keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Runot elävät kirjailijan lähdettyä

Parhaimmat runoista ovat ajattomia

Tommy Tabermann: Runot 1970–2010
Toimittanut Kaija Valkonen
Gummerus 2010. 636 s.

                                                                                

Tommy Tabermnn, kuva: Ritva Kolehmainen



















Ruusuja Rosa Luxemburgille (1970) ja monet Tommy Tabermannin alkutuotannon runot ovat olleet mieluista luettavaa. Jossain vaiheessa runot alkoivat tuntua liian makeilta. Kyllästyminen tuli myös viihdeohjelman myötä. Runot alkoivat taas maistua, kun olin vuosia katsomatta televisiota. Tähtiä kämmenellä (1974) uusintapainos 1995 tuntui ihan mukavalta lukukokemukselta.

Tuuli,
minä keksin,
on ruohon tanssiaiset,
sade koivunlehtien kapakka.
Yöt tahtoisin likistellä ruohonkortta,
päivät juopotella koivunlehtien kansa.
(Tähtiä kämmenellä)

Jonkin kokoelman annoin kiertoon, kun en jaksanut kuunnella mukana tullutta levyä.
Tabermann oli tuottelias runoilija, vähintään kirja vuodessa.
Arvostusta osoittaa WSOYn julkaisema Ihmisen ääni -sarja. Tabermann kirjoitti ihmisen ääneen esseitä 1979.
Joskus olen pitänyt Tabermannin proosasta jopa runoja enemmän, kuten Julian parvekkeesta, Gummerus 2000. Teoksesta löytyy muutama runosäekin:

”Hymyillen hiljaa hyräillen
hän alkoi matkan viimeisen,
hän jätti meidät vain
aavistamaan et näin
kesäisin kaunis on
rauhan maa”

Tabermann on yksi siteeratuimmista runoilijoista. Runot ovat helposti aukeavia, ja siten jokamiehen käyttörunoutta. Jos ei uskalla itse sanoa tai ei löydä sanoja, voi lainata Tabermannia.
Tämän runon voi kuvitella jokaisen suomalaisen kuulleen tai lukeneen:

Haave

Tulla lujaksi,
pysyä pehmeänä.
Siinä on haavetta
kylliksi yhdelle elämälle.
(Kipeästi keinuu keinumme, 1979)

Kaija Valkosen toimittamaa teosta Tommy Tabermann. Runot 1970–2010 (Gummerus 2010) on ilo lukea. Valkonen on valinnut pieteetillä runot uudistettuun laitokseen, jossa on runoja myös Veren sokeri -kokoelmasta (2009). Valkonen kirjoittaa, että Runot 1970–2010 sisältää Tabermannin kauneimmat säkeet neljältä vuosikymmeneltä.

Elinehto

Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:

Värisevää sielua
ei saa tallata
(Intohimon panttivanki, 1980)

Kaksituhatluvulla on julkaistu paljon luovuusoppaita. Hyllyssäni on tämäkin, Jussi T. Koski & Tommy Tabermann: Luovuuden lumous, Gummerus 2002. Koski ja Tabermann luonnehtivat tekevänsä tietorunoutta.
Tavallaan opas etenee katekismuksen tapaan; ensin on sääntö ja sitten selitys mitä se on. Ilmeisesti runot ovat osin kaksikon tekemiä, mutta mukana on runolainauksia ja mietelmiäkin.

Kultainen sääntö

Opi ensin säännöt.
sitten riko niitä.

Osa selityksestä kuuluu näin: Autuaita / ovat ne jotka luovat, / sillä he voivat / rikkoa / tuhoamatta.

Claes Andersson löytää laiskuudesta luovuuden.  Ja Carl-Gustaf Lilius kehottaa kehittämään itseä; kasva lapseksi.
Ja nykyään kun julkijuopottelusta on tullut maan tapa ja vaiva, otan vielä loppuun tekijöiden yhden ohjeen.

Lääkärillä

Monta avainta.
Monta ovea.
Monta totuutta.
Ethän anna
itsesi kuolla
liian monen lääkärin
apuun?

Ja selitys kuuluu näin: Jos viina / olisi avain / luovuuden oveen / ei alkoholisteja olisi, / vaan pelkkiä / nobelisteja

Tommy Tabermannin (3. joulukuuta 1947 Tammisaari1. heinäkuuta 2010 Helsinki) kuolemasta on kulunut vuosi. Hänen runonsa tulevat elämään ihmisten muistissa pitkään. Valkosen kokoaman laitoksen parissa saa hyvän kokonaiskuvan Tabermannin runoudesta.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Minimin juhlaa


Kuva: Sari Rinne, 1990

Minimi juhli tanssien Kuopion Sotkulla  

Tanssiteatteri Minimin 20-vuotisjuhlavuosi huipentui Kuopio Tanssii ja Soi viikon esityksiin (17. ja 18.6.) Älä hämäänny auringosta -teos sai uusintaensi-iltansa ja Lajien synty oli uutuustuotantoa.

