sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Minna Canthin tekstit kestävät aikaa – ajatukset usein aikaansa edellä
















Kuopion kaupunginteatterin Papin perhe -näytelmä saa minut lukemaan uudelleen vuosikymmeniä sitten lukemaani näytelmäkirjaa (Otava 1891).

Näytelmän lavastus oli pelkistetty, toisenlainen kuin kirjan parenteesissa neuvotaan. Heini Tolan ohjaus ja sovitus on nykyaikaa, pienillä yksityiskohdilla esitys kiinnittyy tähän päivään.
Klassikon vahvuus on siinä, että se puhuu ajankohtaisista asioista.
Esityksen katsomisen jälkeen näytelmätekstiä on tavallista helpompi lukea dialogein etenevänä, sanojaa ei tarvitse edes vilkaista.
Tekstin ja esityksen välillä on vain pieniä muutoksia. Selittelyt on karsittu. Lukiessa toistuvat kolme pistettä -välimerkit eivät oikeastaan ärsytä, enemmänkin ne huvittavat.
Mitään ei ole hävitetty, Maijun pallon pompotus hoituu tyylikkäästi katsomon yli vierivänä pallona. Pastori nuhtelee Maijua ”rekilaulusta”, joka toimii nyt räppinä. Pappa tahtoi rikasta, ja mamma tahtoi rakasta, ja minä tahdoin komeanlaista.
Papin perheen nuoret eivät tee niin kuin pappa tahtoo. Jussi ja Hanna ovat jo Helsingissä ja sinne Maijukin halajaa, tohtori Bergbomin teatteriin. Hanna toppuuttelee, jos vaikka petyt. Maiju luottaa lahjoihinsa. Pastorille Aamurusko-lehti on tärkeämpi kuin Hannan opintojen kustantaminen. Hän ei usko Hannan lahjoihin, vaikka tämä ahkera onkin.
Jussia pastori ei lehteensä saa ja hän kieltää poikansa. Vapaamielinen Jussi luottaa itseensä, tällainen mies aina töitä löytää.  Hanna yrittää sovitella. Äiti ymmärtää ja kehottaa Hannaa seuraaman Jussia. Pastori syyttää vaimoaan siitä, että he ovat menettäneet kaikki lapsensa. Hän ei näe omaa ankaruuttaan.
Jussin kaverin Teuvo Rastaan mukana Maiju on päässyt karkaamaan Helsinkiin. Hänellä on edessään koenäytäntö teatterissa. Maiju pelkää isäänsä ja näkee painajaisia. Päästäänkö lopulta sovintoon?
Hanna sanoo sen mikä elämässä on tärkeintä: rakkaus.

Canthin novellit muuntuvat yhä näytelmiksi
Teatteri Avoimet Ovet -vierailunäytös (24., 25. ja 26.2.2011 Kuopion kaupunginteatteri) Canthia sai minut etsimään käsiini Minna Canthin novelleja. Heini Tolan ohjaama esitys pohjautuu Minna Canthin Lain mukaan, Ompelija ja Kodista pois -novelleihin.
Novellit ovat monissa kokoelmissa, mutta joskus junamatkalukemiseksi ostamastani Minna Canth: Kertomuksia (BTJ 2008) opuksesta novellit ainakin löytyvät.
Lain mukaan
`Pikkuisen luulevainen´ on Toikan Marian mies, Ville. Maria on kaunis ja kujeileva. Joskus häntä vähän kaduttaa nuorena naimisiinmeno, kun lapsiakin syntyi pian.
Perunan nostossa patruuna iskee silmänsä Mariaan. Mies houkuttaa Mariaa mukaansa ja tarjoaa rahaa. Maria heittää rahan patruunan jalkoihin, mutta ei tämä ota sitä takaisin. Maria poimii vaivihkaa setelin.
Maria kertoo asian miehelleen. Torahan siitä syntyy: ”Olisit sylkäissyt häntä vasten silmiä.”
Ville aikoo palauttaa rahan, mutta miettii, että se on hyvä palkka Marian työstä. Asia jää silleen.
Marraskuussa patruuna lähettää sanan, että Villen pitäisi tulla käymään hänen luonaan. Ville lähteekin työstä tultuaan ja kuopusta hetken aikaa sylissään paijattuaan. Matkalla hän miettii, ettei menisi miehelle töihin – tai jos kuitenkin kokeilisi.
Mutta prameassa ympäristössä mies hämmentyy. Patruuna tarjoaa hänelle kuormanajoa Kajaanin markkinoille. Ville suostuu ja sättii itseään kotimatkalla. Mikä vei rohkeuden, tallukka!
Kun matkaan lähdetään, Ville haaveilee rupeavansa ajuriksi. Ostan hevosen…
Yllättäviä käänteitä syntyy, kun varkaat käyvät lastin kimppuun ja Ville lähtee tavoittamaan sokeritopan viejiä. Villeä isketään puukolla, ja varamies jatkaa matkaa.
Maria oli aikonut laittaa kankaan alulle, mutta hänen mielensä muuttuu, kun ei saa lankoja velaksi. Mutta patruunalla oli omat aikeensa Villen työmatkan ajaksi.
Kun Ville palaa kotiin, on selvittelyjen aika. Toimitaan lain mukaan, mutta oliko se moraalisesti oikein.

