Runo-Kaarina antaa potkua runoilijan uralle

Jo 19 runoilijaa on saanut hyvän alkuvauhdin uralleen Runo-Kaarinasta. Palkinto on Kaarinan kaupungin julkaisema runokokoelma, joka julkistetaan vuosittain Turun kirjamessuilla. Kuluvan vuoden voittajan runokansa muistaa Anna Elina Turusena (s.1981), hänestähän tuli Poetry Slamin suomenmestari vuonna 2005. Nimi on muuttunut avioliiton myötä Anna Elina Isoaroksi.

Puolen mantereen kerhossa on sanataideopettajan taitavaa työtä.  Kirjallisuusalan sekatyöläiseksi itseään kutsuvan runoilijan tuotoksia on ollut useissa julkaisuissa ja antologioissa.

Runoilijan kotikaupungin tunnistaa linnunmuotoisesta kirjastosta. ”Minä olen tässä kaupungissa saanut / kerrostalometsän kesyeläimen muodon, / minun ikäväni on ihmisenmuotoinen.”

Synnyinseutu vilahtaa jostain Pohjanmaan kuolevasta asemasta, mutta suurkaupungissa voi talsia oman kokoisensa lakeuden.

Tule, tule, rakkaani   

 

Muutamien voittajien runoura näyttää jääneen yhteen runoteokseen. Mutta useita teoksia voittonsa jälkeen ovat kirjoittaneet muun muassa Arto Lappi, Ville Sutinen ja Jenni Haukio.

Jenni Haukion Paitasi on pujahtanut ylleni -kokoelma vuodelta 1999 jäi raikkaasti mieleeni.

Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata -kokoelman julkaisi Savukeidas vuonna 2003. We are not stone, yhteiskokoelma Kate Foxin kanssa, 2007.

Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009) on lyyristä maisemakuvaa. Ja tunteita!

Usein pysähdyn jonkin säkeen maisteluun. Sanat maalaavat maiseman näkyväksi.

Hitaasti siliävät rantakalliot,

selkälokin siivet kellastuvat ja

talvi talvelta hivuttavat ahtojäät laituria

                     yhä kauemmas ulapalle.

Merellinen luonto lintuineen on keskeistä maisemaa. Kalastajat kuuluvat kuvaan, lasketaan kalaverkkoja; nainen ja mies. Sanat vaikuttavat tarkkaan mietityiltä. Niihin on helppo uskoa.

”etsi sanoja lukemalla ne silmistä, / silmiä lukemalla ne sanoista”

Arvostus menneeseen näkyy. Sanat ovat kohtaamisia. Kivitaskut ja maariankämmekät vievät minut lapsuuden kesiin.

Hellyys on sanojen lämmin aalto:

Yöllä on ikävä avaruuttasi.

Unessa puhallan pehmeään niskaasi,

laulan sinut pajulinnuksi huhtikuun aamuun.

Opettamisen mahdottomuus

Markku Envall:

Miten kirjoitan aforismeja,

Pilke & Kirja kerrallaan 2011.   

Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-sarjan ensimmäinen teos on
itseoikeutetusti Markku Envallin kirja. Miten kirjoitan aforismeja on
oiva opas alan harrastajille, myös lukijoille. Lukemisessakin kun on omat niksinsä.

Filosofian tohtori, kirjailija Envallin väitöskirja on vuodelta 1987, Suomalainen aforismi – keinoja, rakenteita, lajeja, ongelmia. Finlandia-palkinnon hän sai vuonna 1989 teoksesta Samurai nukkuu (WSOY). Samuli Paronen -palkinto annettiin aforistille vuonna 2009 ansioista aforistiikan alalla.

Envallin yhdeksäs aforismikokoelma, Alkuräjähdys on kesken, ilmestyi 2011, WSOY.

”Tulee mieleen.” Siinä on aforismin synty. Humoristi Envall jatkaa: kirjoitetaan, kynällä tai tietokoneella.

