perjantai 21. joulukuuta 2012

Ikääntyvien yliopisto pitää virkeänä

ANTOLOGIA ON JO PERINNE TODISTAA USVAA-KIRJA
Sain pari päivää sitten Snellman-kesäyliopiston Ikääntyvien yliopiston kirjoittajaryhmän antologian käteeni. Vanha kurssin nimi on säilynyt, ja se on kansilehdelläkin: Kertomuksia elämästä, parhaat kansien väliin. Kirjan kuvittaja ja kansikuvan tekijä on edelleen Keijo Karhunen, kuten oli jo ensimmäisessä antologiassa Tupasvillaa (2006).
Joskus ajattelin, että ryhmään ei pidä jäädä, vaan lähteä kirjoittamaan omin neuvoin. Nyt olen valmis pyörtämään sanani, sillä ymmärrän kuinka hyvää kirjoittajaryhmä tekee osallistujilleen. Mieli pysyy virkeänä ja yhteisö kasvattaa jäseniään. Terveyspilleri!

Ilahduin kun luin Aino Tapanisen runon kannesta. Aino on sitkeä puurtaja, hän oli perustamassa jo Savonettia – ikäihmisten tietokoneneuvontaa. Aino Tapaninen on tehnyt oman kirjankin ja oli mukana sotaorpojen antologian Isän ikävä teossa. Jotkut muutkin ovat kirjoja tehneet, kuten Riitta-Maija Pohjalainen, jonka Haulikkomummot oli suorastaan hittituote. Piti ottaa uusintapainoksiakin. Molemmat ovat mukana teksteillään Usvaa-antologiassa. Niin myös Kauko Puustinen, joka julkaisi vastikään oman elämäntarinakokoelmansa Nuoruuteni laivat ja muista kertomuksia.

Kun katson kirjan takakantta, ilahdun Taimi Ruuskasen runosta. En palvo aurinkoa / En ulvo kuulle / En ennusta tähdistä – –
Taimi yllättää runoillaan (lukekaa numeroruno) ja on niukan proosan taitaja. Monet kirjoittajista ovat pärjänneet kirjoituskilpailuissakin. Nehän ovat työkutsuja kirjoittajille.
Pari uutta kirjoittajanimeä joukkoon on tullut, ja joitakin puuttuu. Pientä vaihtuvuutta siis on, mutta perusjoukko on vahva. Useimmat ovat 1930-luvulla syntyneitä, Kauko Puustinen 1920-luvun lopulla. Kuopus Esko Murtonen on saanut ikätoverin uudesta kurssilaisesta ja Keijo Karhunen tekee seuraa 1940-lukulaisille.
Luovia nämä kirjoittajat ovat itseään esitellessään, Riitta-Maijakin luonnehtii itseään kestojoutilaaksi.
Tarja Svensk kirjoittaa kirjan lopussa tutkijan havaintoja ryhmästä. Kiinnostavaa.
Suosittelen lukemaan! Voi olla että innostus tarttuu.

Sodasta pitää puhua yhä uudestaan ja uudestaan

Kaikki eivät koskaan palanneet

Marjo Heiskanen:
Kollaan kenttäpapin tarina,
709 s., Siltala 2012.

Marjo Heiskanen johdattaa lukijansa taitavasti kirjansa pariin. Hänen romaaninsa Kollaan kenttäpapin tarina on myös tietokirja. Teos kertoo kirjailijan isoisän Jorma Heiskasen elämästä.
Ennen tätä suurteostaan Marjo Heiskanen on kirjoittanut romaanin Idiootin valinta (2009) ja runokokoelman Äänes (2010). Heiskanen toimii sanataiteen läänintaiteilijana Pohjois-Savossa.
Vähän varautuneesti kirjailija aluksi suhtautui isoisänsä Suur-Suomi-intoiluun, mutta aineisto vei mukanaan. Kirjeitä oli luettava yhä uudelleen.  Ne olivatkin hänelle aineiston puhuttelevinta osaa. Matkat veivät jopa entisen Suomen alueelle. Kirjailija kertoo muun muassa vuoden 2012 Terijoesta. Kirja näyttää uuden kuvan Kollaan rintaman tapahtumista. Kirjailijalla oli pohjana isoisän teos Kenttäpappina Kollaalla (WSOY 1941). Aikalaiset luokittelivat kirjaa monin tavoin, mutta kiellettyjen kirjojen listalle se päätyi. Kai Ekholmin mainio väitöskirja kertoo missä, mitä ja kuinka monta kirjaa kiellettiin, Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Jyväskylä Yliopistopaino 2000.

