Välähdyksiä Tapperin veljessarjan nuoruudesta

”Maailman kolkka oli ikävä”      

                                

 

Harri Tapper & Terjo Kiljunen: Ampiaisen pesä

Välähdyksiä Tapperin veljessarjan nuoruudesta
Atena 2014

 

Harri Tapper on tarinankertoja, mikä näkyy tämänkin kirjan anekdooteista. Juholan vintillä oli ampiaispesiä, suuria kuin kaalinkeriä. Marko-veli oli kysellyt äidiltä, mitenkä saisin sileäkasvoisen roiston muuttumaan tunnistamattomaksi. Sinun on hakkuutettava se ampiaisilla, äiti vastasi.

Ampiaisen pesä on osuva nimi kirjalle. Lukijan mielikuvitus alkaa pörrätä

Taidevalokuvaaja Terjo Kiljunen kertoo kirjan tekemisen vaiheista. Harrin tytär Kirsi Tapper ja miehensä Terjo hilasivat ullakolta alas pahvilaatikon, jossa oli suuri hylätty ampiaispesä. Laatikon pohjalta löytyi filmirullia. Ensi tarkistus tehtiin ikkunaa vasten katsomalla. Erinomaisia olivat.
”Tein kuvista paperivedokset, joita Harrin kanssa vatvoimme parin vuoden ajan.”

Kirjan alkusivulla on kuva Harrista. Se näyttää kirjailijan huumorintajun ja leikkimielen. Kiljunen kirjoitti: ”Harrin edesmentyä tämä kuva on tullut minulle tärkeäksi – siinä on Harrin runollisuutta ja magiikkaa ja minulle kaunis muisto hänestä.”

Tapperin perheen tarina on mukana lyhyesti kerrottuna. Juho Mikonpoika Tapper rakensi perheelleen yksihuoneisen asunnon. Myöhemmin se oli isämme Vihtorin ja äitimme Ainon ja meidän poikien koti pitkät ajat.  Harri kertoo, että vuonna 1945 alettiin rakentaa rintamamiestaloa. Isä määräsi Kainin ja Harrin purkuhommiin. Isä ei itse voinut tuhota sellaista minkä suku oli rakentanut.

Harri kertoo, että pienviljelijät olivat moneen toimeen pystyviä. Paimenina saivat veljekset työnsä aloittaa, samoin kynnettäessä hevosen taluttajina.

Marko oli eläinrakas, joskus kovaotteinen. Hän myös paini mullikoiden kanssa.

Isä-Vihtori oli ensimmäinen polkupyörän omistaja kylällä. Pojat opettelivat ajamaan samalla polkupyörällä ”välistä” eli rungon kolmiosta.

Komeita kuvia on koskista ja pojista uittohommissa. Tukinuittajan valasta on hauska lukea. Se oli urhea teko, ei mikään sanallinen lupaus.

Kosken kivillä juokseminen houkutti. Siinä toimessa osattiin elää ajatusten ulkopuolella, Harri kertoo hyvästä keskittymisestä.

Perheen roolileikit olivat riemastuttavia. Korttipelillä katsottiin tehtäväjaot.

Tapperin tekstissä on mainioita sanoja, kuten lavistaminen – nopea juoksu.

Marko sai myöhemmin nimen Juokseva Tapper, kun ei malttanut kävellä, vaan pisti usein juoksuksi.
Monipuolista urheilua harrastavien veljesten päälaji oli hiihto. Kuvista näkyy menemisen riemu.

Kirjassa kerrotaan veljesten lähdöstä taiteen tielle. He pyrkivät usein pistäytymään entisessä kodissaan. ”Maailman kolkka oli ikävä.”

”Taiteilija ei koskaan vartu aikuiseksi, hän jää kersaksi”, niin me sanoimme. Tahdoimme lasketella vuorelta ja keksiä kolttosia. Tahdoimme leperrellä eläimille ja telmiä niiden kanssa.

Ampiaispesä-laatikosta löytyivät filmit myös Harrin ja Elinan hääkuvista. Ne ovat mukana kirjassa.

Lahjaansa oli Harrin opiskelukaveri kapteeni Pääkkönen riimitellyt:

Uurahisten laaksoissa toisena he löysi.

Pian heidät yhdisti tuo lemmen turvaköysi.