Lajien synty tarkastelee ihmisyyttä ja nykyhetkeä uusista, oudoistakin vinkkeleistä. Osaammeko
käyttää niitä taitoja mitä olemme saaneet? Tanssijat Riikka Puumalainen, Sampo Kerola ja Antti Mäkelä osaavat ja näyttivät taitonsa. Teos on Minimin ja Karttunen Kollektiivin ensimmäinen yhteinen tuotanto. Jyrki Karttunen on kansainvälisestikin menestynyt koreografi ja tanssitaiteilija. Puvustus on Mirkka Nyrhisen käsialaa. Tekniikasta vastaisivat taitavat tekijät Sam Siltavuori (valot ja ääni) ja Jukka Horsmanheimo (lavastus).
Intiimi huoneteatterimainen tunnelma syntyi tilassa, missä katsojat ovat melkein yhtä joukkoa esiintyjien kanssa. Uusi vaalea matto toi hyvin esiin tanssijoiden liikkeet, mutta rajasi esityksen pienelle alueelle. Komiikkaakin oli, kuten neljällä raajalla tanssitussa ”kenkätanssissa”.

Toisella puoliajalla nähtiin Älä hämäänny auringosta -teos, jonka ensi-ilta oli 9.11.1990 Helsingissä. Tilausteos esitettiin Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla Vanhan Ylioppilastalon Galleriassa.  Sotkulla teos esitettiin alkuperäisellä kokoonpanolla: Tommi Huovinen, Marinella Jaskari, Johanna Keinänen, Anja Lappi, Liisa Ruuskanen.

Tanssija ja koreografi Tommi Huovinen perusti Tanssiteatteri Minimin Helsingissä 1988. Vuonna 1990 Huovinen aloitti yhteistyön tanssijoiden Johanna Keinäsen, Anja Lapin, Liisa Ruuskasen ja Marinella Jaskarin kanssa. Valo- ja äänisuunnittelija oli tuolloin Juha Westman, kuten nytkin Sotkulla nähdyssä esityksessä. Älä hämäänny auringosta oli ryhmän ensimmäisiä yhteisiä teoksia.
Älä hämäänny auringosta -teoksen idea pohjautuu ranskalaisen Jean Genet'in (1910–1986) romaaniin Piiat. Tommi Huovisen käsissä 1940-luvun lopussa kirjoitettu Piiat muokkautui aikaa kestäväksi tanssiteokseksi.
Suljetussa tilassa tapahtumat ovat surrealistisia ja absurdejakin. Katsoja saa sukeltaa ihmismielen syvyyksiin oman käsityskykynsä varassa.

Esityksessä on vetoa ja menoa, katsomossa aistii mukanaolon. Joitakin aikaan niittaavia yksityiskohtia oli mukana. Anja Lapin monot, ja Doris Dayn Que sera sera lienevät 1950–60-lukua.
Vaikka ensiesitystä en ole nähnyt, voin vain kuvitella, että aika on tehnyt vain hyvää esitykselle, sillä niin taitava ja intensiivinen se oli.

Väliajalla nostettiin maljat Minimille, joka pääsi takaisin muutama vuosi sitten remontoituun Sotkuun (entinen sotilaskoti kasarmialueella). Minimin taiteellinen johtaja Antti Lahti kiitti ystäviä ja tukijoita, jotka ovat pysyneet ystävinä.
Tanssiteatteri vie esityksiään myös perinteisten näyttämöjen ulkopuolelle ja toteuttaa siten taiteen tasa-arvoisen saavutettavuuden toteutumista. Teatteri on pyrkinyt yhdistämään sanan ja liikkeen. Siitä on oiva näyttö viime talvena esitetty Juha, Juhani Ahon 150-vuotisjuhlanäytös.
Tanssiteatteri Minimi: www.minimi.fi



maanantai 27. kesäkuuta 2011

Muistot ja tapahtumat säilyvät kirjeissä

Martti Virnes:
Kirjeitä kotiväelle, vuosina 1932–1942
Koonnut ja toimittanut Anneli Ratamäki
Omakustanne 2003, uudistettu 2004                       

