Oopperaan, oopperaan

Onko ooppera eliittikulttuuria?

Vieras ja tuntematon leimataan helposti elitistiseksi, ainakin kun se maksaa paljon. Voihan se olla vähättelyäkin, jos itse ei voi tai osaa osallistua. Tavalliselle pienituloiselle ooppera on rakkautta ja intohimoa taiteeseen, musiikkiin. Eikä sitä mitata muiden mielipiteillä tai näyttämisen halulla. Oopperaan ei mennä, koska se hienoa. Ei tarvitse näyttää, vaan olla oma itsensä. Arki-iltana ei tarvita juhlapukujakaan, kun ei jäädä jatkoille. Hotelliyöpyminen ei kiinnosta, kun kotiin pääsee parissa tunnissa.

Vietän aikuisten tyttärieni kanssa oopperailtaa, johon käytämme koko päivän. Oli tarkoitus käydä vähän putiikeissa. Torilla viivähdimme hetken, mutta kalsea tuuli ja rankka sade ajoivat meidät sisätiloihin. Ostaminen ei ole päämäärä, mutta jos jotain tarpeellista löytyy, ostamme.  Tyttären oli pakko ostaa kengät, koska sade kasteli sandaalit pahoin. Jukka Rintalan puvut täytyy katsastaa.  Taidetta nekin. Tuttujakin tulee vastaan.

Parasta on pitkä lounas kolmistaan Majakassa. Poikkeamme vielä oopperan mennessä virkistävällä juomalla. Nyt on vuorossa La traviata! Modernisoitu versio käy laatuun.

Väliajalla nautimme pienen kylmäkassin säilyttämät pikku karjalanpiiraat suolaisen kanssa. Ja päälle kylmää pullokahvia. Muitakin syöjiä huomaamme. Raput ja tungos eivät innoittaneet, vaan pidimme pienen tuumaustuokion. Eväitä himoitsi moni, syntyi mukava keskustelu. Ei varmaankaan hienojen naisten käytöstä, mutta hauskaa meillä oli. Verryttelimme jalkoja seisomalla väliajan.

Kotiin tulemme Rantasalmen kautta. Sateen jälkeen on kaunis ilta. Liikennettä vain nimeksi. Syömme matkalla autossa olleet eväät.

Matkalla mietimme ensi vuotta. Tuskin ainakaan ostan lippuja ennakkoon. Nyt olin ostanut liput jo syyskuussa. Usein oopperapäivä on lopulta hankala, nyt ainakin sään puolesta – kesän kurjin sää. Ei se kuitenkaan oopperaesityksen seuraamista haitannut. Katsomossa oli mukavan lämmin.

Ehkäpä seuraavaksi etsin sopivaa lastenoopperaa. Nyt kun oopperamatkasta oli puhe, niin pienin oli kuunnellut sivusta. Kun viisivuotias oli luonani ja söimme, taustalla kuului radiosta ooppera-aaria. Poika pysähtyy kuuntelemaan ja tuumaa: voisin minäkin sinne oopperaan lähteä.

Näin luontevasti se oppiminen käy. Eikä elitismin häivähdystäkään.

Inka Nousiaisen uusin teos

Tarinat kietoutuvat toisiinsa

 

Inka Nousiainen:

Kirkkaat päivät ja ilta,

Siltala 2013. 125 s.

Inka Nousiainen (s.1976 Juva) aloitti alle kaksikymppisenä kirjailijan uransa. Kirkkaat päivät ja ilta -romaani on hänen seitsemäs teoksensa. Kuin vaivihkaa hän kirjansa julkaisee. Vai onko se vain harha maalaiskriitikon näkövinkkelistä, Nousiainen kun asuu Helsingissä. Vaikuttanevatko kustantajien vaihdot?

Nousiainen on saanut muun muassa Topelius-palkinnon (Kivienkeli, Otava 1993) ja Savonia-palkinnon (Kiinalaiset kengät, Otava 1996). WSOY  julkaisi  romaanin  Arvaa ketä ajattelen.

Monen muun nykykirjailijan tavoin Nousiaisenkin kirjan tapahtumat liittyvät myös sota-aikaan. Juuriako etsitään.