Ammattisalaisuudet on syytä säilyttää tiettyyn pisteeseen saakka. Tarkasti Envall sanojaan punnitsee. ”Vaikkei kirjoittamista voisi opettaa, kirjoittajaa voi opastaa.” Hän korostaa, että itseopiskelu on erinomainen menetelmä. Ja vasta riittävän laaja käsikirjoitus voi hyötyä muiden kommenteista.

Aforismimääritelmän kirjasta voi lukea, mutta karttaako aforismi määritelmiä. Envall opastaa myös kriittisyyteen. Hyvää aforismia ei voi lyhentää, eikä parantaa. Aforismi voi olla melkein mitä tahansa genreä, mutta sanaleikistä kirjailija varoittaa. Muistiinpano aforismin aihion syntyhetkellä on tärkeää, sillä mieleenjuolahduksella on tapa kadota pian.

Lajin traditio täytyy tuntea ja lukematta ei minkään sortin kirjoittajaksi tulla, Envall painottaa.

Kokoelman tekemiseen kirjasta löytyy vinkkejä, muutama harjoituskin.

Painoon viemistä on syytä viivytellä! -neuvo on hyvä ohje.

Mallilukemista pieninä paloina

Markku Envall, toim.: Aforismin vuosisata.

Lauseita ja ajatuksia 54 suomalaiselta aforistikolta, WSOY 1997.

Markku Envallin Aforismin vuosisataa kannattaa lukea ihan opiksi. Teoksessa on 54 aforistikon lauseita ja ajatuksia. Monia alkuperäisiä teoksia ei enää ole saatavilla, joten kirja on oiva ajatuspankki.

Envall esittele teoksessa eri aforismilajit. Pisimmällään ajatukset ovat fragmentteja, tavallaan pienoisesseitä. Ne sopivat hyvin kokoelmaan.

Antologia on jäsennetty aforismin tekijöiden mukaan, aforistien debytointivuoden järjestyksessä.

Lyhyt esittely on paikallaan kirjoittajista.

Kerralla kirjaa ei pitäisi lukea, vaan nautiskellen pieninä palasina. Envallin kokemusperäinen lukuneuvo on: selaile, silmäile, lue, mieti, hyväksy, hylkää, vertaile, keskustele, väittele. Ja ajattele!

Neuvo sopii myös aforismin kirjoittajille.

Ja lopuksi satunnaisotannan ja oman mieltymyksen mukaan valittuja ajatuksia:

Nautinnon intohimo on petollisin, työn intohimo voitollisin.

J. H. Erkko (1849–1906)

Ylellisyys köyhdyttää elämää.

V. A. Koskenniemi (1885–1962)

Viisaus on useimmiten kiteytynyttä kärsimystä.

Erkki Melartin (1875–1937)

Älä luota aikaan, se voi pettää sinut.

Maria Jotuni (1880–1943)

Kieron ihmisen tuntee siitä, että hän ehtimiseen puhuu suoruudestaan.

Kaarlo Marjanen (1899–1984)

Vanhuudenpelko antaa kiihtyvän nopeuden vanhenemiselle.

Sylvi Kekkonen (1900–1974)

Omahyväisellä on surkean vähän mielikuvitusta.

Jouko Tyyri (1929–2001)

Pessimismi on syntiä.

Oiva Paloheimo (1910–1973)

Talvi on rangaistus, kevät epäuskottava, kesä ansaitsematon. Vain syksy tuntuu jotenkin todelliselta.

Origo. Jouni Lompolo (1936–2010)

Turvallisuus ei ole aidan panemista, vaan oven avaamista.

Aku-Kimmo Ripatti (1931–1994)

Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat uudestaan.

Samuli Paronen (1917–1974)

Elämme aikaa, jolloin minkä tahansa mielettömyyden tahansa voi osoittaa traditioksi.

Erno Paasilinna (1935–2000)

Kun valta-asema on kyllin korkea, näköyhteys alhaalle katkeaa.