Martti Virneksen (s. Heinävesi 1915, k. Kusra 1942) kirjeet kertovat jälkipolville sodasta ja niukkuuden ajasta. Virneksen sisarten säilyttämistä kirjeistä sisaren tytär Anneli Ratamäki kokosi kirjan Kirjeitä kotiväelle. Aika etenee kronologisesti kouluvuosista sota-aikaan.
Yksitoistavuotiaana hän aloitti oppikoulun, ilman sisäänpääsykoetta, kun ei tiennyt sellaisia olevankaan. Seitsemäsluokkalaisena Virnes kirjoitti innoissaan, kun luokka siirtyi ylimmäksi koulussa: ”Tämä päivä on niitä harvoja, jolloin huomaan onnen kuluvanakin hetkenä.”
Ruokaa oli niukasti ja postimerkeissäkin piti säästää, ja Virnes varoitteli kotiväkeä, ei ylipainoisia kirjeitä. Mutta kirjeet näyttävät kulkeneen tiuhaan tahtiin. Kirjeissä menivät usein terveiset opettaja Heiskasille.
Keuhkotautiakin kulussa oli, talvella 1936 sairasteltiin paljon. Arkisia huolia olivat mm. vaatteiden puute. Toisia lukiolaisia opettamalla Virnes hankki osan palttorahoista, loput hän pyysi kotoa.
Nuorta ylioppilasta odotti asevelvollisuus, ja kirjeitä kirjoiteltiin entiseen tapaan. Pitkän marssin jälkeen hän totesi, ettei aiemmin tiennyt mitä lepo on, vasta kun joutui käymään nääntymisen rajoilla, se selvisi. Mutta kunto koheni ja Virnes halusi kadettikouluun. Äänestä vain oli saatava rautaisempi.
Täti kauhisteli sotaharjoituksia, mutta Virnes selitti, että eniten ihmisiä kuolee sairaaloihin ja vuoteisiin, paikkoihin, joissa terveys on erityishuomion kohteena.
Virnes näytti haaveilleen kirjailijan urasta, mutta myös maalaus kiinnosti. Opettaja oli hänelle piirustustaidosta sanonut, että on synti jättää lahjat kehittämättä.
Äidin kuoleman jälkeen Virnes lohdutti sisartaan: Elämä on kerta kaikkiaan sellainen, että nuorten on kehityttävä eteenpäin, eikä tuijotettava menneisyyteen.
Yliopistoaika oli riemukasta. ”Tämä on akademia, korkeakoulu, yliopisto, ja minä olen täällä.”

Työpalveluksesta se alkoi

Kirjeitten sävy muuttui, sillä sodan mahdollisuus ja toive, että Suomi pysyy sodan ulkopuolella puhuttivat.
Lokakuun 8. päivä 1939 Virnes kirjoitti jo kenttäpostia ja loppukuusta jossain Suomessa. Vielä hän ajatteli toiveikkaana, että tuskin sota tulee, koska me emme sitä tahdo.
Seuraavissa kirjeissä Virnes mainitsi, että täältä ei oikeastaan voi kirjoittaa mitään, sillä viattomastakin voi vakooja hyötyä. Paketit kotoa olivat mieluisia ja herkut jaettiin. Sukkia kului paljon, muuta hän ei oikeastaan kotoa tarvinnutkaan, rahatkin hän lähetti jonkun matkassa kotiin, kun niille ei rintamalla ollut käyttöä.
Kun talvisota alkoi, hän kirjoitti: Tiedän, että yksilön elämä on nyt noteerattu nollaan, tiedän taistelevani oikeuden ja isänmaan puolesta, kaikki muu merkitsee vähän.
Pian vihelsivät ryssän kranaatit, Virnes oli liikuntasodan alueella.
”Pojat ottavat unia siten, että kaivavat kuopan maahan ja kasautuvat päälletysten. Alla on tukala olla, sen vuoksi ruvettuaan kasan päälle nukkumaan, voi herätä alimmaisena.”
Sodan kuvaukset ovat tuttuja, mutta pienet yksityiskohdat värikkäitä, tosin joskus verisiä.
Kylpyreissu oli maininnan arvoinen, kun edellisestä saunareissusta oli kulunut kaksi ja puoli kuukautta. Huhtikuussa 1940 sanat siskolle olivat ankeat: Karjala itkee!
Seuraavana vuonna Virnes lähetti Syväriltä kuvakirjeitä sodan raunioittamasta Petroskoista. Hän uskoi pääsevänsä jouluksi lomalle Kuopioon.
Kesällä 1942 vaivasivat itikat, mutta toiveena oli päästä lokakuussa siviiliin ja opiskelulomalle.
13.11.42 kirjoitettu kirje jäi Virneksen viimeiseksi. Hän kertoi pääsevänsä joulun alla lomalle, mutta jouluksi olisi palattava takaisin.
Karu kirje kotiväelle on päivätty seuraavana päivänä: ”Velvollisuutemme on ilmoittaa, että 14.11.1942 Martti Virnes on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää…” Mannerheim.
Kirjan muut kirjeet kertovat, että kapteeni Virnes oli pidetty mies.
Ratamäki on koonnut kirjan loppuun poimintoja sotapäiväkirjoista, jotka kertovat sodan kulun. Kirjassa on myös Virneksen piirroksia ja muutama valokuva.
Omakustanne on huolella tehty ja painatettu kustannustalossa (Gummerus).
Ennen olivat kirjeet, asiat ja tunteet ovat niissä tallella. Mutta miten käy nykypolvien kirjeenvaihdon? Jos sähköpostikirjeet saakin vielä talteen, pystytäänkö niitä lukemaan vuosikymmenien kuluttua. Eivätkä ne koskaan korvaa henkilökohtaista paperikirjettä, johon on paneuduttu ajatuksella. Ratamäen kirja on tavallaan kehotus tarttua kynään: kirjoita kirje, tee siitä tapa, kirjoita vaikka päiväkirjaan.