Yllättäen silmieni eteen tulee Eeva Kilpi, yksi lempikirjailijoistani. Hänen sotaromaanisarjansa teksteissä esiintyvät usein Enni ja Jorma Heiskanen. Ikäeroa hiitolalaisilla kasvinkumppaneilla Ennillä ja Eevalla oli kymmenkunta vuotta. Evakkous yhdisti. Olen lukenut nuo Kilven romaanit. Jossain niistä oli vaikuttava alku: Tulee sota.
Sukutarinoita luen kiinnostuneena, sillä omasta suvustakin lähti ihmisiä Pohjois-Amerikkaan. Ja sotamuistoja luen isäni ja hänen veljiensä kertomusten kautta. Joku ei koskaan palannut.

Äiti kuiskuttaa Jorman korvaan salaisuuden: Pikku-Jouni oli kuollut yöllä. Se on paha tieto, toisin kuin kuiskuteltavat asiat yleensä. Seitsemänvuotias Jorma osaa lukea ja kirjoittaa. Salapoliisivihkoonsa hän kirjoittaa: Kuoli kuristustautiin.
Lentävä keuhkotauti vei isän, kun Jorma oli kahdeksanvuotias.
Koulunkäynti oli Jormalle helppoa kansakoulussa ja lukiossa Hän muutti Helsinkiin opiskelemaan 1933. Opiskeluajalta on kirjassa kuviakin. Sen ajan opiskelijaelämää on kuvattu valaisevasti.
Jo tuolloin ymmärrettiin verkostoitumisen tärkeys. Venäläisviha ja ruotsalaishalveksunta kuuluivat asiaan. Ajankuvaa.  