Eero Silvasti (1932–2006)

Kun lapsen kysymykset loppuvat, hänet on aikuistettu.

Arto Seppälä (s. 1936)

Kalenteritytöt jatkaa kevätkaudella 2012 Kuopion kaupunginteatterissa

Kalenterien vaihdon aikaan

Pihtiputaan Mummotko sen meillä ensin keksivät. Kalenterit! Sittemmin moni yhteisö on tehnyt omia kalentereitaan omaa talouttaan tai sanomaansa pönkittämään. Hyväntekeväisyyteenkin kalentereita on tehty. Kaukana ovat 1940-luvun Pin Up -kalenterit. ”Nastoilla ylös -tapa” on peräisin jo edelliseltä vuosisadalta. Eivätkä kalenterit ole enää yksinomaan miehiä viihdyttämään tehty. Miehet itsekin voivat olla kalenterimalleina.

Yhteisöllisyydessä on voimaa

Kuopion kaupunginteatterin Kalenteritytöt innoitti tekijät hyväntekeväisyyteen. Syntyi myös kalenteri, Kalenteritytöt 2012.

Kuopion kaupunginteatterin Kalenteritytöt 2012 -hyväntekeväisyyskalenteri on nyt loppuunmyyty ja kalenterista saatu tuotto - 7000 euroa - luovutettiin teatterin joululounaalla Pohjois-Savon Syöpäyhdistykselle.

Puolitoista kuukautta myynnissä ollut kalenteri liittyi läheisesti teatterissa marraskuun alussa ensi-iltansa saaneeseen Kalenteritytöt -näytelmään.

Kalenterin kuvasi valokuvaaja Sami Tirkkonen (Alias Studiot), painotyön lahjoitti Offsetpaino L. Tuovinen. Kalenterissa esiintyivät näyttelijät Annukka Blomberg, Riina Björkbacka, Sari Happonen, Henna Haverinen, Lotta Huitti, Lina Patrikainen, Katri-Maria Peltola, Seija Pitkänen ja Virpi Rautsiala.

Englantilainen näytelmäkirjailija Tim Firth (s.1964) ponkaisi huipulle elokuvakäsikirjoituksellaan Calendar Girls (2003) ja näyttämösovitus jatkoi menestystarinaa. Kalenteritytöt on Aino Piirolan suomentama.

Kalenteritytöt osoittavat, että jokainen voi vaikuttaa, kun tehdään yhdessä. Hyväntahtoinen näytelmä, joka tuo katsojalleen hyvän mielen!

Kalenteritytöt-esitys jatkaa kevätkaudella 2012 Kuopion kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

Elämäntarina-lehteen kirjoitin Kilven kirjasta

Hopsis kopsis polleamus

Savolaisia kirjoittajia kirjoituskilpailun parhaimmistossa 

Kirsti Manninen (toim.):

Hevosvoimat,

Maahenki 2011. 272 s.    

Hevosaiheisen kirjoituskilpailun, Hopsis kopsis polleamus, kaunokirjallisen sarjan voitti 63-vuotias tuusniemeläinen Toini Väisänen kirjoituksellaan Perho.

Lapset odottavat isää kotiin. Isä tuleekin ja yllättäen hevosen kanssa. Mutta miksi isä ja hevonen itkevät, kun isä laittaa Perhon liekaan. Perho on sotainvalidi, ja isä oli ostanut sen kun Perho olisi joutunut teuraaksi.

Hevonen pelkää ukkosta ja salamointia, oli varmaan samanlaista rytinää sodassa kokenut.

Perho tekee viimeisen palvelun kyläläisille, tytön rinnalla se kulkee suoraan ja auraa perunapelloilla vaot. Herkkä tarina.

Väisänen on jo kokenut kirjoittaja. Hän on kirjoittanut lehtiartikkeleita ja ollut mukana antologioissa. Hänen runokirjansa Elämän monet kasvot julkaisi Runogalleria vuonna1995.