***
Kirjan vein näytille Sotaveteraanimuseoon tekijän kirjeen saattelemana, jos vaikka veteraaneja ja heidän omaisiaan kirja kiinnostaisi. Kirjaa olisi voinut tilata tekijältä. Teos hävisi sille tielleen, kun Sotaveteraanimuseo oli välillä suljettunakin.  Toivottavasti se löysi kiinnostuneen lukijan. Minua aihe kiinnosti, kun isänikin oli sotaveteraani, ja sodassa kaatui eno ja setä.

Anneli Ratamäki
Kirjeitä kotiväelle, vuosina 1932–1942 -kirjaa saa myös Kirjavälityksen kautta kirjakaupoista. Helpoimmin kirjoja saa, jos tilaa minulta puhelimitse. Puhelin: 040 7596934 

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Muisto - viesti - taide

Valon ja varjon leikkiä

Leena Saraste:
Valokuva,
muisto – viesti – taide,
215 s., Musta Taide 2010.

Valokuva on muisto, se vie viestiä ja parhaimmillaan valokuva on taidetta. Leena Sarasteen Valokuva, muisto – viesti – taide -kirja on aarreaitta ja perusteos muun muassa valokuvausta opiskeleville. Hän on aiemmin tehnyt valokuva-alan perusteoksen 1980 ja uudistetun laitoksen 1996.
Tradition tunteminen on tarpeen välineen ymmärtämiseksi, FT Leena Saraste (s.1942) kirjoittaa. Valokuvaus on tullut kaikkien ulottuville. Jokainen puhelimen omistaja on mahdollinen lehtikuvaaja. Aika usein lehdissä näkee Lukijan kuva -osastoja.
Valokuvan historiaa valotetaan monelta kantilta, myös camera obscura esitellään, samoin silhuettikuvaus ja laterna magica. Kirjassa on kuva maailman vanhimmasta valokuvasta vuodelta 1827. Tuolloin valotusaika oli pitkä, tuntikausia kestävä.

Kaukomatkailijat ottivat valokuvauksen intomielisesti vastaan. Kuohuvat vedet olivat suosittuja kuvauskohteita.
Rullafilmin ja kameran tulo saivat aikaan jokamiehen harrastuskuvaamisinnon. Alettiin perustaa valokuvauskerhojakin.
Pian alkoi muotokuvauksen aika. Materiaali oli kallista, joten esimerkiksi poliisikuvat otettiin materiaalin säästämiseksi peilin vieressä.

Aikakauslehtien nousu 1920–30-luvuilla valjasti valokuvan kaupalliseen käyttöön. Kuvajournalismin kukoistuskausi tuotti mustavalkoisia reportaasikuvia. Värillinen pohja lehden kannessa ja kolmivärikuvat aloittivat värikuvien voittokulun. Elokuva Aitan kansikuva herättää nostalgisia tunteita.
Näyttelyjen taidekuvat ovat vertaansa vailla. Kuriositeettina voi mainita, että kameralla voi päästä pitkälle Jacqueline Bouvierin tapaan (tuleva Yhdysvaltain presidentin puoliso).
Merkittävien kuvaajien töitä on teoksessa paljon, muiden muassa Caj Bremer, Hannes Heikura, Matti Saanio ja Esko Männikkö sekä puiden kuvaajat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo mainitaan ja paljon muita. Valokuvan historia on kiinnostavaa luettavaa ja kuvia katselemalla asiat konkretisoituvat.



lauantai 18. kesäkuuta 2011

Aleksis Kivi on aina ajankohtainen

Kaukametsässä soi sydämeni laulu

Aimo Hakanen, Timo Niitemaa & Johanna Krappe:
Kaukametsä
Turun Aleksis Kivi -Kerho 2009, 144 s.

