Mäkelän luento ja Hopeatähti

Hopeatähden kevätkausi 2012 alkaa 24.1.

Tiistaina 24.1. klo 13 aloitamme ilmaisluennolla. Kirjailija, FL Matti Mäkelän luento ”työläiskirjailija” Toivo Pekkasesta: Mielikuva Pekkasesta ja se oikea Pekkanen.

Tilaisuus järjestetään yhteistyössä Ikääntyvien yliopiston kanssa.

(Pieni tauko ennen elokuvaa.)

 

”Matti Mäkelä syntyi Ilmajoella heinäkuussa 1951. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Marttilan Yhteislyseosta 1972, valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1980 ja lisensiaatiksi 1988.
Ennen kuin hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi 1994 Mäkelä toimi Helsingin yliopistossa kirjastoamanuenssina ja amanuenssina, Haminan kaupungin koululaitoksessa erityisopettajana sekä Helsingin yliopistossa tuntiopettajana. Lisäksi hän on ollut Kymen läänin taidetoimikunnan ohjaavana läänintaiteilijana kirjallisuudessa sekä toiminut Kotkan kaupungin Pekkas-akatemian rehtorina.” (WSOYn nettisivuilta)

Tähän jakoon – Matti Mäkelän aika jakautuu neljään osaan: kirjojen kirjoittamiseen, kolumnistina toimimiseen, Aamulehden kriitikontyöhön ja mielipidepuhujan rooliin – saa hyvä tuntuman, kun lukee kirjailijan uusimman esseekokoelman Ihmisen olosijat (WSOY 2011).  

Mäkelä asuu Joensuun Nivan kylässä. Hänestä on tullut isoisä! Mäkelä kirjoittaa kirjassaan: ”Kriitikoilla pitäisi olla enemmän lastenlapsia.” Mietin lausetta ja ajattelen, että lastenlapset antavat laajemman ja pehmeämmän näkökulman (ei tarvitse turhaa hötkyillä) asioihin. Lapsenlapset tekevät maailmasta oikean kokoisen.

Mäkelän näkee esseekokoelmaa lukiessaan kyyköttämässä takan edessä tai könöttämässä kyynärpäillä polviin nojaillen kannonnokassa.

Hän puhuu Antti Hyryn työn kuvauksista. Työhön valmistautuminen on oma taitonsa.

Kirjan ääressä lukija löytää oman olosijansa.

Mäkelä on kirjoittanut 16 teosta ja muu kirjallinen tuotanto on valtava.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa teos Leveäharteinen ajattelija. Toivo Pekkasen elämäkerta, WSOY 2002.

”Matti Mäkelän elämäkerta kertoo Toivo Pekkasen elämästä ja kirjoista oleellisen. Teos perustuu Pekkasen kirjeisiin Ester Kankkuselle, päiväkirjoihin, arkistomateriaaliin, haastatteluihin ja selvään järkeen.”

Klo 14.30 katsotaan elokuva Työmiehen päiväkirja. Se oli ohjaaja Risto Jarvan (1934–1977) läpimurtoelokuva. Elokuvaa pidettiin aikanaan ”ensimmäisenä työläiselokuvana”. Käsikirjoittajina Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta.

Hitsaaja Juhanin (Paul Osipow) ja konttoristi Ritvan (Elina Salo) avioliiton arki täynnä ongelmia ja huolta rahasta. Eri paikkakunnilla asuminen kiristää välejä, eikä Juhanin työnjohtajaksi nousu muuta tilannetta. Luokkaerot pysyvät.

Suomi 1967. Ohj. Risto Jarva. Musiikki: Kari Rydman. Pääosissa myös Titta Karakorpi ja Pentti Irjala.

Työmiehen päiväkirja muistutti, kuinka vuoden 1918 tapahtumat sekä talvi- ja jatkosota olivat yhä monin tavoin läsnä kansalaisten alitajunnassa.
Jarva kuoli auto-onnettomuudessa palatessaan Jäniksen vuosi -elokuvan kutsuvierasnäytöksestä 16. joulukuuta 1977.
Elokuvan kesto 1 tunti 32 min. K11. Elokuvalippu normaaliin Hopeatähti-hintaan.

Nykyajan huoneentauluja

 

 

Kalligrafisten aforismien näyttely avattiin Helsingin pääkirjastossa Pasilassa torstaina 12.1. Töitä on yhteensä noin 70. Kaikissa töissä on yksi aforismi, paitsi muutamassa työssä on useampi aforismi. Joistakin aforismeista on tehty useampi kuin yksi työ.