Sota-aikana monet asiat jäivät vastausta vaille
Heiskasen kaltaiset työväenluokasta ponnistaneet ylioppilaat olivat harvinaisia. Vuoden opiskelun jälkeen Jorma Heiskanen ilmoittautui vapaaehtoisena asepalvelukseen. Oli pohdittava sotilasuran ja pappisuran välillä.
Jorman isä oli taiteellisesti suuntautunut, mikä oli ristiriitaista pelastussotilaalle. Kirjassa päätekstiä pienemmillä kirjaimilla painetut ovat autenttisia kertomuksia.
Sodan ja aseiden laulannan ihannointi kummastuttaa tämän päivän ihmistä. Mutta jotenkin kai itsensä oli psyykattava tositoimiin.
Jorma kirjoittaa päiväkirjaansa ja haluaa saada maininnan jokaiselta päivältä. Perfektionisti.
Kotiopettajana Savossa ollessaan Heiskanen on tunneherkkä opetettavalleen. Kirjeystäväkin oli.
Lukuvuosi 1935–36 oli vilkasta osakuntaelämää. Teologian opintojen lopussa Jorma kiinnostui filosofian eri alueita.
Jorma oli isänsä tavoin taiteellisesti lahjakas. Kesätöissä hän oli NMKYn poikatyön vetäjänä ja teki palkatta seurakunnan nuorisotyötä. Matkojakin opiskelijat tekivät. Saksa innoitti. Ajan henki.
Jorma Heiskasen ensimmäinen virkapaikka oli Hiitolassa. Ennen työrupeamaansa hän oli Kotimaa-lehden toimittajana. Kirkossa käynnin kuvaus yllättää. Aika kuritonta joukkoa.
Jormaa patistettiin jatko-opintoihin, stipendilläkin houkuteltiin. Saksaan lähtiessä piti todistaa olevansa ei-juutalaista syntyperää.
Jorma päätyi vuoden papin työn jälkeen sotapapiksi. Tinkimättömyys työssä panee lähettämään aseveljiä lähes varmaan kuolemaan.
Marraskuussa Jorma alkaa pitää sotapäiväkirjaa. Kiinnostavaa tietoa ja ajankuvaa. Jorma näyttää olleen hyvin pidetty ihminen. Hän löytää Ennin ja kirjeenvaihto alkaa. Kenttäposti kulkee tiuhaan tahtiin.
Kollaan tapahtumista Jorma raportoi: Omista kukaan ei ole saanut naarmuakaan. Vangitut ryssät olivat surkeita, useimmilla jalat tai kädet paleltuneet. Ja varusteet olivat huonot kaiken kaikkiaan.
Sota-aika tekee juhlistakin kummallisia. Kun morsian miettii häitä, sulhanen suunnittelee hautajaispuheita. Sankarihautajaiset täytyi pitää aamuhämärissä.
Helliä ja hauskoja ovat nuorenparin kirjeet. Kun rauha viimein saatiin, Jormalle rauhanehdot olivat katkeria. Tyrmistys oli kaikkialla suuri.
Ristiriitaisissa tunnelmissa hän pohtii asumusten kohtaloa, millaisessa kunnossa ne jätetään voittajalla. Ennille hän kirjoittaa: On Suomen kansan todellinen pitkäperjantai.
Kodin perustamiseen päästään vihdoinkin. Jatkosota muuttaa taas kerran suunnitelmat.
Enni saa viimeisen 27.6.1941 päivätyn kirjeen Jormalta. Oma pieni Ennini!
Marjo Heiskanen on tehnyt suuren työn aineiston kanssa kirjaa tehdessään. Kirjan rakenne on hieno, lukemaan innostava. Kirjailija kertoo myös omista tuntemuksistaan kuunnellessaan isoisänsä haastattelua. Asioiden sulattaminen ja ymmärtäminen vie kauan aikaa.
Lukija on löytöretkeilijä kirjan seurassa. Komea teos.



perjantai 14. joulukuuta 2012

Astrup Fearnleyn museo Oslossa

Astrup Fearnleyn museo


Kävelin huhtikuussa 2012 Oslossa Tjuvholmenilla ja katselin laiturin jatkeena olevaa rakennusta.  Siihen valmistui siis Astrup Fearnleyn museo. Italialaisen arkkitehti Renzo Pianon kädenjälki on komeaa.
Nykytaiteen näyttely houkuttaa matkustamaan Osloon.  


Näkymä museolta kaupunkiin päin, Oslon Raatihuoneen kaksi tornia.
 


torstai 13. joulukuuta 2012

Hopeatähdet Kuvakukossa 2013

Hopetähdet loistaa vuonna 2013

Hopeatähti-elokuvakerhon kevätkausi 2013: kuusi komeaa elokuvaa ja klassikko kaupan päälle maksutta. Kuopion Komediafestivaalilla ollaan mukana tuttuun tapaan.



Hopeatähti aloittaa kevätkauden 15.1. klo 13 Palme-dokumenttielokuvalla. Ruotsin pääministeri Olof Palmen murha Tukholmassa 28. helmikuuta 1986 puhuttaa ja askarruttaa yhä.
Dokumentissa Palmen lähipiiri, perhe ja vastustajat sekä ennen julkaisemattomat kaitafilmit valaisevat Palmen elämää lapsuudesta asti.  Ohj. Kristina Lindström. Ruotsi 2012 (K7).


Helmikuussa vauhdikas dokumentti Kovasikajuttu vie katsojat mukanaan Pertti Kurikan Nimipäivät punk-yhtyeen keikkamatkalle. Bändin kehitysvammaiset jäsenet Pertti, Kari, Toni ja Sami esiintyvät isolla asenteella ja ylpeydellä. Ohj. Jukka Kärkkäinen, J-P Passi. Suomi 2012 (S).                          