Kirjailijoiden nimikkoseurat pitävät hyvää huolta kirjailijoittensa henkisestä perinnöstä. Monet myös tekevät kirjoja, kuten Turun Aleksis Kivi -Kerho. Suomalaisen kirjallisuuden päivän ja Kiven päivän alla se julkaisi Kaukametsä-kokoelman. Aleksis Kiven syntymästä on kulunut 175 vuotta.
Professori Aimo Hakasen ja maisteri Timo Niitemaan toimittamassa kirjassa on sekä tunnettuja että vähälle huomiolle jääneitä runoja. Kirjallisuudentutkija Johanna Krappe on kirjoittanut jokaisesta runosta johdantopuheen. Hän kertoo myös Kiven runojen kritiikeistä ja runousoppineiden ristiriitaisista kommenteista. August Ahlgvistin murskakritiikki tunnetaan, mutta oli Kivellä myös tukijoita, joskaan ei kylliksi hänen elinaikanaan.
Krappe lainaa Eliel Aspelinin ylistäviä sanoja: ”Eivät nekään ole pidettävät aivan halpoina osoitteina hänen voimakkaasta omituisesta runoilija-lahjastaan. Heti pistää silmihin, että runoelmien esineet ovat suuremmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten tavallisten runo-sepittäjien.” Kiven tukijoita olivat myös Fredrik Cygnaeus ja J. V. Snellman. 1900-luvulla nousi kirjailijapolvi, joka korjasi Kiven runoilijamainetta.
Kiven runot ovat laulullisia ja niitä on sävelletty paljon. Oravan laulusta on noin 15 eri sävellystä, samoin Metsämiehen laulusta. ”Terve, metsä, terve, vuori, terve, metsän ruhtinas!” kaikuu komeasti mieskuoron esittämänä. Kiven ainoa isänmaallinen runo, Suomenmaa, on saanut sävelasun yli 20 kertaa, samoin Ikävyys. Se kuuluu Kiven kuolema-aiheisiin runoihin. Krappe löytää Ikävyydestä viitteitä Raamattuun. Kiven surumielisissä runoissa on jokin selittämätön onnellinen vire. Syvä ilo.

                                Ja kumpua
                      ei haudallein kohokoon koskaan,
                      vaan multa kedoksi kamartukoon,
                            ettei kenkään tiedä,
                            että lepokammioin
                      on halavan himmeän alla.

Kivi katsoo maailmaa usein korkealta, harjuilta ja vuorilta. Tunnelma on lintukotomainen onnela ja maailma saa jäädä unholaan.
Sunnuntai ja Onnelliset soivat muistini mukaan aina yleisradion juhannusajan ohjelmissa.
Krappe oikoo kuvitelmaa Kiven naiskuvasta, ei vaalea kiharatukkainen impi vaan yllättäen mustakiharainen neito.
Kirjan nimiruno on klassikko. Kaukametsä kuuluu toiverunoihin siellä missä runoja ääneen luetaan. Äiti ja lapsi on puolestaan traaginen kertomus Pettuleivän Suomesta, jolloin nälkäkuolemakin oli tuttu.
Kaukametsä on kaunis kirja mustavalkoisine puu- ja luontokuvineen. Hyvä kokonaisuus tekee kirjasta todellisen sydämeni laulun.


Naapuriin muutaman päivän lomalle

Usko, Toivo ja Pyhä risti

Omatoimimatkalla Tukholmassa pääsin vihdoinkin toivekohteeseeni, mikä ei ryhmämatkoilla koskaan onnistunut. Skogskyrkogården yllätti kauneudellaan ja suuruudellaan.
Toukokuinen Tukholma oli kauneimmillaan, ja päiväretki Skogskyrkogårdeniin oli matkan kohokohta.

Kohti ristiä




Metsähautausmaalle pääsee kätevästi metrolla T-Centralenista Skogskyrkogårdenin asemalle.
Opasteet vievät Ristin tielle, joka johtaa kohti ristiä. Hautausmaa on komeassa männikössä.
Vuonna 1914 pidetyn hautausmaan suunnittelukilpailun voittivat arkkitehdit Gunnar Asplund (1885–1940) ja Siqurd Lewerentz (1885–1975). Asplundin ensimmäinen työ alueelle oli Skogkapellet eli Metsäkappeli. Paanukattoinen kappeli avattiin yhtä aikaa hautausmaan kanssa 1920.

Enkeli Metsäkappelin paanukataolla






Lewerentz suunnitteli Uppståndselsekapelletin, Ylösnousemuksen kappelin, joka valmistui viisi vuotta myöhemmin. Heliga Korsets, Pyhän ristin kappeli on suurin. Hautausmaan krematorio jäi Asplundin viimeiseksi työksi. 


Alueelle avattiin 1961 muistolehto. Mietiskelykumpu on nimensä mukaisesti aukealla kummulla istutuksineen ja penkkeineen. Se on rauhoittava paikka laajoine maisemanäkymineen.

Hämyinen kirkko

Skogskyrkogården on laajuudeltaan noin 100 hehtaaria. Hautausmaata ympäröi 4,6 kilometriä pitkä kivimuuri, joka tehtiin vuosina 1923–1932. Alueen laajennusosissa on muslimien, ortodoksien ja juutalaisten hautausmaat.
Skogskyrkogården valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1994.





                                                                              Yksityiskohta avaimenreiästä



Pieniä kohtaamisia

Lomalla poikettiin tietysti Kuninkaanlinnassa. Linnaan oli mukava tutustua omassa tahdissa. Turisteja ei vielä toukokuussa ollut paljon.
Varsinaisesti matkamuistoja en osta, mutta jotain pientä, mikä häviää käyttämällä. Kotona sitten nautiskelin Slottsboden Stockholmista ostettua teetä.