Helteisen kesän heinäkuussa Iida saapuu valkoisen kansakoulun päätyasunnolle. Hän vaeltelee ympäristössä ja villivadelmapensaikossa käärme puree häntä jalkaan. Pysy rauhallisena! Miten pysyt paikallasi, kun on pakko polkea pyörärämällä apua saamaan. Mies sillalla neuvoo apteekkiin, mutta ei muutoin ryhdy auttamaan. Iidan maailma pysähtyy, hän näkee silmät ja ripset, miehen kuva piirtyy hänen sisimpäänsä.

Kohta jo tulevat mieleen siskot; Edla ja Anni ja koko kotiväki.

Ehkä se oli hymy.

Otsikot ovat lauseita, kuin kirjoituskoneelle naputeltuja. Kirjan rakenne on taiteellinen.

Iida oli halunnut kauaksi kotoa. Oskari jäi odottamaan, vaikkei asioista ollutkaan sovittu. Äidin muistotilaisuudessa se tunki itseään läheiseksi.

Uudessa paikassa vahtimestari Lyydia huolehtii kaikesta. Iida saa hoitaa vain oman asuntonsa. Heimo opettaa yläluokkaa ja kutsuu kirkonmiehet tutustumaan uuteen opettajaan.

Iida ystävystyy Varpun kanssa. Hän on myyjättärenä kylän kaupassa. Varpu löytää onnensa Kaarlon kanssa, mutta Iida haikailee yhä sillalla näkemänsä miehen perään.

Kun he sitten tapaavat, he jäävät tuijottamaan toisiaan ja aika pysähtyy.

Iida laittaa luokan kauniiksi ja tutustuu lapsiin. Viisaasti hän ohjaa oppilaitaan. ”Ei haittaa jos kirjaimet eivät ihan heti onnistu.” Yläluokassa on tiukka kuri.

Iida pitää yhteyttä kotiin kirjeillä. Useimmiten Edla vastaa. Isäkin kertoo kirjeissä arkisista töistään.

Oskari on asettunut osaksi perhettä.

Harvakseltaan Iida tapaa Eliasta, miestä sillalta. Sitten tämä taas katoaa.

Iidan raskaus alkaa näkyä. Se saa aikaan pitkiä katseita ja herättää puheita. Iida vastaa ennen kuin kysytään.

Alkaa sota.

Pian Varpun ja Kaarlon vihkinyt pappi tuo surusanoman.

Kirjan loppua kohti jarruttelen lukemista. En soisi kirjan päättyvän, vaikka aluksi kiusaannuin pienestä fontista. Kohta en edes huomaa sitä. Alun tapahtumat nivoutuvat koko tarinaan.

Nousiaisen teoksen jännite kestää. Kieli laulaa, kuiskaa ja hyväilee. Ajatuspuheet istuvat kohdalleen. Usein pysähdyn nauttimaan kauniista lauseesta.

Aika kului kuten ajan tapana on.

Arvoituksellinen Viljami, yksinhuoltajan poika, on pyörinyt lähitalojen pihoilla pienestä asti. Hän on juossut aina, krapulaansakin hoiti juoksemalla. Mutta uutta tilannetta hän ei pääse pakoon juoksemalla: Susta tulee isä.

Viljami liittyy Edlan elämään sattumalta, kun hän auttoi harhailevan vanhuksen kotiin. Jää sitten luontevasti auttelemaan Edlaa, joka kertoo hänelle elämäntarinansa.

Romaani vanhojen ihmisten rakkaudesta

Romaani puhuu siitä mistä vaietaan

Maija Kotilainen: Hitaasti kypsyvät tähkät. Vihreä Kettu 2012. 271 s.

Maija Kotilaisen julkaisee harvakseltaan, mutta vahvaa proosaa on jälleen luvassa. Romaanissaan kirjailija pohtii vanhojen ihmisten rakkautta. Saavatko vanhat ihmiset rakastua?

Kotilainen on toiminut rehtorina ja Oulun läänin taidetoimikunnan pääsihteerinä. Hän on syntynyt ja käynyt koulunsa Keski-Suomessa, nykyään hän asuu Oulussa.

Hitaasti kypsyvät tähkät on kirjailijan toinen romaani, Naisten aika ilmestyi 2008. Runokokoelmia on julkaistu kaksi; Meidän välissämme on ilmaa, 1990 ja Puolitoista promillea pihkaa, 2003.