Ompelija

Klassinen tarina miehestä, joka heilastelee toisen naisen kanssa, mutta kihlaa ”arvoisensa” tytön.
Mikä sattuma – se toinen onkin ompelijana talossa, jonne mies sulhasena saapuu. Ompelijalle on käynyt, niin kuin näissä suhteissa tapasi käydä. Hän uhkaa paljastaa kaiken, mies vaatii häntä lähtemään talosta. Ompelija ajautuu epätoivoiseen tekoon.
Myytti järven syvyydessä asuvasta Vedenemosta herää henkiin. Se väijyy nuoria ihmisiä saalikseen. Järven keskikohta on pohjattoman syvä, sinne syvänteeseen moni on kadonnut ikuisiksi ajoiksi. 

Valkeisen järven miellän nykyiseksi Valkeisenlammeksi. Syvähän se on, osoittautui taannoisessa pommien etsinnässä. Niitäkään ei löydetty.

Kodista pois
Kun ollaan parempaa väkeä, kauppiaita, täytyy sinun sanoa mamma, äiti komentaa Fanny-tytärtään. Äidiksi saatettiin sanoa vielä silloin kun oltiin köyhiä.
Mamma neuvoo Wannya (äidin kieli ei taivu hienoihin nimiin) pukeutumaan nätisti, sillä pappa on kutsunut sulhasia kylään. Muutakin seurapiiriväkeä on paikalla, koolla aikamoinen harakkalauma naisia. Ilkeitä vihjailuja heitellään. Rouva Lindeman on erityisen taitava.
”Mikäs meistä maan matosista hauskempaa on, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme?” Kielikello Lindeman tietää, että kauppias Penttinen oli alkujaan renki ja rouva oli piikana.
Fannyn vanhemmat ovat nousukkaita. Hän yrittää estää pappaa tarjoamasta ryyppyjä, vaan ei se auta.
Fanny häpeää, kun pappa esittelee hänet morsianehdokkaana nuorille seurapiirien miehille. Hän päättää lähteä kotoa pois valmistuttuaan ammattiin.
Pappa uhoaa, että hän naittaa tytön vaikka väkisin. Mutta Fanny pysyy päätöksessään ja hakeutuu syrjäkylän koululle opettajaksi. Tulevaisuus näyttäytyy jo lähtöpäivänä valoisalta, vaikka tuskin hänelle hyvästejä sanotaan lähtiessä. Toivo valaisee mielen.




torstai 17. helmikuuta 2011

Läänintaiteilija Marjo Heiskanen ja hänen kirjansa

LUIN KIRJAN 4 ja 5

Pohjois-Savo sai sanataiteen läänintaiteilijan vuoden 2011 alussa

Marjo Heiskaseen tutustumisen voi aloittaa lukemalla kaksi hänen kirjansa. Savon Sanomat otsikoi läänintaiteilijan haastattelun komeasti: ”Tuhattaituri tuli taloon” 
Monitaitoinen ihminen Pohjois-Savoon saatiinkin, tukipaikkanaan hänellä on Kuopio.
Kirjallisuusihmiset odottavat paljon tapahtuvaksi, sillä viimeksi täällä oli alan läänintaitelija 1990-luvun alussa, Jouko Tyyri. 