Helmikuun lopussa katsotaan Koskemattomat-draamakomedia. Neliraajahalvaantuneen Philippen (Francois Cluzet) ja tummaihoisen Drissin (Omar Sy) työsuhde on hersyvän humoristinen, ja silti tai siksi elokuvalla on paljon sanottavaa. Kun aristokraatti oppii nauramaan itselleen, hän voi hyvin.
Ohj. Olivier Nakache, Eric Toledano. Ranska 2012 (K12).
Elokuvan keskusteluvieraana on kuopiolainen aluesihteeri Antti Tuononen, Kynnys ry.

Albert Nobbs on selviytymistarina 1800-luvun lopun Irlannista, missä köyhän naisen elämä on mahdotonta ilman elättäjää. Vuosikaudet Albert Nobbs (Glenn Close) on pukeutunut mieheksi ja tehnyt työtä hovimestarina Dublinin yläluokan hotellissa. Mutta komea maalari (Mia Wasikovska) myllertää Albertin elämän. Entäs nyt Albert Nobbs?  Ohj. Rodrigo García. Irlanti 2012 (K12).

Pääsiäisen spesiaali on Kwai-joen silta la 30.3. klo 12 (2 t 40 min.).
Seitsemän Oscaria voittanut elokuva kertoo toisen maailmansodan aikana japanilaisten pakkotyövoimalla rakennuttamasta rautatiestä, Burmasta Thaimaahan. Ohj. David Lean (K12). (esitysformaatti: Blu-ray) Vapaa pääsy!

Huhtikuussa katsotaan uutta, Kaikella rakkaudella 2.4. ja vanhaa Mustaa valkoisella 23.4.              
Kaikella rakkaudella -elokuva kertoo postikorttivalokuvaajasta, joka pohjoisella kuvausreissullaan törmää elämänsä naiseen. Naisen äkkipikainen ex-mies on juuri ilmestynyt paikkakunnalle, ja myös kolmas mies haaveilee samasta naisesta.
Ohj. Matti Ijäs. Pääosissa: Hannu-Pekka Björkman, Krista Kosonen, Sampo Sarkola, Tommi Korpela. Suomi 2013. (Kesto ja ikäraja, ei vielä tiedossa.)

Ohjaaja Jörn Donner on keskusteluvieraana Mustaa valkoisella -elokuvan esityksessä
                     
Suomalaisen elokuvan, kirjallisuuden ja poliittisen elämän todellinen gigantti, Jörn Donner täyttää helmikuussa 80 vuotta. Donner on elokuvakerhoaatteen pioneeri sekä Suomen Elokuva-arkiston perustajajäsen.
Juhlavuoden kunniaksi esitämme Donnerin satiirisen komedian Mustaa valkoisella, 45 vuoden takaa. Elokuva kertoo jääkaappeja myyvän yrityksen mainospäällikkö Juha Holmista (Jörn Donner) sekä tämän perheestä 1960-luvun Suomessa. Perhe valitaan ”Vuoden perheeksi” ja ulospäin kaikki näyttää erinomaiselta. Todellisuudessa kaikki on toisin. Elokuva räiskyy yhä yhteiskuntakriittisyyden paloa ja kuvainraastajien itsetuntoista leikittelynhalua.
Aikansa supermoderni design-maailma sulautuu kuin varkain osaksi Donnerin hirtehistä huumoria. Elokuva sai kolme Jussi-palkintoa: Ohjauksesta (Jörn Donner), naispääosasta (Liisamaija Laaksonen) ja kuvauksesta (Esko Nevalainen). Suomi 1968. Ohj.-käsikirj. Jörn Donner (K16).

Hopeatähti-esitys Kuopion komediafestivaalilla: to 6.6.2013 klo 13 Lemmenlomalla vuodelta 2012.
Pääosissa Meryl Streep, Tommy Lee Jones (S).