Kielo Könönen (23 v.) sai kaunokirjallisen sarjan kunniamaininnan. Hän opiskelee Kuopion Muotoiluakatemiassa. Nuori nainen menee kirjoituksellaan hevosen pään sisään.

Tarinassa ollaan matkalla sotaan. Hevonen miettii samoja asioita, mistä miehet puhuvat. Se haluaisi mennä takaisin kotiin, mutta se on oppinut, ettei takaisin voi kääntyä. Hevonen kuulee epämiellyttäviä ääniä ja tuntee raudan hajun. Ihan itkettävän hyvä teksti.

Miellyin myös kaunokirjallisen sarjan jaetun kolmannen sijan saaneen Sulo Saukkoriipin (71 v.) murre-monologiin. On kyse hevoskaupoista.

”Miten niin, halavala? Sunkhaan mie vain ole siittä mithään maksanu. Muista koko hommasta. Enkä tohtinu kattoa lompsaan.”

Laikku-hevosen työura jää lyhyeksi, mutta opetti se isännän hevosten tavoille.

Tosipohjaisten kertomusten sarjan voitti toimittaja Marika Riikonen Tampereelta. Vanhin kirjoittaja on 88-vuotias maanviljelijä Martti Kallio Laihialta, ja nuorin 18-vuotias Katarina Vidjeskog Loviisasta.

Hevoset ovat ihania, uskollisia ja viisaita ystäviä. Kirjassa on kertomuksia työ- ja sotahevosista, ravihevosista ja ratsuista, samalla myös omistajistaan

Kertomukset herättävät muistot lapsuuteni hevosista Kisasta ja Elosta.

Maaseudun Sivistysliiton, maatalousmuseo Sarkan ja Maaseudun Tulevaisuuden järjestämään kilpailuun tuli 883 tekstiä. Kirjailija Kirsti Mannisen toimittamaan Hevosvoimat-kirjaan pääsi 31 tekstiä.

Komeat hevoskuvat ovat pääosin Topi Ikäläisen, Rauno Koitermaan ja Petri Kuokan kuvaamia. Ikäläiseltä kuvia kirjassa on yli 20. Kansikuva on Ikäläisen herkkä otos.



Topi Ikäläinen: Villi ja vapaa



                                  



Topi Ikäläinen: Tuttua vuosien takaa





Topi Ikäläinen: Työnteon tunnelmaa

 Hevoskuvat ovat osa kirjan antia!
                                        

LE HAVRE HOPEATÄHDESSÄ 13.12.

TI 13.12. KLO 13 Hopeatähti lempeissä pikkujoulutunnelmissa: LE HAVRE

Aki Kaurismäen elokuva Le Havre on jo monia palkintoja saanut ja saanee lisää. Syksyllä elokuvateattereihin tullut Le Havre on nyt Hopeatähdessä.  

Vuoden 2011 viimeisenä esityksenä Le Havre on mitä parhain elokuva myös pikkujouluumme. Koskettavan komediallinen elokuva kertoo ikääntyneen kengänkiillottajan tarinan aikamme Euroopassa. Voiko ihmisiä pelastaa? Miten pitkälle katkeraa vanhaa miestä voi liikuttaa pieni pakolaispoika, jonka auttaminen ei sitä paitsi ole suinkaan vaaratonta?

Le Havressa päärooleissa ranskalaisen elokuvan näyttelijälegenda Jean-Pierre Léaud ja pojan roolissa Blondin Miguel. Mukana ovat myös mm. Kati Outinen ja Elina Salo. Cannesin elokuvajuhlien kriitikkopalkinnon ja Ekumeenisen elokuvapalkinnon voittaja 2011.

Suomi 2011. S. Kesto 1 tunti 35 min.
Tiistaina 13.12. tavataan Kuvakukossa. Saamme vieraaksi joulupukin, joka pitää pienet arpajaiset. Pitäkää siis elokuvalippu tallessa, koska se on samalla arpalippu.