Yllättävää proosaa ja kiperiä runoja

Marjo Heiskanen:                                                           
Idiootin valinta,                                                               
292 s., Siltala 2009.                                                    


Eletään taas

Heiskasella on näyttöä niin proosasta kuin lyriikasta. Esikoisromaani liikkuu tässä ajassa.
Idiootin valinnan päähenkilöt ovat äiti Maisa ja tämän 14-vuotias poika Nisse. Solubiologin menevä elämä ja pojan blogielämä täydentävät toisiaan. Poika on selviytyjä, äidistä en ole varma. Hänellä on mielessään selvittämättömiä asioita, jotka painavat. Pojan isäsuhde näyttää olevan kunnossa. Äidin koirista, Raisa ja Smetana, on joskus riesaa, mutta äidin matkojen ajaksi koirat pääsevät hoitoon. Nisse on valistunut nuori. Hän paheksuu äitinsä teettämiä koirien ulkoiluvaatteita, oikein ateljeessa tehtyjä.
Äiti kysyy itseltään: mitä tieteentekoni muka on. Muka-sana paljastaa epäilyn. Heiskanen on tarkka sanoissaan.
Nissen blogikirjoitukset ovat lennokasta luettavaa. Blogikommentit ovat joskus aika pimeitä.
Nisse pitää yhteyttä mummoonsa, onhan hän mukana myös vanhusjelpissä. Isä on kristillisen lehden toimittaja, eikä halua kotiinsa nettiä. Mietinnässä on – riparille vai protuun?
Äitipuoli ja kaksi pikkusiskoa saavat osan huomiosta. ”Toinen on niin tuore imeväinen, etten oo edes nähny sitä ku jotain neljä kertaa.”
Nisse tuntee asuvansa äidin armoilla Arabianrannassa, mutta faijalla Laajasalossa hän käy usein. Sopeutuva nuori.
Myös äiti kirjoittaa nettipäiväkirjaa. Matkoiltaankin, joita on kertynyt viiteenkymmeneen maahan.
Nisse löytää äidin tiedostot, lukee tämän ja Anteron kirjeenvaihtoa. Ei muka mutsin jutut kiinnosta!
Pieniä hellyydenosoituksia pojalle riittää, jos tämä ne sellaisiksi tajuasi. Kivi taskussa.
Rennolla otteella poika selviää koulusta. Ihastuksia tulee ja menee, mutta kaktusharrastus on pysyvä. Siisteydestä äidillä ja pojalla tulee suukopua.
Heiskasen teksti vetää. Yllättäen eteen tulee asioiden kritisointia: Tiimihengennostatustilaisuus ei synnytä tiimiä, koska tavataan vain siellä. Viesti koulutususkovaisille on selvä: ”tiimihenki voi syntyä vain tiimiin”.
Idiootin valintoja on monia. Pienin vihjein Maisan menneisyys avautuu. Nisse arvelee löytönsä perusteella, että äiti toivoi hänestä tyttöä. Perheen tragediaa ei sovi auki kirjoittaa, jotta lukijalla säilyy ensikosketus.
Kun äiti lähettää Lapista kortin, niin jo vain poikakin käyttää lappilaisten ja nuorison kieltä sekaisin: ”saamma varmhan kohtha nähä, kuinka met2 väänthyy kotielämä kun met pääsemmä taasen tappelun vauhthin”. Kirjailijalla lapsuusajan murre on hallinnassa.
Aika tekee tehtävänsä, äiti alkaa unohtaa. Mutta silti hän miettii, että olisi parempi, jos vamma näkyisi. Jossain vaiheessa äidin ja Nissen välillä syntyy raju yhteenotto.
Maisa roikkuu menneessä kiinni. Entinen aviomies neuvoo luopumaan siitä, minkä on menettänyt. Onko Nisse se, jonka varassa äiti on jaksanut?
Vaikuttava esikoisromaani!

Moniaistisia runoja

Marjo Heiskanen:
Äänes,
73 s., Siltala 2010.