(Esitteitä: Kino Kuvakukko, Vuorikatu 27, Kuopio)

tiistai 11. joulukuuta 2012

Ritva Grönberg sai Ramppi-tunnustuksen

KUOPION KUULUMISIA

Ritva Grönbergin kuvasi teatterin tiedottaja Maija Voutileinen

Kuopion vuoden teatterilainen 2012 on nyt näyttelijä Ritva Grönberg.
Kuopion Teatterikerho valitsee vuosittain teatterilaisen, joka saa Ramppi-tunnustuksen.
Tunnustuksen antajien mielestä Grönberg on tehnyt vastuullisia ja vaativia rooleja.
Laulajan taidot ovat nousseet usein keskeisiksi, kuten vuoden 2011 Katrina-musikaalissa vanhan Kartrinan roolissa.
Grönberg on valloittanut yleisön myös lauluilloillaan.

LUKIJA ELÄÄ MUISTOISSA MUKANA




Kauko Aatos Puustinen (s. 1928) toteutti unelmansa, teki kirjan jälkipolville ja läheisilleen.
Lapsuusmuistot ovat kirjan hellyttävintä antia. Kaukon valoisaa luonnetta kuvaa lause:
”Minulla on vieläkin se tunne, että siellä oli aina kesä.”
Ilmeisesti Kauko on perinyt äitinsä sitkeyden ja opinhalun. Elämä opetti myös huumorintajun.
Se näkyy jo lapsuuden tarinoissa kuten Sairaana ja Kun me Venäjälle hiihdettiin.
Laivat olivat jo nuoren miehen haaveissa, ja aikuisena mieli paloi maailmalle. Työt itärajan takana
synnyttivät monta tarinaa. Matkustin Siperiaan ottaa lukijan mukaan seikkailuun.
Nuoruuteni laivat ja muita kertomuksia lähtee liikkeelle henkilökohtaisista kokemuksista ja ympäristön sekä ihmisten tarkkailusta, mutta kirjoitukset laajenevat yhteisiksi muistoksi jokaisen lukijan mielessä omalla tavallaan.
Ajan kuva on tarkka.
Kun Kauko joutui lapsena asumaan ahtaasti, isona hän osti saaren ja miehuutensa vuosina rakensi talon perheelleen ja firmalleen.
Kirjan tekemiseen tarvitaan taitoa, ja pitää olla sanottavaa – Kaukolla on. Teknistä apua Kauko haki kirjoittajakursseilta. Ryhmä kannusti ja opetti, mutta omasta tyylistään Kauko piti kiinni. Ja ammattilainen osaa luottaa ammattilaiseen ja antaa kirjan fyysisen teon osaaviin käsiin.
Monen kurssilaisen mieleen on jäänyt baskeripäinen herrasmies, joka tuli täsmällisesti ajoissa luokkaan viimeisenä ja sanoi:
Drasvuite! Hienoon paikkaan tullaan silloin, kun kaikki toiset ovat jo tulleet.”

Otteita muutamista kirjan luvuista:

Laskiaisilta
Aurinko lähestyy metsänrajaa. Taivas on kirkkaansininen. Pakkanen paukkuu tuvan nurkissa.
Poika katsoo ikkunasta, koskesta nousee usvaa. Rahtitiellä hevoset vetävät päivän viimeisiä
tukkikuormia rantaan. Hevosmiehillä on suuret koirannahkarukkaset käsissään. Hevosten
selästä nousee höyryä. Tuvan uunissa on tuli. Mummo vetää hiilet uunista, hän laittaa sinne
ruokia paistumaan.
Poika tietää, että mummo laittaa sinne nauriitakin. Paistetut nauriit ovat makeita.
Mummon ikätoveri, serkku, tulee jokapäiväiselle vierailulle; he vaihtavat kuulumisia.
Molemmilla on omat vaivansa. Reumatismi kolottaa, päätä huimaa ja rintaan pistää.
Toisen mummon poika on ammuttu Varkaudessa jo kauan sitten.
Se itkettää mummoja vieläkin. Poika kuuntelee tarkkaan. – – –