Kun isä ei palannut kotiin

                                 Aino Tapaninen (vas.), Kaarina Kuusela  ja Hartti Lehtimäki

                                 panivat sotaorpojen  tarinat kansien väliin.

                      

Me isänmaan isättömät

Pohjois-Savon sotaorvot kertovat

Toimittaneet Kaarina Kuusela

ja Aino Tapaninen

Pohjois-Savon Sotaorvot ry 2011.

220 s.

Kirjan ulkoasun suunnittelu ja taitto:

Hartti Lehtimäki

Painopaikka: Kopijyvä Oy      

         

Lokakuussa julkistettiin Pohjois-Savon Sotaorvot ry:n komea teos Me isänmaan isättömät.

Yli 50 sotaorvon lapsuuteen painottuvat kertomukset ovat tärkeää luettavaa asian ulkopuolisillekin, sotaorvot voivat saada kirjasta vertaistukea.

Isät ovat kasvokuvineen kirjassa mukana. Lapsuuskuvat ovat hellyttäviä, kaikkiaan kuvia on lähes puolentoista sataa.

Tällaisista kokoelmista etsii mielellään tuttujen tai tutun paikkakunnan tarinoita. Kirjan toimittajien kertomukset ovat mukana. Aino Tapaninen kirjoittaa, että hän jäi kaksivuotiaana orvoksi. ”Me lapset kuvittelimme, että isä oli joutunut sotavangiksi ja tulee jonkin päivänä kotiin.” Maalla sotalesket itkivät surunsa lypsyjakkaralla lehmän kylkeä vasten.

Kaarina Kuuselan lapsuusmuistot tulevat Posiolta. Isä ehti saada rintamalle tiedon vauvasta, mutta ei koskaan palannut. Kuuselakin kirjoittaa miten asioita piti kuvitella, kun niitä ei ymmärtänyt. Evakkotaival oli perheen kohtalona. Kun he palasivat, talo oli ihmeen kaupalla kunnossa. Sen pirtissä pidettiin kouluakin kunnes saatiin uusi koulutalo ja asuntola pitkämatkalaisille. Tuota asuntola-asiaa ei tule ajatelleeksi kotoaan koulua käynyt. Orpojen oli varmasti raskasta asua erillään perheestä. Mutta selviytyjiä heistä on kasvanut.

Pieni maa – suuret menetykset otsikon alla Matti Tuhkanen kirjoittaa. ”Lapsuus- ja nuoruusvuosinaan sotaorvot eivät juuri puhuneet sotaorpoudestaan eivätkä myöhemminkään.”

Hän jatkaa, että vasta eläkeiässä muistot ja isättömyyden traumat nousevat esiin. Aiemmin jopa hävettävistä tunteista voidaan nyt puhua ja kirjoittaa.

Pitkän surun kirjoja on tehty jo parikymmentä. On tärkeää saada sotaorpojen muistelukset talteen jälkipolville.

Järjestäytyminen on nuorta, sillä ensimmäinen paikallisyhdistys perustettiin Lahteen 1999.

Pohjois-Savon Sotaorvot ry perustettiin syksyllä 2007 ja se kuuluu Kaatuneitten Omaisten Liittoon. Jäsenmäärä on noin 370. Puheenjohtajana toimii Laila Vainio Kuopiosta.

Kirjan aineiston ovat tuottaneet maakunnan sotaorvot kymmenestä eri kunnasta; eniten kirjoittajia on Kuopiosta ja Siilinjärveltä. Kirjan ovat toimittaneet sotaorvot Kaarina Kuusela (toimittaja, eläkkeellä) ja Aino Tapaninen (atk-opettaja, el.). Ulkoasu ja taitto on graafikko Hartti Lehtimäen käsialaa, historiakatsaus lehtori (el.) Matti Tuhkasen ja kannen valokuva sotaorvon pojan Kari Tuovisen.

Kaatuneitten muistoksi on kirjoitettu myös runoja. Ne herkistävät lukijan, kuten kertomuksetkin.