Kuulen äänes – sun äänes on käheä – pitääkö sun aina olla äänes… Marjo Heiskasen Äänes-kokoelma houkuttaa leikkimään sanoilla. Runoilija leikittelee itsekin sanojen merkityksillä. ”Virkkaat hetken etkä hetkeen virka mitään.”
Kokoelmassa on hyvin erilaisia runoja. Musiikillisuuttakin runoissa on. Proosarunon sanat ”En halunnut hänen sanojaan.” saavat mietteliääksi. Miltä tuntuu kun sanat torjutaan tai miten voi kieltäytyä vastaanottamasta sanoja.
Runon Neuvotteluasema tajuan hauskasti, mutta 7 Nuotitkin on. kohdalla loppuu lukutaitoni, syntyy sentään mielikuva. Toinen runo todistaa, että elämän sotketut langat voi aina selvittää. Joku runo antaa laulunopetusta ja saa sanat helisemään. Runo voi koostua myös dialogeista. Sääntökirja-runo huvittaa, monet runot hämmästyttävät.
Assosiaatiot laukkaavat villisti Äänes-kokoelmaa lukiessani. Saattaen vaihdettava -sanat olen usein asemilla junan ikkunasta katsoen viereisen raiteen tavaravaunuista tavannut. Olen miettinyt sanojen merkitystä. Ei kai vaunua voi itsekseen matkaan saattaa. Ei voi kuolevaakaan yksin jättää, vaikka lopulta raja on yksin ylitettävä. Saattaen vaihdettava, pitkässä proosarunossa ollaan kuolinvuoteen äärellä ja pohditaan kummallisia pikkuasioita. Muistot laukkaavat omia teitään.

Terveisiä-runo todistaa ironisesti elämän tunnosta.

Ihottuma silisi,
syöpäkin hävisi.
Emme juuri sairastele,
mitä nyt silloin tällöin
pieniä halvauksia ja muita riesoja.
Aistit vähissä:
jo puuttuvat kuulo, haju, maku,
näkö lähdössä juuri.

Mutta tunto paranee.

Käytän sanoja koska ne ovat välttämättömiä -säe aloittaa runon ja se jatkuu mättömiä töm töm
Runo alkaa soida mielessä ketjulauluna.
Soiva ilo lohduttaa. ”ja että jotenkin voisi puhua / ja tietää / että joku käsittää / myös.”
Vaikea kokoelma, jota ei hevillä selvitetä. Mutta runo runolta tartun sanoihin uudelleen ja käsitän ne omalla tavallani; oikein, väärin tai sinnepäin. Voi olla, että kun taas joskus avaan kirjan, joku runo puhuu minulle uudella tavalla.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Runoilijaa muistellessa

Bo Carpelan 25.10.1926–11.2.2011

Tieto kirjailija Bo Carpelanin kuolemasta saavuttaa minut iltapäivällä. On pysähdyttävä hetkeksi hänen runojensa ääreen.

Koko talven
aave on odottanut
merta.
Sumu sanoo:
ole kärsivällinen
Pian olet poissa.
Pian purjeisiin
puhaltavat keväiset tuulet
Ja sinä olet poissa.

Runo on kauniista kirjasta, jossa runot ovat Bo Carpelanin, suomennokset Caj Westerbergin ja kuvat Pentti Sammallahden. Runot on käännetty myös ranskaksi ja englanniksi. Kaunis kirja, jossa Carpelan ja Sammallahti kuvaavat haikeudella synnyinkaupunkiaan.  
Staden – Kaupunki
Opus 45, 2006.



Caj Westerberg on suomentanut myös Uudet runot -kokoelman (Otava 2007).
Poimin tähän päivään sopivan runon.

Vieras valonhohde
Että muistanko miten synnyin?
Että muistanko miten kuolin?
Ikkunasta lankesi vieras valonhohde.
Muistan, että räväytin silmäni auki
ja suljin ne taas.


Taivas avoin sinussa – Valitut runot 1984–2001 (Otava 2001)

Carpelanin Valitut runot on ollut monien lukuhetkien ilo ja kanssapohtija. Runoilla on eri suomentajia. Sanotaan kirjassa näinkin: Tarpeellinen pyyhitään yli.
Sikermän kokoelmasta Silmänräpäyksen tuhat vuodenaikaa on suomentanut Pentti Saaritsa.

Uutta lunta maaliskuussa
ja pilkahdus
mustarastaan keltainen nokka
-
Puut iltaa kohti
lähempänä sinua
-
Syysilta
sinä viet minut
itseni ulkopuolelle
-
Pullopostissa
asumattomalta saarelta nuhruinen lappu
jossa kysytään synonyymeja
sanalle ”yksin”.