Vasa-museo on komea paikka, ja laiva yllättävän iso. Hylky nostettiin meren pohjasta 1961. Neitsytmatkallaan 1628 uponnut laiva on kunnostettuna näkemisen arvoinen. Yleissilmäyksen jälkeen on hyvä katsoa esittelyfilmi ja jatkaa sitten yksityiskohtaista tutkimista. Päivä siinä kevyesti vierähtää. Menin lautalla museolle ja palasin kävellen raitiotiepysäkille, raitiovaunulla voi ajaa pienen matkan.
























Matkalla tulin huomaamattani Estonian turmassa hukkuneiden muistomerkille. Jokainen nimi on kiveen kaiverrettu. Vaikuttava paikka pysäytti miettimään elämän arvaamattomuutta.


Kukkia ja pukuloistoa

Puolittain vahingossa voi löytää innoittavaa katselemista, jos kävelee Waldemarsuddeen.
Prinssi Eugenin Waldemarsudde siirtyi valtion omistukseen prinssin kuoltua. Upseeri ja taiteilija kokosi taloon aikalaistensa taidetta ja oli itse sukupolvensa johtava maisemamaalari.
Waldemarsudde on lumoava puistoineen ja kukkaloistoineen. Hurmaavia ovat myös huoneitten kukka-asetelmat, joita on paljon joka huoneessa.
Oikeastaan ei ollut tarkoitus mennä näyttelyyn, mutta niin vain pian ihastelin Lars WallinFashion Stories -näyttelyn pukuloistoa. Ruotsin johtava couture-suunnittelija juhlii näyttelyllään 20 vuottaan suunnittelijana.  Näyttely jatkuu 18. syyskuuta saakka.

 

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Taide vangitsee katsojan

Hannu Väisäsen näyttelyn avajaisissa oli lämmin tunnelma

Tuskin koskaan aiemmin olen ollut niin lämminhenkisessä näyttelyn avajaisissa kuin Lapinlahdella toukokuussa. Taitelija ja kirjailija Hannu Väisäsen näyttely Isän kuvat käy vuoropuhelua Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat -teosten kanssa.
Tänä vuonna on kulunut 40 vuotta Hannu Väisäsen debyyttinäyttelystä ja Halosten museosäätiön perustamisesta.
Näyttelyn avajaispuheellaan Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen herkisti niin taiteilijan kuin muutkin kuulijat.
Isän peruja -esseen vuoksi ostin näyttelyluettelon. Mukana on myös kuva kirjassakin mainitusta tädin tarjottimesta.
”Isän vaikutukset säteilevät taiteilijan oman persoonallisuuden alueille tavoin joiden moninaisuudesta hän ei itsekään ole välttämättä tietoinen”, kirjoittaa Martti Anhava.  Hän siteeraa Veijo Meren sanoja: ”Ihan lähelle emme näe.”
Taiteesta voi ja saa haltioitua, vaikka se ympärillä olevien mielestä tuntuisi naurettavalta, Anhava jatkaa.

Kansikuva on yksityiskohta teoksesta Pitkäperjantai, 2011.

Lapinlahden taidemuseosta Isän kuvat -näyttely siirtyy syksyllä Joensuuhun.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Hannu Taina hurmaa aikuisenkin lukijan

Unilelu on uskollinen kaveri

Hannu Taina:
Matti ja krokotiili,
23 sivua, Otava 2010 (kolmas painos).

Hannu Tainan kirjoihin voi aikuinen luottaa. Tarkistaakseen niitä ei tarvitse lukea, vaan en malta odottaa muutamaa päivää, jolloin näen lapsenlapsen. Luen kirjan yksikseni yhteistä lukuhetkeä odotellessa.
Matti ja krokotiili -kuvakirja julkaistiin 1992 ja 2010 siitä otettiin jo kolmas painos. Kirja oli Lastenkirjapöllö-palkintoehdokas 2010. Matti on seikkaillut aiemmin jo kolmessa kuvakirjassa.
”Matti kuuli ihan selvästi, kuinka krokotiili tuhisi innoissaan, ja sen silmät vilkuilivat ovelasti.”
Siis, onko Matilla ihan oikea krokotiili? Ei sentään, mutta lelu-krokotiilin voi aina kuvitella oikeaksi.
Ilta tuntuu lyhyeltä, kun on monia puuhia; iltapala, hampaitten pesu ja yöpuvun pukeminen. Isälle ja äidille täytyy käydä toivottamassa hyvää yötä monen kertaan.