Sairaana
Välirauhan vuonna 1940, joulukuun alkupäivinä, sairastuin vakavasti. Samoihin
aikoihin äitini pääsi jälleen keuhkotautiparantolaan. Sain jäädä asumaan tupaamme,
jonka jaoimme kaukaisten sukulaistemme kanssa. Heillä ei ollut lapsia.
Jäin heidän hoitoonsa.
Eräänä yönä heräsin vilunväristyksiin. Tajusin, että olen tulossa sairaaksi. Menin
aamulla kuitenkin kouluun. Aamurukousten aikaan katosi kaikki voimani ja vajosin
tuolille. Opettaja tajusi tilanteeni ja lähetti minut kotiin.
Äitini oli vielä kotona, hän auttoi minut sänkyyn. Kuumelääkkeistä huolimatta kuume
nousi iltaan mennessä pelottavan korkealle, siihen eivät auttaneet kotonamme olevat
kuumepulverit.
Parin päivän kuluttua äitini oli lähdettävä ilmoittautumaan Siilinjärvelle Tarinaharjun
parantolaan. Jos sieltä myöhästyi päivänkin, niin paikka annettiin toiselle
sairaalle. Tajusin – – –
Sairauteni jälkinäytös tapahtui noin kaksi kuukautta paranemiseni jälkeen. Tupaamme
ilmestyi naapurikylässä asuva köyhäinhoitolautakunnan esimies. Hän esitti minulle
lääkelaskun, joka minun tulisi maksaa. Tyhjensin säästölippaani. Summasta puuttui
50 penniä. Myöhemmin sain jostakin rahan ja vein sen hänelle.
Olin silloin 12-vuotias. – – –

Talvipäivä Moskovassa
Olin ollut jo pitemmän aikaa suomalaisen rakennusliikkeen palveluksessa
Moskovassa. Jouduin käymään vioittuneen käteni takia ulkomaalaisille tarkoitetulla
poliklinikalla. Sain kaksi päivää sairauslomaa. Kaksi päivää kivusta huolimatta ilman
työhuolia tuntui kuin vapaapäiviltä.
Yöllä oli tullut hiukan lunta, kaikki oli niin valkoista ja puhdasta. Poliklinikalta
poistuessani päätin kävellä jonkin matkaa. Pakkasta näkyi olevan kymmenen
astetta. Sitten päätin mennä metroon, koska matka asunnolleni oli melko pitkä.
Suuressa kaupungissa etäisyydet ovat erilaisia kuin kotikaupungissani. Käveltyäni
kiireettömästi laskeuduin metroon – – –

Nuoruuteni laivat
Sukuni edesmenneet olivat vetten päällä liikkujia, jo monessa sukupolvessa,
niitä Saimaan ja Suomenlahden seilaajia. Vanhimmat sukuni tarinat kuuluvat
purjelotjien ja tukkiponttoonien aikaan, jolloin liikkeelle panevana voimana oli
tuuli, ihminen ja hevonen. Höyrykoneet kuuluivat vielä tulevaisuuteen. Joitakin
kirjallisia muistiinpanoja heidän toimistaan löytyy Hackman & Co:n tilikirjoista.
Kysymyksessä on metsien ostaminen, tukkien teettäminen ja kuljetus, pitkienkin
matkojen takaa, sahanterien purtaviksi.
Höyrylaivat muodostivat tärkeän osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Olin laivoissa
mukana jo pienestä alkaen. En pudonnut kertaakaan veteen, vaikka rahtilaivoissa
ja hinaajissa ei ollut sellaisia turvakaiteita kuin pasasseeri- eli matkustajalaivoissa.
Ammatinvalintani tapahtui perinteen mukaan, olivathan sukuni miehet aina olleet
kesäisin laivoissa ja jotkut naisista kokkeina eli ruokarouvina, kuten heistä käytetty
pilkallinen nimitys kuului. Laivan emännät eli kokit olivat usein jonkun miehistöön
kuuluvan aviopuolisoita. Yksinäisen, varsinkin nuoren naisen elämä oli joskus
vaikeata, kuten Kipparikvartetin laulamassa Saimaan balladissa kuvataan.
Laivat ja niissä mukana olo vaikuttivat päätökseeni tulevasta ammatistani. Halusin
laivan konemestariksi, joka minä myöhemmin olinkin pari purjehduskautta.
Tosin minua viehätti kulkukauppiaan ammattikin.
Asuimme maalla muutaman vuoden. Siellä kiersi talosta taloon kulkukauppias
Voutilainen. En ollut nähnyt kenelläkään niin paljon rahaa kuin hänen monitaittoisessa
lompakossaan, joka tuskin mahtui povitaskuun. Ja housujen taskussa oli niin painava
rahakukkaro, että housut pyrkivät valumaan toiselta puolelta alemmaksi.
Kuitenkin laiva, veden kohina sen keulassa, koneen jyminä, höyryn suhina
putkistoissa ja konehuoneen huumaavat tuoksut saivat minun pysymään päätöksessäni.

