Löysin sattumalta vuonna 2004 kirjoittamani kirjaesittelyn, kun etsin jotain muuta juttua. Kirja jäi aikoinaan Sotaveteraani-museoon, kun sen sinne esittelykappaleeksi annoin. Kansikuvaa en ole vielä löytänyt, olisin liittänyt sen tähän mukaan.
Muistot ja tapahtumat säilyvät kirjeissä
Martti Virnes:
Kirjeitä kotiväelle, vuosina 1932–1942
Koonnut ja toimittanut Anneli Ratamäki
Omakustanne 2003, uudistettu 2004
Martti Virneksen (s. Heinävesi 1915, k. Kusra 1942) kirjeet kertovat jälkipolville sodasta ja niukkuuden ajasta. Virneksen sisarten säilyttämistä kirjeistä sisaren tytär Anneli Ratamäki kokosi kirjan Kirjeitä kotiväelle. Aika etenee kronologisesti kouluvuosista sota-aikaan.
Yksitoistavuotiaana hän aloitti oppikoulun, ilman sisäänpääsykoetta, kun ei tiennyt sellaisia olevankaan. Seitsemäsluokkalaisena Virnes kirjoitti innoissaan, kun luokka siirtyi ylimmäksi koulussa: ”Tämä päivä on niitä harvoja, jolloin huomaan onnen kuluvanakin hetkenä.”
Ruokaa oli niukasti ja postimerkeissäkin piti säästää, ja Virnes varoitteli kotiväkeä, ei ylipainoisia kirjeitä. Mutta kirjeet näyttävät kulkeneen tiuhaan tahtiin. Kirjeissä menivät usein terveiset opettaja Heiskasille.
Keuhkotautiakin kulussa oli, talvella 1936 sairasteltiin paljon. Arkisia huolia olivat mm. vaatteiden puute. Toisia lukiolaisia opettamalla Virnes hankki osan palttorahoista, loput hän pyysi kotoa.
Nuorta ylioppilasta odotti asevelvollisuus, ja kirjeitä kirjoiteltiin entiseen tapaan. Pitkän marssin jälkeen hän totesi, ettei aiemmin tiennyt mitä lepo on, vasta kun joutui käymään nääntymisen rajoilla, se selvisi. Mutta kunto koheni ja Virnes halusi kadettikouluun. Äänestä vain oli saatava rautaisempi.
Täti kauhisteli sotaharjoituksia, mutta Virnes selitti, että eniten ihmisiä kuolee sairaaloihin ja vuoteisiin, paikkoihin, joissa terveys on erityishuomion kohteena.
Virnes näytti haaveilleen kirjailijan urasta, mutta myös maalaus kiinnosti. Opettaja oli hänelle piirustustaidosta sanonut, että on synti jättää lahjat kehittämättä.
Äidin kuoleman jälkeen Virnes lohdutti sisartaan: Elämä on kerta kaikkiaan sellainen, että nuorten on kehityttävä eteenpäin, eikä tuijotettava menneisyyteen.
Yliopistoaika oli riemukasta. ”Tämä on akademia, korkeakoulu, yliopisto, ja minä olen täällä.”
Työpalveluksesta se alkoi
Kirjeitten sävy muuttui, sillä sodan mahdollisuus ja toive, että Suomi pysyy sodan ulkopuolella puhuttivat.
Lokakuun 8. päivä 1939 Virnes kirjoitti jo kenttäpostia ja loppukuusta jossain Suomessa. Vielä hän ajatteli toiveikkaana, että tuskin sota tulee, koska me emme sitä tahdo.
Seuraavissa kirjeissä Virnes mainitsi, että täältä ei oikeastaan voi kirjoittaa mitään, sillä viattomastakin voi vakooja hyötyä. Paketit kotoa olivat mieluisia ja herkut jaettiin. Sukkia kului paljon, muuta hän ei oikeastaan kotoa tarvinnutkaan, rahatkin hän lähetti jonkun matkassa kotiin, kun niille ei rintamalla ollut käyttöä.
Kun talvisota alkoi, hän kirjoitti: Tiedän, että yksilön elämä on nyt noteerattu nollaan, tiedän taistelevani oikeuden ja isänmaan puolesta, kaikki muu merkitsee vähän.
Pian vihelsivät ryssän kranaatit, Virnes oli liikuntasodan alueella.
”Pojat ottavat unia siten, että kaivavat kuopan maahan ja kasautuvat päälletysten. Alla on tukala olla, sen vuoksi ruvettuaan kasan päälle nukkumaan, voi herätä alimmaisena.”
Sodan kuvaukset ovat tuttuja, mutta pienet yksityiskohdat värikkäitä, tosin joskus verisiä.
Kylpyreissu oli maininnan arvoinen, kun edellisestä saunareissusta oli kulunut kaksi ja puoli kuukautta. Huhtikuussa 1940 sanat siskolle olivat ankeat: Karjala itkee!
Seuraavana vuonna Virnes lähetti Syväriltä kuvakirjeitä sodan raunioittamasta Petroskoista. Hän uskoi pääsevänsä jouluksi lomalle Kuopioon.
Kesällä 1942 vaivasivat itikat, mutta toiveena oli päästä lokakuussa siviiliin ja opiskelulomalle.
13.11.42 kirjoitettu kirje jäi Virneksen viimeiseksi. Hän kertoi pääsevänsä joulun alla lomalle, mutta jouluksi olisi palattava takaisin.
Karu kirje kotiväelle on päivätty seuraavana päivänä: ”Velvollisuutemme on ilmoittaa, että 14.11.1942 Martti Virnes on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää…” Mannerheim.
Kirjan muut kirjeet kertovat, että kapteeni Virnes oli pidetty mies.
Ratamäki on koonnut kirjan loppuun poimintoja sotapäiväkirjoista, jotka kertovat sodan kulun. Kirjassa on myös Virneksen piirroksia ja muutama valokuva.
Omakustanne on huolella tehty ja painatettu kustannustalossa (Gummerus).
Ennen olivat kirjeet, asiat ja tunteet ovat niissä tallella. Mutta miten käy nykypolvien kirjeenvaihdon? Jos sähköpostikirjeet saakin vielä talteen, pystytäänkö niitä lukemaan vuosikymmenien kuluttua. Eivätkä ne koskaan korvaa henkilökohtaista paperikirjettä, johon on paneuduttu ajatuksella. Ratamäen kirja on tavallaan kehotus tarttua kynään: kirjoita kirje, tee siitä tapa, kirjoita vaikka päiväkirjaan.
Ritva Kolehmainen