 

Ampiaisen pesä on kuvateos, jota katselen silloin tällöin. Kirja palauttaa mieleen omia lapsuus- ja koulumuistoja. Ja tietysti ja legendat taiteilijaveljeksistä. Kävimme samaa Saarijärven yhteiskoulua, tosin Harri oli jo lähtenyt, kun minä aloitin. Mutta juttua riitti tavatessamme. Saarijärveläistä puheenpartta oli hauska kuunnella. Noin 100-svuinen kirja on sivumääräänsä suurempi!

Jörn Donnerin elokuva Armi elää!

on valittu Moskovan elokuvajuhlien pääkilpasarjaan

 

Jörn Donnerin ohjaama ja Marimekon perustajasta, Armi Ratiasta kertova Armi elää! -elokuva on valittu Moskovan elokuvajuhlien kansainväliseen kilpasarjaan. Moskovan elokuvajuhlat luokitellaan Berliinin ja Cannesin elokuvajuhlien ohella A-luokan festivaaliksi, joita on yhteensä vain 15 koko maailmassa.

Elokuva kisaa nyt 37. kertaa järjestettävän festivaalin pääpalkinnosta yhdessä 10 muun elokuvan kanssa. Pääkilpasarjan tuomariston puheenjohtajana toimii tänä vuonna mm. Ruusun nimi ja Seitsemän vuotta Tiibetissä -elokuvat ohjannut ranskalainen Jean-Jacques Annaud. Festivaali järjestetään Moskovassa 19.–26. kesäkuuta.

Armi elää! kertoo teatteriseurueesta, joka valmistelee näytelmää Armi Ratiasta. Elokuvan pääosaa esittää Minna Haapkylä. Elokuvan on käsikirjoittanut Karoliina Lindgren ja sen ovat tuottaneet Misha Jaari ja Mark Lwoff tuotantoyhtiö Bufosta.

Armi elää! sai teatteriensi-iltansa Suomessa maaliskuussa, ja se on edelleen nähtävissä muutamien elokuvateatterien ohjelmistossa. Elokuvan DVD, Blu-ray ja digitaalinen tallenne julkaistaan syyskuussa 2015.

(Kuopiossa Armi elää! -elokuva nähtiin muun muassa Kino Kuvakukossa Hopeatähdet -elokuvakerhon esityksenä 14.4.2015)

 

 

Insinöörin tarkkuudella kirjoitettu

Mikko Räty lunastaa lupauksensa

 

Lassi Hakulinen

Laatokan sini – romaani suurilta vesiltä
Myllylahti 2014. 317 s.

Lassi Hakulinen (s. 1969) muistetaan Eränkävijän kirjoituskilpailun voitosta. Musta lohi ui vastaan myös esikoisromaanissa Laatokan sini – romaani suurilta vesiltä.

Yhdessä isänsä Veikko Hakulisen kanssa Lassi Hakulinen kirjoitti komean teoksen: Haku-Veikko
– Suurhiihtäjä Veikko Hakulisen muistelmat (WSOY 1999). 

Mikko herää vieraassa mökissä yksin. Vossinoin kalamökkiä se muistuttaa, mutta ei ole kuitenkaan tuttu. Olo on kuumeinen, hän on mökissä yksin. Mikon ajatuksiin alkaa hahmottua lohisiiman nosto. Taivaanranta oli silloin huomaamatta alkanut synketä myrskyn alla. Vene vuotaa. Mikko pääsi kahlautumaan luodolle. Kun raukeus iski, hän asettautuu makaamaan. Olo alkoi tuntua mukavalle. Hän tiesi jossain syvällä mielessään, että paleltumiskuolema oli lähellä. Hän halusi vain nukkua.

Laiha mies luikahti oven raosta sisään, koira jäi ovensuuhun. Mies koettaa kädellään Mikon otsaa. Peltimukista hän tarjoaa lämmintä viinimarjamehua. Mikko on voimaton, mies auttaa. Mikko vaipuu horrokseen, hän matkustaa ajassa. Valamon kellot soivat unikuvissa. Eletään vuotta 1944.

Pian hän on saattamassa isää pyyntireissulle. Isä muistuttaa Mikkoa ja pikkuveli Anttia tottelemaan äitiä kaikessa. Isä ja Pösö-Heikki hävisivät pisteeksi ulapalle. Pösö-Heikin opissa poikien isä, Rävyn Matias, oli kalastajaksi kasvanut.