Kun Jatkosota alkoi v.1941, olin kaksitoistavuotias. Koulu päättyi, pääsin sukulaisteni
mukana ja heidän suojeluksessaan Hackman & Co:n omistamaan tukinniputuslaivaan. – –

Lapsuuteni Itkonniemi
Itkonniemi sai kuulemani mukaan asemakaavansa 1900-luvun alussa. Siellä on
aikaisemmin ollut sotilaiden harjoitusalueita ja Itkolan torppa. Muutamat kadut
saivat nimensä siihen aikaan vaikuttaneiden upseerien mukaan. Kustaa kolmannen
aikaan sinne perustettiin myös yrttitarha lääkeyrttien kasvatusta varten.
Se oli ehtona apteekkioikeuksien saamiselle. Valistuksen aika antoi oman vaikutuksensa
Kuopioonkin. – – –

Kun me Venäjälle hiihdettiin
Helmikuinen päivä alkoi kääntyä iltaa kohden. Pakkasta oli niin paljon, että
se tuntui nenän päässä. Olin leikkitoverieni Aimon ja Auliksen kanssa pihapiirissä
mäkeä laskemassa. Aimo oli viisivuotias kuten minäkin. Aulis oli nuorempi.
Aimo oli itseoikeutettu leikin johtaja ja mielipiteenmuodostaja. Varmaankin
mäenlasku alkoi väsyttää ja kyllästyttääkin, kun hän sanoi minulle hiljaa kuiskaten
”Lähetää Venäjälle, vuan ei sanota tuolle Aulikselle mittää, kun se on niin
pienj, ettei jaksa kuitenkaa sinne hiihtee.”

_ _ _

Siihen aikaan oli maailmanlaajuinen talouslama. Kaikkialla oli työttömyyttä.
”Mihinkä on miehet menossa?” -Venäjälle, vastasin.
 Pekka tajusi tilanteen heti: ”Nyt ei mennä mihinkään muualle kuin kotiin.
Nouskaahan kyytiin”, hän sanoi. Ei meitä tarvinnut siihen kahdesti kehottaa. Ennen
kotiin menoa sovittiin, että tästä ei puhuta kotona. Tietoon se kuitenkin tuli.
Eihän se Aimo ihan väärässä ollut sen Venäjän suhteen. Vanhaan aikaan Ruotsin
ja Venäjän raja on ollut juuri Juojärvellä. Hän lienee joskus kuullut asiasta
kerrottavan.
Muisto retkestämme jäi kuitenkin elämään. Joistakin tapahtumista puhuttaessa
sanottiin: oliko se ennen vai sen jälkeen, kun me Venäjälle hiihdettiin.