Kalligrafia eli korutekstaus tai kaunokirjoitustaide on taiteenala, jonka vahvoja esimerkkejä Euroopassa ovat munkkien laatimat uskonnolliset, yleensä Raamatun tekstit. Kauniin käsinkirjoitetun tekstin juuret johtavat aina hieroglyfeihin asti.

Kahden nuoren yhdistyksen jäsenet löysivät loistavan yhteistyön. Suomen Kalligrafiayhdistys on perustettu vuonna 2000 ja Suomen Aforismiyhdistys 2005.

Kalligrafit valitsivat mieleisensä aforismin, jonka työstivät tauluksi. Jotkut ovat lähellä tekstausta, jotkut muistuttavat graafisia töitä. Värikkäimmillään työt ovat näyttelyjulisteen kaltaisia. Lastenkirjailijanakin tunnetun Hannu Hirvosen sanat ”Muistojen kultareunat. Ei konepesua” ovat päässeet Anja Lähteenmäen nostalgiseen kuvaan.

Näyttelytilojen rajallisuuden takia ei ole mahdollista laittaa kaikkia töitä esille joka näyttelyyn. Näyttely kiertää kuluvan vuoden aikana eri puolilla maata kirjastoissa. Pasilassa näyttely on 3.2. saakka, sitten on vuorossa Sello ja näyttely päättyy vuoden lopussa Poriin.

Näyttelyssä on mukana aforismeillaan muutama kuopiolainenkin. Eläkkeellä oleva opettaja Hilja Merioja (s.1925) on yksi heistä: ”Aloita tänään. Huominen huolehtii lopusta.” Kalligrafi Tarja Tillin työ.

Aforismiyhdistyksen sivuilla on kuvia näyttelystä.

http://www.aforismi.vuodatus.net/

Kuukkeli – kulkijan kaveri ja muita siivekkäitä

ELINA KYNSIJÄRVI & BENJAM PÖNTINEN

Loruja linnuista

Maahenki 2011. 71 s.

Loruja linnuista on valikoiva opus, sillä jokaisessa kirjan linnussa on jotain persoonallista.

Kirjoittamisen ammattilainen Elina Kynsijärvi ja ammattivalokuvaaja Benjam Pöntinen ovat tehneet kauniin lintukirjan tyylillä.

Kuvia on innostavaa tutkia lasten kanssa. Lorut tarttuvat mieleen. Riimirunot kertovat hauskasti lintujen tavoista. ”Peippo puuroa valmistaa, / kurkkuansa kallistaa. – ­– Tasajako täytyy muistaa, / siitä mahdoton on luistaa.”

Palokärki on aika nakuttaja ja kurki kunnon muuttomies. ”Ikävöitkö Suomen soille / tai järviemme rannikoille”, runossa kysytään.

Pöllön kasvojen juovat ovat kuin vuosirenkaita. Viisaasti pöllö vastaa ikäkysymykseen: ”Ei kasvoista päätellä pöllöjen ikää, / vaan siipien sulista se laskea pitää.”

Tervapääsky viihtyy ilmassa kaiken aikaa ja saalistaa hyönteisiä, mutta peltopyy tarvitsee joskus ihmisen apua.

Suokukko, isokuovi ja monet muut ihastuttavat ulkonäöllään. Joutsenia näkee usein, mutta harva pääsee näkemään metsoa. Kottarainen tuntuu hävinneen monista paikoista. Tuota mainiota äänten matkijaa on ilo kuulla. Yksi suloisimmista kirjan linnuista on punarinta. Palleroinen nappisilmä laulaa iltahämärässä, ääni on kuin tiukujen helinää.

Kaikkia kirjan lintuja emme täällä näe. Tunturipöllö on Lapin eläjä ja siellä viihtyy myös kuukkeli.

Elämä muuttuu kiireiseksi linnullakin ja talitintit ovat kaupunkilaistuneet ja lyhentäneet lauluaan.

 Punarinta, kirjan kuvitusta.

Kun talitintti esiintyy,

ei se laula enää ”ti-ti-tyy”.

Laulaa vain ”ti-tyy, ti-tyy”,

mikä mahtaa olla trendin syy?

Onko nuorten juttu tää,

et kaikki täytyy lyhentää?

Vai onko syynä uudet haasteet,

nuo kaupunkien melusaasteet?