Kesän varjot, suom. Oili Suominen (2005) on mieleinen romaani. Hitaasti nautittava.
Kuitenkin jokin henkilökohtainen muisto tekee kirjasta aina ainutlaatuisan. Kesällä 2000 Bo Carpelan oli Oriveden opistossa Uuden kirjan päivien vieraana. Olin opistossa tuolloin kurssisihteerinä. Kesäinen lämmin päivä päättyi opiston ruokasalin parvekkeella nautittuun päivälliseen. Kirjailija oli hauska ja arvokas herrasmies. Päivällisen päätteeksi hän kirjoitti omistuskirjoituksen kirjaani, Ritvalle tervehtien. Kirja on toinen laajennettu painos (1996) painos vuonna 1980 ilmestyneestä Muistan, uneksin -teoksesta, suomennos Kyllikki Härkäpään.
Unet ja muistikuvat ovat Carpelanin innoittajia. Hänen proosansankin on usein runollista.
”On niin aikaista, ettei valo vielä ole voitolla pimeydestä. Hiljaisuus on korkea kuin taivas ja maidonvalkoinen. Tunturit lepäävät kuin siveltimenvedot kosken partaalle ulottuvan mykän metsän yllä. Aurinko ei vielä ole noussut.”


maanantai 7. helmikuuta 2011

Junamatkaan pitää valmistautua

          Junamatkalle lähtijän muistilista  
Vuosia, joskus viikoittainkin, junalla matkustaessani olen oppinut varustautumaan matkaan.
Lisävaatteet:
Varsinkin talviaikaan pitää olla ylimääräistä lämmintä vaatetta, sillä kylmä vaunu voi yllättää.  Kesälläkin kevyt viitta tai neuletakki voi olla tarpeen. Varsinkin torkutellessa se käy peitoksi.
Junasukat:
On mukava ottaa kengät jalasta ja panna paksut sukat tilalle.
Junatyyny:
Pikku ´poskityyny´ kulkee mukana kassissa, ja auttaa saamaan hyvän asennon torkkuessa.
Ilmeisesti tyynyidea on hyvä, koskapa jo pari tyynyä on minulta napattu.
Käsipyyhkeet:
Kädet on hyvä pyyhkiä ennen ja jälkeen syömisen.
Eväät:
On syytä palata vanhaan hyvään tapaan ottaa eväät mukaan. Mieleisimmän välipalan saa, kun tekee itse pari voileipää. Ravintolavaunun tarjonta on tullut testatuksi. Kahvin voin joskus ostaa, mutta kätevä pullokahvi on hyvä apu, varsinkin jos ravintolavaunu sattuu olemaan junan toisessa päässä.  Hedelmiä naposteltavaksi ja kivennäisvettä janoon.  Kaikenlaisia energiajuomia ja juotavia jogurtteja on, niitä voi suosia tilapäisesti matkaeväänä.
Jos matkustaa allergiahytissä, ei pidä kuoria esim. sitrushedelmiä hytissä, sillä allergikot ovat joskus herkkiä. Tiedän kokemuksesta miten herkästi itsekin reagoin joillekin aineille ja hajuille. Allergiahytin ulkopuolella voi hyvin hedelmänsä syödä, ja roskiskin on kätevästi vieressä.  Huomaavaiseksi oppii.
Lukemista:
Kirja tai kaksi luettavaksi, niin matka sujuu huomaamatta.  Aamun sanomalehtien seurassa pääsee jo pitkälle – Kuopiosta ainakin Pieksämäelle asti, jos lähtee matkaan aikaisin. Yleensä lehdet annan kiertoon, ja halukkaita lukijoita riittää.
Kynä ja lehtiö:
Koskaan ei tiedä mitä mieleen juolahtaa. Junassa voi kirjoittaa vaikka kirjeen tai panna muistiin lukemaansa. Ristikoitakin voi joutessaan ratkoa, pientä aivojumppaa.
Läppärikin, jos viitsii kantaa tai työn vuoksi tarvitsee. Musiikki viihdyttää ja sulkee pölinät ympäriltä.  Kännykkä on itsestään selvyys, jotta voi viestitellä: Ollaan myöhässä…  
Ennakointi: Olen oppinut ennakoimaan myöhästymiset, usein täytyy lähteä matkaan edellisenä iltana, jos tapaaminen tai tilaisuus on aikaisin aamulla. Samoin on liittymämatkan kanssa. Muutoin matkan voi ottaa rennosti. Kiireen voi unohtaa ja käyttää luppoajan levolliseen oleiluun. On aikaa ajatella. Kassin taskussa on hyvä pitää korvatulpatkin, koskaan ei tiedä mitä kännykkään kailottajia vaunuun sattuu.