Hitaasti kypsyvät tähkät -teoksen päähenkilöt, leskeksi jäänyt Helinä ja avioliitossa elävä Hannu kohtaavat vuosien jälkeen. Jokin kipinä oli jäänyt opiskeluvuosilta kytemään ja tunne roihahtaa tulisesti.

Helinällä on takanaan vaikeita miessuhteita. Yksi löi, käytti herjaavaa kieltä ja alisti, oli hurmaava seuramies julkisesti, mutta muuttui kotona tyranniksi. Narsisti pitää otteessaan vielä eronkin jälkeen. Kaikilla tuntuu olevan jokin lapsuuden trauma taustalla, osin käsittelemätön.

Helinän ystävä Mirri auttaa missä voi. Mirrin pohojalaanen murre tuo keveyttä lukemiseen. ”Tuallaaset pelekää kuallakseen että joutuvat epäerullisehen valohon ihmisten silimis.”

Kalervo tuli Helinän elämään musiikin myötä. Pian Helinällä on hellä aviomies. Boheemi jazzmies viihtyy kotona. Perheidylliä vahvistaa poika, silti alkoholi saa pääroolin Kalervon elämässä. Kuolema tulee ennen aikojaan. Kalervo oli Helinän suuri rakkaus. Mirri lohduttaa ja on myös ankara kriitikko Helinän lauluteksteille.

Lukutoukkien kokouksessa Helinä tapaa kouluaikaisen ihastuksensa. Alkaa kiihkeä viestittely. Hannu on naimisissa Leilan kanssa. Leila vetäytyy läheisyydestä, vaikka paranikin rintasyövästä. Sairauden vaikutus omaan ruumiiseen ja seksuaalisuuteen on tabu.

Myös lapset vaistoavat tilanteen. Hannun ja Leilan aikuinen tytär pitää suhdetta mahdottomana, äitiä loukkaavana.

Helinä tajuaa olevansa toinen nainen. Mirri neuvoo lopettamaan ennen kuin suhde edes kunnolla alkaa. ”Ei miehet halua luopua vaimoistaan, ne kyllä tapailee rakastajattariaan salaa mutta palaavat aina kiltisti kotipesälle.”

Yhteiset tavat ja elämänvaiheet ja tottumus pitävät avioparin yhdessä. Ei Hannu jätä Leilaa jätä, vaan kunnioittaa vaimoaan. Vanhat rouvat ovat viisaita, antavat ajan kulua. Leila aavistaa suhteen ja purkaa epäilynsä hössöttämiseen. Hän puhuttelee seitsemänkymppistä viriiliä Hannua kuin vanhusta. ”Voi voi ukko kulta, kyl meirä ny vaa täytys hyväksyy, et sääki vanhenet.” Vähän koomista se on, kun lukija tietää enemmän kuin Leila.

Yhteinen Berliinin matka oli täyttymys Hannulle ja Helinälle.

Miestä revitään kahtia. Hannu tajuaa tilanteen mahdottomuuden. Helinä herää todellisuuteen, kun näkee yllättäen Hannun ja Leilan kulkevan käsikynkkää, hellyttävästi yhdessä.

Kotilaisen romaanin kieli on loistavaa ja tarina kulkee notkeasti. Romaanin rakenne on persoonallinen, kuin päähenkilöiden pieniä monologeja. Kirja antaa keskustelunaiheita. Saako vanhoilla ihmisillä olla seksuaalisia tunteita ja rakkautta? Onko sivusuhteilla oikeutusta?

Vauvakuu on aina

Jukka Itkonen: Keinuhevosen kengittäjä.

Runoja vauvakotiin.

Kuvittanut Matti Pikkujämsä, Kirjapaja 2013.

Tervetuloa maailmaan,

tervetuloa, vaikka

ihmisten maailma ei olekaan

koskaan mutkaton paikka.

Jukka Itkosen lastenkirjat ovat hauskoja ja viisaita. Sanoilla leikitellään, vaan ei lässytetä.

Lapselle kerrotaan, miten häntä on odotettu ja kaikki on laitettu häntä varten valmiiksi. Lapsi pääsee aloittamaan `elämän mittaisen retken´.

