy Töölöntorinkatu 3:n katutasosta
Avoinna: ti–pe 12–17, la–su 12–16

Täysi malja, 2011 yksi on yksi näyttelyn töistä (55x75x17cm)

Valokuva Mikko Mäntyniemi

Markku Söderströmin jäähyväisrooli

Markku Söderströmin jäähyväisrooli ei jätä ketään kylmäksi

Sirkku Peltolan Pieni raha on tragikoominen ja toisaalta absurdi näytelmä, joka on aiheeltaan aina ajankohtainen. Katsojan tunne velloo kihertävästä naurusta kuristavaan tunteeseen rinnassa; mitä me teemme yhdelle pienimmistä…

Peltola muistetaan Kuopiossa vierailevana ohjaajana vuosilta 1987–88. Palkittu tekijä.

Pieni raha kertoo lähimenneisyydestämme. Se on kuva autioituvasta maaseudusta, ja voi olla myös tätä päivää. Leskiäiti (Ritva Grönberg) elää aikuisen poikansa, Jasonin (Markku Söderström) kanssa arkeaan. Jason on hieman henkisesti jälkeenjäänyt, mutta pärjää arkirutiineissa, kunhan asiat toistuvat sovitulla ja opitulla tavalla. Äiti on opettanut.

Kerran viikossa Jason pääsee kaupunkiin bussiraha lapasessa ja toistetut asiat muistissa. Kassissa eväät ja kauppalappu. Pankkikortti on hyvässä tallessa ja tunnusluku opitulla tavalla mielessä. Kaupunkimatkan kruunaa kotileipomon munkkipossu.

Näytelmän tärkeä henkilö on myös Ilse (Sari Happonen), joka tuntee naapurinsa ja heidän tapansa. Naapuriapuun voi luottaa. Ystävyys ja luottamus kestää räsähdyksetkin. Hellapuut lentävät, mutta luontevasti ne kerätään syliin ja tuodaan takaisin halkolaatikkoon. Kolmikko tekee loistavaa työtä.

Maailma on kylmä paikka

Jason on kiltti ja hän luottaa ihmisiin. Hän kohtaa elämän kovuuden eräällä kaupunkimatkallaan. Syrjäytyneet nuoret Mikki (Mikko Paananen) ja Vanessa (Sari Harju) ovat monella tavalla pulassa. He houkuttelevat Jasonin ansaan ja pöllivät tältä pankkikortin. Vanessa vähän empii, mutta käyttää naisellisia avujaan Jasonin pään pyörittämiseen. Tyypillinen tapaus, mutta Vanessan yhteys Ilseen yllättää.

Paanasen ja Harjun näytteleminen on erinomaista; villalapasen lämpöistä ja kaltevalla tiellä olevan kundin kovuutta. Luontevasti rooliinsa istuu poika puistonpenkillä. Pojan roolissa vuorottelevat Niklas Kaskinen ja Jaakko Myllyniemi. Katsomassani esityksessä lavalla oli Niklas.

Poika odottaa puistossa kunnes valot kotona sammuvat. Katsoja osaa kuvitella lopun. Ohjaaja Olli-Matti Oinonen antaa pienille avustajille tilaa kasvaa rooliinsa. Kokonaisuudessaan Pieni raha on tehty herkällä vaistolla ja lujalla ammattitaidolla.

Kapakanisäntä (Tapani Korhonen) ei puutu asioihin, vaan tuumaa Jasonia katsoessaan, että maailma voi olla kova paikka. Vaikuttaa siltä, että hän ei hätkähdä, vaikka silmien edessä tapahtuisi mitä tahansa. Tämäkin roolisuoritus vahvistaa tiivistä kokonaisuutta.

Elämänkoulussa voi jäädä luokalleen

Kun Jason huomaa tulleensa petetyksi, hänestä löytyy voimaa kuin Nummisuutarin Eskosta. Se koituu Mikin kohtaloksi. ”Ei pidä vähätellä ketään, jonka pään läpi on tuuli käynyt.”