Kotiin tietysti haluaisin ajoissa. Mutta mikä on ajoissa?

Luin kirjan 3

Sanaleikkejä

Alennusmyynnistä en jaksa kirjoja etsiä, mutta jos teen listan ja tilaan, pääsen helpolla. Nyt jäi se tekemättä. Vaan eikö käteeni tarttunut omituinen opus, joka maksoi reilut pari euroa.
Jaakko Heinimäki, Kaarlo Kalliala & Vesa Sisättö ovat tehneet hauskan pikkukirjan Pihlajanorsu – Selkärangattomia selityksiä (Otava 2008).
Eläimillä ei ole nimiä, mutta ne itsessään ovat ehtymättömien ilmaisuvoimaisten sanojen varasto, kirjoittavat tekijät saatesanoissaan. Innoituksen he ovat saaneet brittiläiskirjailijoiden, Douglas Adams ja John Lloyd, kirjasta The Meaning of Liff.
Mietin miten sujuvasti ihmiset käyttävätkään lintuja ”lyömäaseina” toisiaan sättiessään. Sotka, uivelo, huuhkaja ja kurppa eivät ole silloin hellyttelynimiä. Eksyin asiasta, mutta palaan kirjan pariin.
Aavikkotasku, pikkulapsilla havaittava hiekan kertyminen vaatteiden poimuosiin.
Alligaattori, fitnessvempain, jonka väitetään kiinteyttävän pehmeät ja roikkuvat olkavarret.
Kirjoittajat ovat ajassa mukana, kun kyse on tietokoneista:
Ruutukärpänen, uuden tietokoneen aikaansaama innostuminen automaattiseen tietojenkäsittelyyn.
Kirosanasta käy Kolmikärkikaviokuonoyökkö, jos kieli ei mene solmuun.
Suosikkini on ehdottomasti tämä: Fasaani, ”anteeksi voitteko toistaa?”
Tämä kirja ei jää tietenkään kirjahyllyyn, vaan 122-sivuinen opus lähtee kiertoon ystäviä hauskuttamaan.




keskiviikko 2. helmikuuta 2011

HOPEATÄHTI VÄLKKYY

OPPIA IKÄ KAIKKI

Hopeatähdessä katsomme tiistaina 22.2. klo 13 Lone Scherfigin ohjaaman
elokuvan AN EDUCATION /”OPPIA IKÄ KAIKKI”, Englanti 2009.
Elokuva kertoo nuoren tytön kasvutarinan 1960-luvun Lontoossa. Eletään aikaa jolloin miehet olivat miehiä ja naiset pitivät yliopistoon menoa vain varasuunnitelmana miehen löytämiselle.
Mutta 16-vuotias Jenny (Carey Mulligan) tekee parhaansa päästäkseen opiskelemaan Oxfordiin. Eräänä päivänä Jenny kohtaa Davidin (Peter Sarsgaard), 35-vuotiaan hurmurin. David vie Jennyn musiikki-esityksiin ja taidemaailmaan. Tunteeko Jenny olonsa kotoisaksi ravintola-iltoja viettäen itseään vanhempien seurassa?
Isän porvarilliset suunnitelmat Jennyn tulevaisuudesta eivät tunnu nuoresta naisesta enää kiinnostavilta.
Moni meistä tunnistaa ”kuuskytlukulaisuuden”. Nyt asioita voi katsoa jo huvittuneesti, mutta ei kannata sanoa: mitäs minä sanoin. Kun muistelemme omaa nuoruuttamme, olemme varmaan monia asioita joutuneet itsekin opettelemaan kantapään kautta. Elokuvan katsottuamme ehkä ymmärrämme nuoria paremmin?
Elokuva viihdyttää jo taitavien roolisuoritusten vuoksi. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta, mm. paras naispääosa.
Elokuva on sallittu nuoremmillekin kuin meille Hopeatähti-ikäisille ja se kestää tunnin ja kolme varttia.

Kuvassa:
Peter Sarsgaard, Carey Mulligan, Cara Seymor ja Alfred Molina.