 Mökin erakko huomaa Mikon olevan hereillä. Tunnistaa tämän kalastajaksi.

”pilven raosta yön ensimmäinen

                       tähti kurkisti jäätyvää ulappaa”

Kuvat sekoittuvat toisiinsa. Poliisi istuu ja kirjoittaa muistiin äidin kertomaa asiaa. Isä oli se Matias Räty, jonka seinällä oli resitentti Toolperin kuva. Mikko ajatteli kysyä, voisiko Toolperi tuoda isän takaisin. Äiti oli kietonut poikien ympärille kätensä ja sanonut, että isä oli hukkunut Laatokkaan.

 Mökissä Harhun erakko Pylväläinen miettii vierastaan ja avaa paperitaitoksesta pulverin, jonka juottaa miehelle.

 

”Hoito on kovoa, mutta niin on tautikin.”

 Tulisi nyt sen verran tajuisina, että söisi ja joisi. Hänkin asettautuu levolle ja pian mökissä on  hiljaista.

”pilven raosta yön ensimmäinen tähti kurkisti jäätyvää ulappaa”

 Hakulisen kerronta on taitavaa; mennyt ja nykyhetki lomittuvat luontevasti.

Eno oli soutanut veljekset Mikon ja Antin salaiselle luolalle. Piilopaikka oli tarpeen myöhemminkin.

Erakon koira, Vahti, ei ollut lakannut haukkumasta ennen kuin sai isännän mukaansa. Lumipyry oli sankka, Vahti näytti suuntaa. Kohmettuneen miehen saaminen veneeseen oli vaikeaa. Tuvassa Pylväläinen oli riisunut Mikon jäiset vaatteet puukolla ratkomalla. Huopien alla Mikko makasi tajuttomana, mutta lämpeni henkiin.

Pylväläinen kertoo tämän eläneen unehumalassa lapsuuden aikoja.

 Mikolla oli ollut mantteli päällään, kun erakko hänet pelasti, mutta sotapuheisiin tämä ei tartu, vaan kääntää puheet uistimiin.

Pylväläinen sanoo hoitavansa miehen kuntoon, ja tämä saa kertoa juttuja sodasta ja Laatokalta. Pylväläinen ei niin vaan rupea tuntemattoman kanssa puheisiin. Mikko hoksaa esittäytyä.

Valamossa käynti on jäänyt vahvasti poikien mieleen. Ja ihan elävä munkki oli vaikuttava, ei ollenkaan pelottava vaan ystävällinen. Valamon suurin kello, Antrei,  piti nähdä, jotta siihen uskoi.

 Mökissä kalamiehet oppivat toisiltaan, kun vieras alkaa päästä jaloilleen.

”Mikä kala se nieriäinen on? Täällä ei sellaista ou ollenkaan!

Hakulisen karjalaiset sukujuuret ja kieli näkyvät hyvällä tavalla. Pääasiassa kirjailija käyttää yleiskieltä, mutta mukavia murresanoja ja sanontoja putkahtelee esiin.

”Mikä kala se nieriäinen on?

Täällä ei sellaista ou ollenkaan!

 

Pylväläinen ihmettelee: ”Kävittekö työ rajan takana kalastamassa?”

Mikko kertoo sopimuksesta, jonka mukaan saatiin kalastaa molemmin puolin rajaa.

Mikko uskaltautuu auttamaan Sokeloovan kylässä asuvaa perhettä rajan yli. Monet ovat jo lähteneet Suomen puolelle pakoon. Inkeriläinen salakuljettaja Musta-Santtu on avulias hevosineen. On paikalla ja häviää taas. Miehen todellinen, luonne ja taito paljastuvat tarinan myötä. Jos Santtu jäisi kiinni, hän esittäisi olevansa Suomesta loikannut kommunisti, joka haluaa siirtyä rakentamaan suurta Neuvostonliittoa.

Auttamismatka on seikkailu, johon Mariaan rakastunut Mikko heittäytyy.  Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Ulkomaille loikkaaminen oli nyt lain mukaan kuolemantuomiolla rangaistava rikos.