Kotiin palattuaan Jason on hämillään ja touhukas. Mutta äiti tietää, ettei ole hätää rahoista. Viisas äiti on kasvattanut poikaa toimimaan itsenäisesti. Kaupunkimatka on Jasonin elämänkoulu. Vaikka pankkitilin saldo on tyhjä, niin äiti lohduttaa poikaansa. Näytelmän nimi saa selityksensä ja katsoja taas kerran hervottoman naurun. Tunne heilahtaa hetkessä toiseen. Yössä vilkkuvat valot kertovat katsojalle lopun.

Äiti antoi tunnustuksen pojalleen: En pärjäisi ilman Jasonia. Mutta miten nämä jasonit pärjäävät kun äideistä aika jättää?

Syrjäytymisen ja yksinäisyyden teema saa katsojan mietteliääksi. Näytelmässä on kuitenkin toivon sanomaa: Lapset pitävät aikanaan huolta äideistä.

Markku Söderströmille erityiskiitokset mykistävän hyvästä jäähyväisroolista 39 vuoden palvelun jälkeen! Esitys käy sydämeen.

Ritva Kolehmainen

Ensi-ilta oli Kuopion kaupunginteatterin

Studiossa 29.10.2010

Ohjaus: Olli-Matti Oinonen

Henkilöt:

Jason, Markku Söderström

Äiti, Ritva Grönberg

Ilse, Sari Happonen

Mikki, Mikko Paananen

Vanessa, Sari Harju

Kapakanisäntä, Tapani Korhonen

Poika Niklas Kaskinen / Jaakko Myllyniemi   

                                                                                                                       Petra Tiihonen / Alias Studiot

                                                                                 

Vanha kunnon Kirjeopisto

LUIN KIRJAN 2

Kirjeopistosta Etäopistoon

   

KIRSIKKA ARKIMIES, EIJA ASSOLA-VIRTA, LIISA ENWALD,

MIRKKA MATTHEISZEN JA HILLERVO POHJAVIRTA (Toim.)

Etäällä on lähellä, Kansanvalistusseuran Etäopiston 90-vuotisantologia,

Kansanvalistusseuran Etäopisto 2010. 104 s.

”Vain kahdenkeskinen keskustelu on hyödyllistä.”

Kirjeopisto oli vuosikymmeniä sitten maaseudun asukkaan yksi linkki sivistyksen pariin. Aikanaan se oli opetustarjonnaltaan ja opiskelijamääriltään maamme oppilaitosten kärkijoukkoa, kirjoittaa opiston nykyinen rehtori Hannu Patamaa.

Kirjeopisto muuttui 1990-luvulla Etäopistoksi ja toimipaikka muutti Helsingistä Orivedelle.

Etäällä on lähellä -antologiaan tekstejä on saatu 51 kirjoittajalta, sekä opettajilta että opiskelijoilta.

Kirjan vastaava päätoimittaja FT Liisa Enwald on toiminut kauan etäopettajana. Hän kertoo kuinka päätyi opettamaan kymmenen opintokirjeen kurssia, jonka oli laatinut runoilija Väinö Kirstinä.

FL Eero Ojanen on kirjoittanut lyhyen katsauksen menneeseen ja koulutuspäällikkö Eija Assola-Virta kertoo nykyisestä toiminnasta. Etäkurssilaisia on 16-vuotiaista yli 80-vuotiaisiin. Tyypillinen opiskelija on 30–50-vuotias työssäkäyvä nainen. Opiskelijoita on tällä hetkellä 1200, opettajia viitisenkymmentä.

Ojanen kirjoittaa opiskelija numero 1:stä. Hän oli paimiolainen pienviljelijä August Pyölniittu, jolle lähetettiin ensimmäinen opintokirja 12.4.1920. Hänen mietteitään on kirjassa mukana ja sitaatteina tässä jutussa.

”Menestyksen avain on hiki.”

Kirjeopiston oppilaat olivat monenkirjavaa joukkoa. Enemmistö oli maaseudulta, mutta kaupunkilaisten suhteellinen osuus oli merkittävä.

