 |
Terhi Rannela,
kuva Vesa Laura |
Uusi sukupolvi kirjoittaa sota-aiheista – miksi
Terhi Rannela:
Frau, 232 s.
Karisto 2016
Terhi
Rannela
(s.1980 Outokumpu) on toimittaja ja sanataideohjaaja. Rannela toimii myös Lukufillis-lehden päätoimittajana, se on
lukio- ja yläasteikäisille tehty
kirjallisuuslehti Moni kuopiolainen saattaa muistaa Rannelan Kirjakantin alkuvuosilta. Tuolloin hän
teki vierailun Kuopioon nuorten- ja fantasiakirjailijan roolissa.
Vuonna 2013 Rannelalta julkaistiin ensimmäinen
aikuisille suunnattu teos, historiallinen romaani Punaisten kyynelten talo (Karisto). Rannela on kirjoittanut
aiemmin kymmenkunta nuortenkirjaa, ja Kuparisaari-trilogian
yhdessä Anneli Kannon kanssa.
Rannelan
uusin romaani on Frau. Alkulehden kartta
näyttää tapahtumapaikat. Päähenkilö on natsi ja natsin vaimo. Teoksen kieli ihastuttaa heti kättelyssä.
Ei ihme, sillä onhan Rannela kirjoittanut muun muassa Luovan kirjoittamisen opas -kirjan, BTJ
2010.
Henkilöasetelmat
ja niiden suhteet tulevat esiin heti ensi sivulta alkaen. Reinhard Heydrich
sanoo hänen tuloonsa heränneelle vaimolleen: mene takaisin nukkumaan. Oliko se
käsky, ajattelen. Kirja herättää jatkossakin kysymyksiä. Lina Heydrich vastaa:
saanko minä?
Pariskunnan tavat ja toisesta huolehtiminen näkyvät.
Lukujen alussa olevat vuosiluvut kannattaa huomioida. Operaatio Anthropoid 22/1/4 sisältää yksityiskohtaiset ohjeet.
Attentaatin kohteena on käskynhaltija Heydrich.
Mies pitää puheita ja vaimon kuuntelevassa ohjauksessa hän on kehittynyt.
Lina on sopinut haastattelusta puhelimitse. Nuorimies on valmistautunut
huolella. Lina on siivonnut ja asetellut esille toiseksi parhaimmat kuppinsa.
Lina on pukeutunut hyvin. Koruilla on tarinansa, kuten kaikilla esineillä.
Jämäkkä
ääni ovella sanoo: Minä olen Erich Richter. Virallisten kohteliaisuuksien
jälkeen keskustelu jatkuu. Richterin kaltaisia keskustelijoita ei juuri enää
ole. Hän toi ruusukimpun talon rouvalle.
Paikka
on kaunis. Lina toteaa: tänne minun sieluni jää. Linasta on liikuttavaa, että
nuorimies neuvoo häntä kukkien hoitamisessa. ”Leikkokukat saavat kodin elämään.”
Lina
oli etukäteen päättänyt, että haastattelu olisi hänen viimeisensä. Lina
Manninen sanoo haastattelijalle, sanokaa minua rouva Heydrichiksi.
Teatterinjohtaja Mannisesta Lina ei halua puhua. Mannista ei pidä kirjassa
mainita.
Sairaalakäynnit
ovat Linalle päivittäisiä, mutta siitä ei nyt puhuta.
He
nauravat samoille asioille. Ehkä Lina voisi vielä löytää uuden uskotun.
Ystävän? Lina tiesi, että kaikki mikä kioski hänen miestään, kiinnosti ihmisiä.
Hän ei välittäisi mitä niin sanottu suuri yleisö sanoisi. Olen heidän tuomionsa
yläpuolella. ”Eikö Saksan liittotasavalta ole sivistysvaltio?”
Eric
kertoo olleensa kahdeksanvuotias, kun sota loppui.
–
Olette raunoiden lapsi niin kuin minunkin lapseni.
Lina
tunnustaa kaipaavansa Prahan aikaa.
Terhi
Rannelan kuvaus on usein runollista.
”Lina
oli kuin arkiston kätköihin unohtunut kirja, jonka Erich nosti päivänvaloon.
Merituuli puhalsi voimalla kannet auki.”
Piskuisen
saaren Linasta tuli Schlossin kuningatar. Se oli enemmän kuin talo, se oli
kartano, linna, palatsi. Meillä oli valtavasti tilaa ja puutarha. Mutta suuri
avoin portti houkuttaa perheen pojan ajamaan siitä ulos suoraan auton eteen.
Näen
mielikuvissani hauraan vanhan naisen. Hän on ”DIE FRAU”.
Erich
on haastatellut myös Schlossin työntekijää. Hän näyttää haastattelun Linalle.
Palataan
vuoteen 1942. Räjähdys iskee raitiovaunun ikkunat sisään. Haavoittunut on
käskynhaltija. Ja siellä missä on Haydrich, siellä on myös Gestapo.
Kun
ihmiset tajuavat, kuka haavoittunut on, he ottavat jalat alleen. Ensimmäisenä
pysäytetty auto, jatkaa matkaa. On kiire. Toisen auton on pakko pysähtyä.
Ambulanssia ei ole aikaa odottaa.
Sairaalassa
Heydrich on tyytymätön ja vaatii paikalle Kolmannen valtakunnan parhaan
kirurgin, mutta joutuu tyytymään paikalliseen. Hän komentaa, että vaimolle on
soitettava. Rouvalle soitetaan tuntien kuluttua.
Yllättävän
paljon rouva kyselee Erichiltä.
Kirja
herättää monia miksi-kysymyksiä, mutta lukeminen antaa myös vastauksia.
Kirja
todistaa, että jokaisen elämä on tarinan arvoinen. Kenenkään elämä ei ole
mitätön.
Ajasta
toiseen edestakaisin siirtyvä teos on hieno sanataideteos. Tästä ei
kertalukemisella selviä.
Reinhard Heydrich oli minulle tuntematon, mutta Rannelan kirjan myötä etsin tietoa.
Reinhard
Heydrich natsi-Saksan natsi-Saksan
keskusturvallisuusviraston Reichssicherheitshauptamtin
(RSHA)
ensimmäinen päällikkö ja Böömin ja Määrin projektoraatin käskynhaltija.
Häntä kutsuttiin
muun muassa Prahan
teurastajaksi.
Heydrichista
tuli natsi-Saksan likaisen työn suunnittelun ja toteutuksen avainhahmoja.
Hänen kuolemansa
jälkeen on esitetty joitakin todisteita, joiden mukaan Heydrichillä olisi ollut
juutalainen isovanhempi. Sekin on mahdollista, että Hitler ja Himmler olisivat
tietäneet tämän tosiseikan tai huhun. ”Sekarotuisena” häntä ei olisi hyväksytty
SS:n jäseneksi.
Romaaniin liittyvä Kirjoittajan
työpäiväkirja on luettavissa netissä.