Suonenjoelta Anja Vottosen Sotaorpo-runo alkaa näin:

”Oli sota ja ankeat ajat sen

meitä lapsia viisi alle kymmenen.

Saapui eräänä päivänä katsomaan

tuo naapurin rouva ja kyselemään:

Mitä kuuluu isälle rintamalle,

onko kirjeitä tullut tulvimalla.”

Surullisesti päättyi tämäkin runo, sillä posti toi mustan kirjeen.

LUKUPIIRIT OVA MUOTIA

Ruohonjuuritason kulttuuria – lukupiirit

Helsingin kirjamessuilla puhuttiin lukupiireistä ja erityisesti nettilukupiireistä. Opetusneuvos Kirsti Mäkinen luotsasi keskustelua. Hän on kirjallinen vaikuttaja kuten Kirjanpitäjä-blogin muutkin kirjoittajat; Henkka Hyppönen, Lasse Lehtinen, Mirja Pyykkö ja Taina Teeriaho. Mäkinen kertoi, että Suvi Aholalla on tekeillä tutkimus lukupiireistä.

Lukupiirit ovat nyt muotia. Hyvin paljon lukupiireissä on eläkkeellä olevia opettajia. Mäkinen sanoi: ”Opettajat eivät malta kuolla.”

Vai olisiko niin, että lukupiirit antavat elinvoimaa. Ahola muistuttikin, että lukupiirit eivät ole pelkästään lukemista vaan myös keskustelua.

Lehtinen sanoi, että miesten lukupiirejäkin on. Kirjanpitäjä on nyt tauolla, mutta uutta tulemista odotetaan.

Hyppönen nosti esiin lukupiirien kirjojen yllätyksellisyyden. Kun Remeksen kirja tuli eteen, tartuin siihen. Miksi en lue näitä kirjoja selvisi. Ei aina voi tietää miten kirja vaikuttaa. ”Mutta nautitaan raakana.”

”Arjen kautta uimaan uuteen kulttuuriin”, esimerkiksi Piiat-teoksen parissa, kehotti Pyykkö.

Teerialho latasi: ”Kirja päivässä pitää kotityöt loitolla.”

Kirja on tasaveroinen paikka, jossa voimme kohdata. Pamfletti tarvitsee lukupiirin, koska siinä katsotaan asiaa yhdestä näkökulmasta.

Aholan mielestä lukupiirin suuri anti on siinä, että luemme sellaista, jota muuten emme lukisi. Sillä on kansansivistyksellinen tehtävä, luetaan vaativampaa kuin itse valiten. Suusta suuhun -puhe on merkittävä tekijä valittaessa lukemista.

Kuopio oli moneen otteeseen keskustelussa esillä. Mäkinen esitteli Kulturellit Ellit ja heidän lukupiirikirjansa 20 vuotta 200 kirjaa. Kirjasta saa valtavan määrän lukuvinkkejä, koska kaikki 20 vuoden aikana luetut kirjat on luetteloitu. Yksi lukupiiriläinen, Martta Rossi, mainittiin myös. Ansioista, sillä hän teki kahdeksankymppisenä esikoisrunokokoelman. Ja hyvän!  

Mäkinen kertoi myös Helsingissä 40 vuotta toimineesta, toimii yhä, lukupiiristä.

Monet kuulijat tunnistivat itsensä yksityisistä lukupiireistä. Ystäväpiiripiirit käyvät vilkasta keskustelua lukemistaan kirjoista ja suosittelevat niitä muille.

Juhani Ahon juhlavuosi näkyy myös kirjoissa

Mukana Juhani Ahon juhlavuodessa 

Kulttuurivaikuttaja Outi Vuorikarin pieni kirja Juhani Ahon Kuopio 1872–1903 on sisällöltään suuri.

Kirjassa kerrotaan Juhani Ahon kouluvuosien ja myöhempien vuosien historiallisesti tärkeistä paikoista. Ajan kuvissa on historiallista havinaa, ne kertovat kaupungin muutoksesta. Anneli Pirhosen kokoelman postikortit ovat arvokas lisä.