Matilla ja krokotiililla on mieleiset lastenohjelmansa. Krokotiili lötköttää Matin jalkojen päällä, kun he katsovat televisiota. Viisaasti krokotiili sulkee television, kun aikuisten ohjelmat alkavat.
Matin mielikuvitus kasvattaa krokotiilista yhtä ison kuin hän itse on, tosin krokotiilin pyrstö on pitempi kuin Matin jalat.
Kellari on vähän pelottava paikka pimeällä, mutta krokotiili on turvallinen kaveri. Ei melkein ollenkaan pelota.
Kylässä käynti on harvinaista – se on tapaus. Pitää pukeutua hienosti.
Jotkut aikuiset ovat aina vihaisia vanhoista jo sovituista vahingoista. Ilkeille ihmisille krokotiili irvistelee, Mattia se harmittaa.
Kotona isä käskee laittamaan krokotiilin lattialla syönnin ajaksi. Matti pitäisi sen pöydällä.
Salamoita ja jyrinää urhea krokotiili pelkää, vaikka Matti rauhoittelee sitä: se on vain sähköilmiö.
Matti on maalannut krokotiilista hienon kuvan. Ollaan tarhaan lähtöpuuhissa, uudet tavarat laitetaan valmiiksi aamua varten.
Ja hienosti on maalannut myös Hannu Taina. Kirjan kuvitus pienine yksityiskohtineen on hurmaava. Kuvista riittää tutkimista pitkäksi aikaa ja niistä syntyy pieniä sisäkertomuksia.
Hyvää kieltä ja hellästi kerrottu tarina!

Pentti Meklinin Teoksia-kirja - voittajaluokkaa

Väreistään taiteilija tunnetaan
Pentti Meklin
TEOKSIA
Toimitus ja taitto: Esa Kärki ja Pentti Meklin
Valokuvat ja editointi: Esa Kärki

Pentti Meklinin punahehkuiset maalaukset räväyttivät silmäni näkemään Purnun näyttelyn työt. Oli tilaa katsoa.
Myöhemmin Pohjois-Savon taidetoimikunnan keittiön seinällä oleva suuri maalaus vangitsi katseen joka kerran sen nähdessäni. Silloin taidetoimikunta oli Kanttilassa, jossa oli myös pieni galleria Sitruuna, vastapäätä keittiötä. Kanttila oli arjen kulttuurinkohtaamispaikka.
Ilmeisesti työ on edelleen taidetoimikunnassa, mutta suurelle yleisölle näkymättömissä kokoushuoneen seinällä.



Teoksia vuosilta 1990–2010 kansissa on kullan hohtoa. Ilmeisen pitkään sitä on tehty, koska intendentti Tarja Talvitien (Kuopion taidemuseo) artikkeli on päivätty joulukuussa 2006 ja kirja julkaistiin 2010. Teksti on käännetty englanniksi; Matthew Peary, Riina Vuorikari.
”Suurikokoisia teoksia valmistuu nykyään harvakseltaan. Tekeillä on samaan aikaan useita maalauksia, Mutta niillä ei ole mitään kiirettä valmistua. Mestari ottaa kankaan uudelleen esiin, lisää värikerroksen ja siirtää työn sivuun. Maalaaminen saattaa kestää vuosia. Toisinaan on vaikea tietää, onko teos jo saavuttanut lopullisen ilmiasunsa.”

Aukeaman kokoiset kuvat antavat viitteen siitä mitä suuret teokset kertovat. Kuultopaperille tehdyt eroottiset naisten kuvat rytmittävät muita teoskuvia.
Myös keltainen ja kulta vaikuttavat, samoin Matkaikonin sininen väri. Suuria tunteita välittävien teosten jälkeen iskee tyly Uhkakuvia. Hauenpää ja selluliitti ovat luotaantyöntäviä, mutta tausta alkaa elää silmissä. Valokuva ja maalaus kohtaavat.
Abstraktiset kuvat antavat katsojalle mahdollisuuden ymmärtää niitä omalla tavallaan. Ja ne naisten kengät! Teosten nimet antavat ajatuksille suunnan.

Kuvataiteilija Meklinin (s. 1952 Kuopio) näyttelyt ja teokset kokoelmissa kertovat menestyksestä ja arvostuksesta. Kuvataidejulkaisut auttavat teosten jäljille.
Tämä on pitkän katselun kirja, kuten itse taideteoksetkin.
  
Palkittu kirja

Graafinen Teollisuus ry, Kirjapainoteollisuuden Työnantajaliitto ry KTT ja Finre ry järjestivät GrafTec 2010 -messujen yhteydessä Printin Voimaa -suunnittelukilpailun, johon osallistui yli 100 painotyötä. Esiraati valitsi GrafTec-messuille esille parhaat työt, joista messuyleisö äänesti lopulliset voittajatyöt.
Printin Voimaa 2010 -kilpailun Digipainetut työt -sarjan voittaja on Pentti Meklin taideteokset.
Kirjapaino: Offsetpaino L Tuovinen Ky Suunnittelijatoimisto/-tiimi: Esa Kärki, Aki Tuovinen ja Markus Niskanen.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Taitto nostaa kirjan

Omakustanteeseenkin pitää panostaa

Kuopion kesäyliopiston Ikääntyvien yliopiston kirjoittajaryhmäni teki ensimmäisen yhteisjulkaisun Tupasvillaa vuonna 2006. Kirja sai ulkonäöstään paljon hyvää palautetta. Sisältökin kiinnosti, sillä vanhin kirjoittaja oli syntynyt 1920-luvulla, nuorimmat 1944 ja 1948. Kirjan kansikuva on Keijo Karhusen grafiikkaa. Ylikonstaapeli evp. Karhunen on yksi kirjoittajista. Kirja lienee loppuunmyyty, mutta kirjastosta löytynee.