Ojanen mainitsee varhaisaikojen oppilaista muun muassa kirjailija Pentti Haanpään, joka opiskeli englantia.  Nykykirjailijoista Rauha Kejonen on kirjoituksellaan mukana antologiassa.

Nykyisin opiskelu sujuu useimmiten sähköpostilla, ja verkossa toimii Etäcafé, virtuaalinen kohtauspaikka.

Luen kirjasta myös perinteisen kirjeopiskelun ylistystä: ”On ylellistä nopean sähköisen viestinnän aikana saada perinteinen vastauskirje.” 

Hyvin erilaiset kirjoittajat erilaisissa oloissa ja elämänvaiheissa, samoin opettajat, vaikuttavat innostuneilta. Etäkurssi on luottamussuhde.

Vankilassa kurssiaan suorittavat painivat monien vaikeuksien kanssa. Internetiä ei ole tiedonhakuun, ei sähköpostiakaan ja suositeltavia kirjoja on vaikea saada. Silti aina joku onnistuu tavoitteissaan. Vankilassa opiskellut nainen kertoo, että Atena julkaisee hänen kirjansa keväällä 2011, ja toinenkin on tekeillä.

”Keksijän tulee aina suhtautua epäilevästi väitteisiin jonkin asian mahdottomuudesta.”

Ritva Kolehmainen

Pyöreitä kymmenvuosia pehmeissä kansissa

LUIN KIRJAN 1

SARV 60 vuotta

HEIKKI JOKINEN (Toim.)

Kritiikin kasvot,

Suomen arvostelijain liitto ry 2010. 119 s.                                               

                                                          

 

Kovin synkkä on Kritiikin kasvot -kirjoituskokoelman kansi, kuvanneeko se sitten kriitikon tulevaisuutta.

Tietokirjailija ja kriitikko Heikki Jokinen on toimittanut Suomen arvostelijain liiton (SARV) juhlakirjan. Kirjan 10 kirjoittajaa on lyhyesti esitelty teoksen lopussa.

Antti Selkokari näkee aitoon kriittisyyteen kuuluvan edes jonkin asteen henkisen täysi-ikäisyyden. Kritiikkien kypsyttelyyn ei hektisessä ajassamme ole aikaa, hän toteaa.

Ville Hänninen muistuttaa, että maailmassa on kaikkea liikaa, myös kriitikoita, taiteesta puhumattakaan.

Kritiikin Uutisten päätoimittajankin vaikuttanut Otso Kantokorpi miettii, että mahdollisesti taidetta arvottava kirjoittaminen olisi jo tiensä päässä. Alkava kuolema on ainakin kvantitatiivisessa mielessä totta. Artikkelissaan Kantokorpi pohtii myös taiteilijan intentioita.

Elisabeth Nordgren on vahva ruotsinkielisten edustaja, Riitta Nikula kirjoittaa arkkitehtuurista ja Matti Linnavuori tunnetaan teatterikriitikkona. Siskotuulikki Toijonen on itseoikeutetusti mukana liiton puheenjohtajana.

Jokinen tarttuu edunvalvojan otteella asioihin, vaikka SARV ei ammattiliitto olekaan. Hän muistuttaa: Tarkista lasku. Sinun täytyy se maksaa. Hänen mielestään arvostelijan ammattitaitoon kuuluu myös taata itselleen tuotos työstään. Tiedotusvälineiden määrän kasvu on johtanut median yksipuolistumiseen. Kun samoja arvosteluja kierrätetään useissa sanomalehdissä, kritiikeistä häipyy paikallisuus.

Maila-Katriina Tuominen nostaa esiin liiton oman lehden Kritiikin Uutiset, joka on ollut tärkeä keskustelufoorumi. Lehden vaikutus on rajoittunut jäsenistöön. Jääneekö Kritiikin kasvotkin vain jäsenten käsiin? Asiantuntijoiden kantaaottavat artikkelit olisivat laajemminkin keskustelua herättäviä.