Juhani Aho tuli Kuopioon 1872. Isä saattoi Johanneksen opintielle lyseoon ja koulukortteeriin. Ja ensimmäisen koulupäivän jälkeen iski ikävä. Poika juoksi lossirantaan, mutta isä hävisi jo saaren taakse. Rantatalossa valjastettiin hevonen ja tuttuun tapaan jokasyksyinen karkulainen kyydittiin kaupunkiin.

Kaikki opettajat eivät tuolloin osanneet suomea, mutta Johannes iloitsi ruotsinkielisestä luonnontieteiden opetuksesta. Johanneksesta tuli Juhani, ja hänen elämäntaipaleitaan seurataan aina Savo-lehden toimittajaksi asti. Samoin Päivälehden perustaminen oli tärkeä etappi. Kun Uusi Kuvalehti lakkautettiin, oli Ahon veljestenkin lähdettävä.

Kirjan graafinen suunnittelu ja taitto sekä nykykuvat ovat Maija Voutilaisen töitä. Koulupuistoon pitää mennä katsomaan läheltä, jotta Nousee-patsaan Aho-yksityiskohdat huomaa. Kirjan kävelykarttaa seuraten saa hyvän kulttuurikierroksen.

Riina Vuorikarin ja Matthew Peanyn englanninkielinen tiivistelmä tekee pikku opuksesta lahjakirjan.

Juhani Ahon Kuopio

1872–1903,

teksti Outi Vuorikari,

96 s., Kulttuurikolmikko Oy 2011.         

HOPEATÄHTI ESITTÄÄ KUVAKUKOSSA TI 25.10. KLO 13

ti 25.10. KLO 13 PÄIVÄNI MARGUERITTEN KANSSA

Sydämellinen komedia Ranskasta! Germain Chazes (Gérard Depardieu) on keski-ikäinen mies,

joka asuu ranskalaisessa pikkukaupungissa. Kielellisesti lahjaton, hanttihommia tekevä Germain

on ollut hävinnyt lapsuudestaan asti kavereilleen sanailuissa.

Eräänä päivänä Germain tutustuu 95-vuotiaaseen Margueritteen (Gisèle Casadesus, s. 1914) joka alkaa lukea miehelle kirjallisuuden klassikoita.

Ranska 2010. Ohj. Jean Becker. K7. kesto 1 tunti 23 min.

Huomenna elokuviin - Hopetähti-esitykseen!

HOPEATÄHTI ESITTÄÄ KUVAKUKOSSA

Huomenna ti 4.10. klo 13 ENNEN AIKOJAAN Draama/komedia

1900-luvun alkupuoliskolla Tennesseen metsissä elävä Felix Bush (Robert Duvall) haluaa suunnitella omat hautajaisensa, oikein kunnon juhlat.

Paikalle saa tulla jokainen, jolla on kerrottavanaan tarina hänestä, ja arpajaisvoittona on liossa

Bushin koko omaisuus. Juhliin on tulossa myös päivänsankari itse – tosin vielä elävänä. Peloton

hautausurakoitsija (Bill Murray) päättää ottaa vastaan tämän elämänsä erikoisimman toimeksiannon.

Mutta kuka uskaltaa kertoa muistojuhlassa erakon elämän tärkeimmän tarinan, sen jota kukaan

ei ole aiemmin kuullut?

”Ennen aikojaan on Robert Duvallin virtuoosimainen soolo, johon varman kompin tarjoavat mainio Bill Murray ja vanhemmiten yhä säkenöivämmäksi käyvä Sissy Spacek.” (Film-OHolic)

USA 2009.

Ohj: Aaron Schneider. K11. Kesto 1 tunti 45 min. Liput 5 €.