Pylväläinen lupaa opettaa uistimen teon Mikolle. Muisteleminen tekee hyvää. Ja Mikolla on nyt kuuntelija. Vielä Mikko saisi tuntea käsissään kuinka korkinpala alkaa saada uistimen muodon.

Ajatus kulkee.

Mikko näkee unihoureissaan Antin, mutta hahmo haipuu usvan tavoin tyhjyyteen. Antti oli Kannaksella kokenut kovia.

Pylväläinen ravistelee Mikon hereille, kun tämä on taas unissaan huutanut Mariaa.

Välirauhan aikana Mikko, äiti, Antti ja isovanhemmat joutuivat evakkoon toisten nurkkiin, Keiteleelle saakka.

Sanansaattaja kertoo, kuinka Antti oli lähtenyt viimeiseen reissuunsa.
Antti näyttäytyy vielä monta kertaa Mikolle, mystisesti.

Mikosta tulee taas venemies, venekunnan päällikkö. Luutnantti Paavo Kaltio on sopiva esimies hänelle. Mikko komentaa Kaltiotakin panemaan päähänsä kypärän, johon kohta kimmahtaa luoti.

Taistelujen lomassa Kaltio oli sanonut, jos tämä joskus rauhoittuu, lähdetään porukalla siimanlaskuun.

”Otahan saikkaa ja vanikkaa, lähdetään sitten luostarille.” Järkytys on suuri; kaikki on sotkettu ja kauniit kuvat maalattu piiloon. Mikko pysäyttää Kaltion, alitajunta saa hänet tarraamaan tämän käsivarteen. Pioneeri katkaisi ansalangan.

Yhteistyö sujuu niin hyvin, että Kaltio valitsee Mikon apurikseen, kun asekätkentä alkaa.

                                                               .

Jännitystä riittää kirjan loppuun asti. Mikolla on vielä vaarallinen tehtävä, jonka hän on luvannut ääneen: ”Kyl mie Antti vien siut kotiin.”

Mikon jalat vievät hänet väkisin toiseen suuntaan. Hän näkee kotipihansa. Taloa asuttavat nyt vieraat ihmiset. Dramatiikkaa ei siltäkään reissulta puutu.  

Antti hänet lopulta haudalle johdattaa. Mikko avaa rasian ja panee pienen puisen ristin kuusen rungolle, mihin on veistetty kirjaimet A. R. Kotimatkalla hänellä on rasiassa hiekkaa Antin haudalta.

                      ”Kyl mie Antti vien siut kotiin.”

Kaltio sai metsänhoitajan paikan Metsähallitukselta. Hän ajattelee myös Mikon tulevaisuutta. Hän kasvattaisi Mikosta apurin itselleen.
 

Hakulisen tarkka kerronta yksityiskohtineen pitää lukijan tiukasti mukana. Sisäkansien kartat antavat maamerkit kulkijoille. Metsätalousinsinööri Hakulinen tuntee metsän ja luonnon. On riemullista kulkea hänen jalanjäljissään tai istua veneessä, jota hän soutaa. Aikamoinen kalamies!

Ihmiset tuovat mukaan uusia kerroksia. Sotaa katsotaan tavallisten ihmisten silmin.

Oiva romaani.

 

 

 

 

Puhe tuntemattomalle vainajalle

 

Kari Hotakainen

Kantaja. 140 s.

 

Kirjan ja ruusun päivänä oma kirjakauppiaani antoi kirjaoston kylkiäiseksi kirjan viimevuotiseen tapaan.

Ostin Mauri Kunnaksen Herra Hakkarainen harrastaa -kirjan (Otava 2014) Suomalaisesta Kirjakaupasta ja lahjaksi sain Kari Hotakaisen Kantaja-teoksen. Sitä ei kai ole myynnissä. Toivottavasti löytyy kirjastoista, sillä kirja on mainio.

Minä kertoja hakee työtä ja ottaa lopulta vastaan tehtävän hautausmaalta, saa myöhemmin vielä jatkoaikaakin.

Työ ei olekaan yksitotista tai tylsää, vaan työssä on aikaa ajatella maailman menoa ja pieniä suuria asioita. Eräänä päivänä suntio pyytää apua, tarvitaan kantaja. Aika usein puistotyöntekijää pyydetään kantajaksi. Ihmisten eriarvoisuus alkaa askarruttaa miehen mieltä. Joillakin ei ole omaisia, vaan kirkkoherra ja suntio toimittavat kahdestaan siunauksen. Rikkailla voi olla valtavat hautajaispidot.