Varsinainen historiikki 60-vuotisjulkaisu ei ole, siksi otan rinnalle luettavaksi Kritiikin Uutisten 3/2000 erikoisnumeron Sarvia ja hampaita. Sen historiikkiosan kirjoitti silloinen päätoimittaja Otto Lappalainen, joka toimii edelleen kriitikkona ja kääntäjänä.

Historiaa löytyy myös juhlakirjasta. Matti Rinne kirjoittaa Kritiikin kannuksista, joka on ulospäin näkyvin SARVin palkinto. Muissakin palkintoraadeissa sarvilaisia on.

Lista Kritiikin kannuksien saajista on komea; ensimmäisenä kapellimestari Jorma Panula 1962. Kirjailija Eino Säisä palkittiin 1965. Kuopiolaissyntyiset muusikko Taito Hoffren ja näytelmäkirjailija Anna Krogerus saivat kannuksensa peräkkäisinä vuosina 2005 ja 2006. Viimeisin palkittu tällä hetkellä on runoilija Timo Harju 2010.

Hopeisiin Kritiikin kannuksiin on suhtauduttu aina arvostavasti, mutta Kari Väänänen piti palkintoa ”pelkkinä hiluina”. Rahaa ei palkintoon ole koskaan kuulunut. Myöhemmin Väänänen on todennut, että kannusten arvo on mielessä kasvanut ja myöntää iloitsevansa palkinnosta.  Ritva Kolehmainen

Joskus leikityttää!

Hauska ”leikki”, jonka löysin Sirpa Kähkösen sivuilta! Ja vastasin näin, en huijannut tai vain sen verran, että Oi Nausikaa ei ole nyt hyllyssäni. Lainasin ja kirja jäi sille tielleen.

Vastaa kysymyksiin käyttämällä hyllyssäsi olevien kirjojen nimiä. (Huom: ei saa huijata, vaan pitää valita kirjoja, jotka oikeasti löytyvät omasta hyllystäsi!)

 Oletko mies vai nainen?

Oi Nausikaa

Kuvaile itseäsi.

Aloittamisen taito

Mitä elämä sinulle merkitsee?

Yhtä matkaa

Kuinka voit?

Epäilyttävät huvit

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.

Intervalleja

Mihin haluaisit matkustaa?

Euroopan porteilla

Kuvaile parasta ystävääsi.

Pää tallella

Mikä on lempivärisi?

Jees ketsuppia!

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?

Kipinöitä tuhkassa

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?

Siis Savoy

Millainen parisuhteesi on?

Läsnäolon taito

Mitä pelkäät?

Asuuko henki lammessa

Päivän mietelause?

Avattava varovasti

Minkä neuvon haluaisit antaa?

Oma huone

Miten haluaisit kuolla?

Puutarhassa

Mottosi?

Hyvän kosketus

Kiven syli on 22 Savonia-palkittu teos

Myötätunto toimii vastapainona itsekkyyden ajassa

                                                              

Esko-Pekka Tiitinen (s. Suonenjoella 1956) sai Kuopion kaupungin myöntämän Savonia-palkinnon 3.1. romaanillaan Kiven sylissä.

– Tuli puskan takaa, Tiitinen sanoo palkintotiedosta. Piti ihan hengähtää polttopuiden teon välissä.

Romaanin aihe oli muhinut pitkään alitajunnassa. Vänskän suvun tarinaan innoitti kotiseuturakkaus, myötätunto ja samastuminen. Hiskin sydän on kivenmurikka, jolla on myös symbolinen merkitys kirjassa. Kivi on kirjailijan isän löytö Suonenjoen Viipperosta. Hän nimesi komean kiven Hiskin sydämeksi. Tiitinen kiittää nyt 96-vuotiasta isäänsä, jolta hän sai arvokasta tietoa menneestä ajasta.

Aiheesta Tiitinen kirjoitti myös näytelmän Kiven syli, johon musiikin sävelsi hänen poikansa Ilmari Tiitinen. Se on viimeinen osa Kaivosnäytelmä-trilogiaa ja esitys nähtiin aidossa kaivosmiljöössä kesällä 2010.