Isän lapsi lumoaa ja ensimmäinen hymy valmiit vastaukset kumoaa, Itkonen kirjoittaa. Jokainen vanhempi tunnistaa tunteen.

Ja vanhat säkeet vaativat uusia säkeitä seurakseen.

Matti Pikkujämsän kuvitus on oivaltava ja ihana. Keinuhevosen kengittäjän värit ovat valoisat ja koko kuvitus kaunis.

Oi, sinä kymmenen sormea,

hei, sinä potkuhousu.

Silmäsi kaksi tähteä

ja hymysi auringonnousu.

Vauvaperheissäkin voidaan elää joskus hiljaiseloa. On aikaa vanhempien yhdessäoloon, kun vauva vain jokeltelee. Vaan kun vauva pääsee nelinkontin ja nousee jaloilleen, eivät tavarat ole turvassa.

Lapset löytävät kattilat ja kapustat, ja rytmi vaatii soittamaan.

Unilorut houkuttavat vanhempia hyräilemään ja laulamaan: Anna meidän lapsellemme / tyynyntäysi unia.

Kosketus auttaa vauvaa tajuamaan vanhempansa. Ja se kosketus saa isänkin sydämen heittämään kuperkeikkaa. Isä oppii, että ´pieni voi olla suurin´.

Äiti löytää vauvalleen vanhan räsynuken. Pesuun, ja sitten ommellaan suu. Vanhat lelut ovat vanhemmille nostalgisia ja kantavat perinnettä. Vauva hurmaa isovanhempansa hetkessä, ja rakkauden side kasvaa ja kestää.

Ei sitä tunnetta

voi kuvata,

ei edes kuvata luvata,

kun tulee ukiksi.

Kirja päättyy äidin mietintään: Onpa tehtäväsi täällä / vaikka minkälainen, / tee se puhtain mielin. / Ole kokonainen.

Siinä on opetusta itsekullekin.

Keinuhevosen kengittäjä -kirja on ilontuoja, sillä aikuinen ääneenlukija ihastuu riimeistä ja rytmistä. Luin kirjaa leikki-ikäisen kanssa, ja hän nautti runoista ja riimitteli itsekin. Kuvista etsimme yksityiskohtia ja iloisia ilmeitä. Ilo tarttuu. Kiitos kirjasta!

KÄY KIRKKOMAALLA ILLOIN VANHAT MUMMOT

Lauri Pohjanpään runo Käy kirkkomaalla illoin vanhat mummot, säveltänyt Oskar Merikanto, alkaa soida mielessäni kävellessäni mummokaverin kanssa Saarijärven hautausmaalla. On juhannusviikko.
Menemme sinne vasta perustetun Veteraanipuiston läpi. 

             Laatassa lukee: ITSENÄINEN ISÄNMAA
YHTEINEN ASIAMMME

Saarijärvi on tuttu kouluajalta, silloin se oli vielä kirkonkylä. Kävimme lauantaipäivisin koulun jälkeen rippikoulua. Marraskuussa pääsimme ripille.
Kiertelemme hautausmaalla ja löydämme muun muassa Tapperien sukuhaudan. Kitken ruohot verenpisarain seasta ja noukin kuivat kukat pois. Olinko tahditon? Lähetän mielessäni terveiset Harri Tapperille.

Saarijärveen liittyy tietysti Runebergin patsas. Heikki Varjan tekemässsä (1960) patsaassa on etupuolella teksti: MUTTA JUMALALTA KASVUN TOIVOI. Takana teksti jatkuu:

                           Linnut laulavat meille koko illan. Kävelemme vielä vanhalle hautausmaalle.



Mikä lintu? Punarinta?

 

Matka jatkuu Kannonkosken hautausmaalle. Vihdoinkin etsimme pari ´kadonnutta´ hautaa. Kasvusto oli vain peittänyt vanhat hautakivet. Hautausmaan kartan avulla ne löytyivät.

Ajatukset palaavat lapsuuteen ja Helmi-tädin kanssa tehtyihin marjaretkiin. Ja tietysti myös Niilo-enon korttipelien opetuksiin. "Äkkiä kortit esiiin, äiti lähti navetalle."

Antoisa reissu päättyy lapsuuden kotipihaan.