Hotakainen on naseva sanoissaan, ja näennäisen totisten sanojen alla kuplii nauru. Jostain pullahtaa mieleen vanha rakastettu. Dekkarimaista etsintää, vaan löytyykö Hannele?

Ikävä on ihmistä haudata ilman muistopuhetta, ja niinpä miehemme alkaa kirjoittaa tarinoita vainajista. Kiinnihän hän jää ja saa suntion nuhteet. Vaan lopettaako hän moiset puuhat?

Hotakaisen pohdinnat ovat arjen filosofiaa.  Hän kokee, että pikkuvalhe vaatii tuekseen aina isomman. Absurdia tarinaa lukisi pitempäänkin.

Suntio ehdottaa harrastuksia, jos vaikka raveihin. Suntion isä on innokas ravimies.

Hotakainen kirjoittaa: ”Sulki puhelimen, mutta jätti pään auki.” Niin käy tämän kirjakin kanssa. Suljen kannet ja tarina jatkuu päässä.

Kantaja on niin hyvä kirja, että sen kehtaa antaa lahjaksi! Ilolla.

 

Klassikko Mansikkapaikka

Tiistaina 5.5. klo 13 katsotaan Hopeatähdet-elokuvakerhossa Mansikkapaikka.

Mansikkapaikka (ruots. Smultronstället) on Ingmar Bergmanin käsikirjoittama ja ohjaama ruotsalainen elokuva vuodelta 1957.

 

Samalla raotamme syksyn Hopeatähtien ohjelmaa jo hieman, kerromme muun muassa avajaiselokuvan.

Hopeatähdet: Kevään klassikko ti 5.5.2015 on Bergmanin mestarillinen MANSIKKAPAIKKA (Smultronstället)

 

 

 

”Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka kuuluu niihin elokuviin, joita voi katsoa yhä uudelleen”

Näin on todettu Ingmar Bergmanin MANSIKKAPAIKASTA vuodelta 1957. Elokuvan tekijätiedoista löytyy myös suomalaisittain merkittävää tietoa: Jörn Donner oli jo tuolloin Bergmanin läheinen työtoveri. Hän oli tuottamassa elokuvaa, joka on noussut ruotsalaisen elokuvan historian kaanoniin. 

Mansikkapaikan kehystarinassa arvokkaaseen ikään yltänyt lääketieteen professori Isak Borg (Victor Sjöström) matkaa autollaan kohti Lundin kaupunkia, jossa hänet on määrä nimittää kunniatohtoriksi. Automatkalla Tukholmasta Lundiin, idyllisen ruotsalaisen maalaismaiseman lipuessa ohi, Isak vaipuu muistoihinsa eläen uudelleen muistojen helminauhaa.

Yhteistyössä: Pohjoismaisen elokuvan näyttämö Walhalla ry.

Pääosissa: Victor Sjöström, Bibi Andersson, Ingrid Thulin, Gunnar Björnstrand. 

Klassikkoelokuva on mainittu monissa teoksissa ihan viimeaikoinakin.

Muun muassa Leena Jäppilä kirjassaan Tuulessa, tuulessa (ntamo 2014)  joka käsittelee Bo Carpelanin kaikki teokset.

Ja vastikään luin psykoterapeutin, psykoanalyytikon ja filosofian lisensiaatin Pirkko Siltalan teosta Vanhuus. Elämä haluaa tulla eletyksi (Kirjapaja 2013):

”Ingmar Bergmanin elokuvaa Mansikkapaikka voidaan lähestyä kuvauksena vanhuksen astumista sisäiseen maailmaansa. Elokuvassa lääkäri Irak Berg valmistautuu 76-vuotiaana lähtemään Lundin yliopiston promootioon. Hänellä on takanaan merkittävä ura bakterologina ja nyt hänet promovoidaan lääketieteen kunniatohtoriksi.

Isak Berg on liukumassa masennukseen, vanhuuden epätoivoon. – – Hän on kadottanut kosketuksen tunteisiinsa ja samalla muistot ovat kadonneet. – – Isak Bergin vaimo on kuollut. Avioliitto tuo hänen mieleensä enimmäkseen pettymyksiä.”