Tiitinen myöntää, että näin isosta projektista oli vaikea päästä irti. Seuraavana tekeillä on lastenkirja. Monipuolinen taiteilija kirjoittaa lapsille, nuorille ja aikuisille. Viime vuonna ilmestyi myös lastenkirja Kyyhkyn kysymys, jonka Tiitinen teki yhdessä poikansa Nikolai Tiitisen kanssa. Nuortenromaanillaan Villapäät Tiitinen voitti Finlandia Juniorin 2008. Tiitisen teos- ja palkintolista on pitkä. Hän on myös kuvataitelija. Tiitinen valmistui lastentarhanopettajaksi vuonna 1978 ja musiikkileikkikoulun opettajaksi vuonna 1981.

Kiven sylissä

– Muutimme Outokumpuun 1984. Paikkakunnalla on selvä profiili, kaupunkimainen tiivis maaseutukunta. Ihmiset ovat kaivostyöläisten perillisiä. Tarinat elävät keskuudessamme ja niitä voi kuulla vaikka uimahallin saunan lauteilla, Tiitinen kertoo.

– Teoksen ihmiset pyrkivät hyvään. Vastavoimaksi tarvittiin pahis. Siihen riitti Sysmäläinen, kirjailija sanoo. Yhteisöllisyys kantaa ja voimistaa.

Teos jakautuu kolmeen osastoon; Kiven syli, Kairatut sydämet ja Kaivoksen kainalossa. Viimeisessä osastossa on toivon sanomaa. Kirjan tapahtumat vievät sadan vuoden taakse aikaan, mistä Outokumpu-yhtiön historia alkoi. Taitavasti kirjailija liittää todelliset tapahtumat ja tarinat yhteen. Paikat ovat todennettavissa, mutta Hiskin kivi antoi mielikuvitukselle vauhtia. Kuusjärveläiset uskovat akat tuovat mukaan huumoria.

Kun teollisuus häviää, kulttuuri jää. Nykyään kaivoksen rakennuksissa opiskelee kansainvälinen joukko, 600 opiskelijaa. Värikkäät tanssitaiteen lopputyönäytökset raitilla ensin hämmästyttivät, mutta nyt niihin on totuttu.

Palkintojuhla

Palkintojuhla oli harvinaisen lämminhenkinen. Kiitospuheessaan Tiitinen kertoo kannustavasta opettajastaan. Opettaja toi koulupojalle orvokin, kun tämän runo oli niin erikoinen, ettei sitä voinut arvostella numeroin.

Kirjailija pitää tärkeänä, että taideaineet säilytetään koulujen opetusohjelmissa. Lapsi on tärkeällä sijalla hänen ajatuksissaan: Syntyessään välittävään ympäristöön lapsi oppii välittämisen kielen, aivan samoin kuten yhteisönsä puhekielen.

Tiitinen yllätti yleisön puheensa päätteeksi laulu- ja soittoesityksellään.

Palkintoraati sanoi perusteluissaan muun muassa näin: ”Romaani yhdistää onnistuneesti satavuotiaan kaivosyhdyskunnan ja siellä eläneen suvun viiden sukupolven vaiheet. Kirjailija kuvaa teoksensa henkilöitä, kovan ruumiillisen työn raatajia, sydämen lämmöllä ja myös heidän inhimillisiä heikkouksiaan ymmärtäen.”

Ritva Kolehmainen

Ritva-Annikki

Kuopiossa luotetaan kansanmusikaaliin voimaan                

Kuopion kaupunginteatterin tilaustyö Kilpakosijat on Sari Kaasisen (musiikki) ja Tommi Auvisen (dramatisointi ja ohjaus) neljäs yhteistyö.

Tiukassa taloudellisessa tilanteessa on järkevää esittää kotimaista tuotantoa.

– Välttämättömyydestä on tehty hyve, sanoo teatterinjohtaja Lasse Lindeman.

– Kulttuuripoliittisesti on arvostettavaa, että tehdään uutta kotimaista. Luodaan työtä kotimaisille tekijöille.

Kuopion teatterilaiset osaavat laulaa, se on moneen kertaan todistettu. Ja tanssiinkin teatterissa taivutaan. Musikaaliin täällä riittää karismaattisia näyttelijöitä.