Jo suunnitteluvaiheessa päätimme, että ulkonäköön satsataan. Kirja kulkeutui myös ystävälleni Helsinkiin, ja innoitti Anna-Liisaa kirjan tekoon.
Sain seurata sivusta kirjan tekovaiheita ja vähän kuriirinakin toimin.












Anna-Liisa halusi tehdä kirjeistä ja valokuvista kirjan jälkipolville. Kirjeet olivat kulkeneet pitkän taipaleen, muutosta muuttoon. Aili Lounelan kirjeet Martta Kalliala oli aikanaan palauttanut sisarelleen Ailille. Eljas Lounela oli ne tallentanut samalla kun perheen muun kirjeenvaihdon ja valokuvat.



Ailin ja Eljaksen kuoleman jälkeen arkisto siirtyi Pekka Lounelan hallintaan. Hänen kuolemansa jälkeen arkisto on ollut Anna-Liisa Tavilla.
Jo kansi kertoo paljon. Kirjan taitto on kaunis sisältäkin. Hypisteltävän ihana kirja.








Suunnittelun ja taiton tekivät Paula Savolainen ja Hartti Lehtimäki.
Ulkoasusta, taitosta ja typografiasta vastasi Savolainen, kuvien käsittelystä Lehtimäki.

Kirja on kulttuurihistoriaa, sillä yksi kirjan henkilöistä on Pekka Eljas Lounela (s. 20.8.1932 – k. 2.12.2002). Pekan vauva-aikoja on kuvattu hyvin tarkasti.


Kirja alkaa runositaatilla.

Äidille

Niin monta sanaa sanomatta
  niin monta lausetta kesken
 
   Suljetut silmäsi pyyhkii
enää rauenneen aikeen siipi

Pekka Lounela: Sanoja rivejä runoja 1952–1992, Tammi 1992

Kehotin Anna-Liisaa tarjoamaan kirjaa kustantajalle, koska hän oli tehnyt suuren ja arvokkaan työn. Hän ei halunnut sellaiseen hommaan ryhtyä, mutta panosti kirjan sisältöön ja ulkonäköön. Ajankuva on tarkka ja mielenkiintoista. Valokuvat aikansa historiaa.
Kirja myikin itsensä, sillä siitä piti ottaa lisäpainos. Olen monelle omakustanteen tekijälle antanut kirjan malliksi; pyri hyvään taittoon ja virheettömyyteen. Enää en kirjaa lainaa, koska käyttö alkaa näkyä liikaa. Kirjan voi löytää Kuopion ja Turun kirjastoista?

Aili ja Eljas Lounelan perhe
Aili Lounelan kirjeet sisarelleen Martta Kallialalle
vuosina 1932–1949
Toimittanut Anna-Liisa Tavi
Paino: Suomen Graafiset Palvelut Oy 2007


Hyvä tyyli tarttuu

Keväällä sain Helsingistä lähtiessäni junamatkalle Kuopioon luettavaa. Jälleen käsissäni oli arvokas kulttuurikodin historia.
Kuvat ovat Mirja Lounelan perhealbumista, teksti hänen kirjoittamansa.
Ulkoasu ja taitto Paula Savolaisen käsialaa, kuvankäsittely ja painokuntoon valmistelu Hartti Lehtimäen.
Vaikka kirjan henkilöt ovat pääosin minulle tuntemattomia, luin innostuneena kirjan läpi. Kuviin vielä palasin, sillä ne ovat maamme historiaa ja ajankuvaa.  Pukeutuminen, tavat ja lasten tärkeys näkyvät kuvista, tuttujakin löysin. Muutama kirjekin sivuilla vilahtaa, sitä kenttäpostia. Ja ajopelit, lastenvaunuista resiinaan, ovat vertaansa vailla.



Mirja Lounela
Pikkuympyrästä isoympyrään
Muistoja ja suvun historiaa
Painopaikka Offsetpaino L. Tuovinen ky. 2010
















Ikääntyvien yliopiston kirjoittajaryhmän kanssa tehtiin vielä kaksi antologiaa:
Soutajat vuonna 2007 ja Yhtä matkaa 2009.
Kansikuvat ovat näissäkin Keijo Karhusen grafiikanlehdistä. Taitto ja ulkoasu olivat Paula Savolaisen ja Hartti Lehtimäen varmoissa käsissä.