Hopeatähti välkkyy pian



Lapsuusmuistot kantavat



Luento johdattaa elokuvan pariin

Viimeinen savotta -elokuvaa (to 22.9.klo 13 Kuvakukko, Vuorikatu 27) pohjustetaan edellisen illan luennolla Muotoiluakatemiassa (Piispankatu 8) ke 21.9. klo 18. Luennolle on vapaa pääsy.

Jouko Halmekosken luennon aiheena on Orjamarkkinat. Huutolaislasten kohtaloita Suomessa.

Itsekin sotaorpo Halmekoski on tavoittanut kovia kokeneitten tunnot herkällä vaistolla.

Kuka ottaa halvimmalla?

Jouko Halmekoski kirjoittaa hylätyistä, orvoista ja lehtolapsista kertojien omien tarinoiden  

pohjalta.  Orjamarkkinat-kirja syntyi radion aamuhartaudessa kuullun Aadamin tarinan innoittamana. Kirjassa on 25 tarinaa. Kertojat ovat suojassa peitenimen takana.

Huutolaisten kohtaloita Suomessa saatiin talteen viime hetkellä, sillä kirjaprojektin aikanakin ehti muutama kertoja kuolla. Huutolaisuus oli niin suuri häpeä, ettei siitä kerrottu edes omille lapsille tai sukulaisille.

Lasten huutokaupat olivat laajoja 1870–1880-luvuilla, ja vielä 1935 niitä pidettiin, vaikka kielto oli tullut voimaan 1922.

Huutolaisia ottivat hyväntahtoiset ihmiset, joskus köyhä torppari otti vielä köyhemmältä hoidokin. Raha ratkaisi. Lapset oppivat tuntemaan taloista pahimmat ja parhaat. Sana kulki miten lapsia missäkin talossa kohdeltiin.

Joskus lasten kohtelu oli julmaa; heitä kuritettiin ja pidettiin nälässä. Joku poika sidottiin kuin koira pöydän jalkaan muun perheen syödessä, vaikka pöydässä ruokana oli pojan onkimat kalat.

Lapset tekivät kovaa työtä, joten kouluun pääsy tuntui levolta, jos oli vaatteita ja kengät millä mennä. Lika ja täit kiusasivat. Paimenessa pärjäsi avojaloin, kun välillä pissasi lämmikettä jaloille.

Onnellisiakin muistoja on, jopa niin, että monet palasivat vapaina orjataloonsa.

Jouko Halmekoski:

Orjamarkkinat. Huutolaislasten kohtaloita Suomessa.

Ajatus Kirjat 2011. 223 s.                                

 Halmekoski rakensi oman kirkon isän muistolle

Kalkkisissa
Rauhan
temppeli



Viimeinen Savotta

Kalle Päätalon kirjaan pohjautuvan elokuvan Viimeinen savotta ohjasi Edvin Laine 1977.

Tarina alkaa Lehvän talosta, josta 12-vuotias huutolaispoika Vikke karkaa ilkeän kohtelun vuoksi.

Vikke Nilon elämänvaiheita seurataan vuosisadan alkupuolelta 1960-luvulle asti. Vikke varttuu mieheksi tukkisavotoilla.

Viimeinen savotta oli vuoden 1977 paras yleisömenestys. Kävijämäärä nousi lähes puoleen miljoonaan. Harry Bergströmin elokuvaan säveltämä musiikki palkittiin Jussi-patsaalla.

Näyttelijät:

Olavi Ahonen, Pekka Autiovuori,  Kauko Helovirta,  Helge Herala, Jussi Jurkka,  Leni Katajakoski,

Kosti Klemelä,  Jyrki Kovaleff,  Torsti Kovaleff,  Leo Lastumäki,  Risto Mäkelä,  Elsa Turakainen,

Ritva Valkama.

    Olavi Ahonen ja Jyrki Kovaleff, jo edesmeneet näyttelijät, elokuvan pääosissa

Kalle Päätalo: Viimeinen savotta, Gummerus 1966. 529 s.

(oma kirjani on vuodelta 1995, kymmenes painos)