Luin uudelleen Maiju Lassilan Kilpakosijat (Karisto 1913) vasta näytelmän katsottuani. Hämmästyin kielen voimaa. ”Tuvassa oli nyt makea lämmin.” Niin oli teatterissakin. Auvinen on nykyaikaistanut tekstin vanhaa säilyttäen.

Mauri Saikkonen Ukko, isä, Sikasena saa avausrepliikillään katsojat heittäytymään mukaan. Eläkkeeltä teatteriin vierailijaksi tullut Saikkonen näyttää koomikon lahjansa. Nauru on katsojilla herkässä, ei tarvitse pelätä olevansa lapsellinen ja samalla voi nauraa vähän itselleenkin. Tyhmyydelle saa nauraa, ivalle ei ole sijaa.

Mutta Sikasilla menee huonosti; piika lähtee, renki lähtee. Mikä avuksi isän ja aikamiespojan talouteen? Pekka Sikanen (Markus Petsalo) sen äkkää: akka pitäisi saada.  Ja rikas. Vaan kumman?

Naapurissa on Saastamoisen leski Kaisa (Sari Happonen), mutta tällä on muitakin ottajia.

Niinpä lähtevät miehet kiertoteitse muka muita asioita hoitamaan salaa toisiltaan kilpakosintaan.

Kosiomatkaa ennen kuitenkin on käytävä rippikoulu, sillä niin isä kuin poikakin ovat lukutaidottomina rippikoulun laistaneet.

Aikamoiset kinkerit pitäjätuvassa syntyvätkin lukkarin (Tapani Korhonen) koulussa. Naimalupa ei heltiä ilman viinavoitelua.

Petsalo hurmaa mahtipontisella virrenveisuulla: ”Pois maailman tavara…”

Yhteislaulut rytmittävät

Kosintamenoissa tarvitaan oivaa puhemiestä (Pekka Kekäläinen), ja sivujuonia näytelmässä riittää.  Myös Jukka Auvinen Antti Leskisenä naurattaa ja narraa naisväkeä. Ja naiset kutittavat miesten mieliä härnäyslauluillaan.

Kansanmusikaali rytmittyy tanssien ja laulujen tahtiin. Naiset haikailevat miesten perään: Kunpa se joku tulisi… Värttinäistä, mutta myös nasakkaa työväenlaulujen poljentoa. Miesten kosintatanssi on ripsakka pala. Kuvaan kuuluu myös yksinjääneen naisen (Seija Pitkänen) haikea laulu: Toisia naidaan, minua ei narratakaan…

Ilman ryyppyreissua ei kansanmusikaalissa selvitä. Mutta Sikaset eivät sikaile. Poika Sikanen on naisten mieleen, kukin sujauttaa tälle omalla tyylillään, salaa tai keikistellen, itse tekemänsä tuluskukkaron.

Monia hauskoja mielihyvää tuottavia yksityiskohtia Kilpakosijoissa on. Katsoja on koukussa, kun Ilkka Pentti ottaa hevosen roolin. Teatterin taikavoima saa uskomaan, että köyden päässä on härkä, vaikka vedetäänkin vain yhtä köyttä. Mammonan perään olevat rehvastelevat rahoillaan nyt ja aina.

Pelkistetty lavastus antaa tilaa esitykselle. Savolainen jahkailu ja yksinkertainen sanaleikki pääsee oikeuksiinsa ”luukkuleikillä” kuolleesta Siistisestä, siitä pitkästä Siistisestä – sekö pitkä Siistinen – sekö joka kuoli – Siistinenkö. Pitäneekö näyttelijöiden pokka joka esityksessä.

Tampereelta vieraileva ohjaaja Auvinen sanoi: – En ole monta kertaa saanut tehdä näytelmää näin kauniiseen lavastukseen.

Kilpakosijat. Kantaesitys Kuopion kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä 4.9.2010

Dramatisointi Tommi Auvinen, musiikki Sari Kaasinen
Ritva Kolehmainen