Kirjan graafinen suunnittelu ja taitto on Hartti Lehtimäen työtä.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Pikkujoulutunnelmissa Hopeatähdet-näytökseen


Napapiirin sankarit Hopeatähdet-kerhoelokuvan seurassa vietetään jo perinteeksi tullutta leikkimielistä pikkujoulua tiistaina 11.12. klo 13 ja 15.30. (kaksi esitystä, jotta kaikki halukkaat mahtuvat). Paikka on tuttu Kuvakukko, Vuorikatu 27, Kuopio.

Yllätysohjelmasta mainittakoon tämän duon esitys: Johanna Jauhiainen (laulu) ja Tatu Metsäpelto (kitara).

Kotimainen railakas veijaritarina vuodelta 2010 on Dome Karukosken ohjaama. Pääosissa ovat Jussi Vatanen (Janne), Timo Lavikainen (Räihänen), Jasper Pääkkönen  (Kapu) ja Pamela Tola (Jannen avovaimo). Joulunhenkeäkin elokuvasta voi löytää.
Napapiirin sankarit oli vuoden 2010 katsotuin elokuva ja se palkittiin parhaan elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta sekä yleisö-Jussilla 2011.

Napapiirin sankareitten myötä Hopeatähdet jäävät joulutauolle!
Toivotamme kaikille katsojille rauhallista joulunaikaa ja hyvää vuotta 2013!
Saija & Ritva & Paul
Nähdään 15.1.2013 klo 13 Kuvakukossa!

lauantai 24. marraskuuta 2012

Napapiirin sankarit - nykyajan tulitikkujen lainaajat

Napapiirin sankareitten myötä Hopeatähdet jäävät joulutauolle


Napapiirin sankarit Hopeatähdet-kerhoelokuvan seurassa vietetään jo perinteeksi tullutta leikkimielistä pikkujoulua tiistaina 11.12. klo 13 ja 15.30. (kaksi esitystä, jotta kaikki halukkaat mahtuvat). Paikka on tuttu Kuvakukko, Vuorikatu 27, Kuopio.

Kotimainen railakas veijaritarina vuodelta 2010 on Dome Karukosken ohjaama. Pääosissa ovat Jussi Vatanen (Janne), Timo Lavikainen (Räihänen), Jasper Pääkkönen  (Kapu) ja Pamela Tola (Jannen avovaimo). Joulunhenkeäkin elokuvasta voi löytää.
Napapiirin sankarit oli vuoden 2010 katsotuin elokuva ja se palkittiin parhaan elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta sekä yleisö-Jussilla 2011.

                                                                 *****

Napapiirin sankarit sai ensi-iltansa vastikään Venäjällä. Kierros alkoi Moskovasta ja Pietarista.
Elokuvaa on esitetty teattereissa useissa Euroopan maissa mm. Ranskassa, Saksassa, Sveitsissä, Tanskassa, Virossa ja Puolassa. Elokuvan DVD ensi-ilta Pohjois-Amerikassa on vuoden 2013 tammikuussa.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Laestadiuksen jalanjäljissä syyskuun lopussa






Laestadiuksen jalanjäljissä                          


Laestadius-polun viitta jäi mieleen muutama vuosi sitten Sieppijärvellä käydessäni. Sinne! Sopivan hetken tullessa kolkuttelin junalla pohjoiseen.
Sain seurakseni sieppijärveläisen ystäväni Inkeri Vaattovaaran polulle, joka on nimetty Pajalan kirkkoherran mukaan Laestadius-poluksi. Kolarin kunnassa Sieppijärvi – Lappee reitti on 20, 4 kilometrin taival. Matka voisi jatkua Väylän yli Pajalaan asti, mutta siellä kävimme toisena päivänä autolla.
Kyläyhdistyksen kunnostamaa polkua oli helppo vaeltaa, sillä suolla on hyvässä kunnossa olevat pitkospuut. Vaelsimme Suomen puolella noin 10 kilometriä Laavukirkolle, joka on vihitty käyttöön syksyllä 2006.


Matkalla pysähdyimme kaltiolle (lähde) nauttimaan raikasta vettä.








Mustikoita nappasimme tuon tuostakin suuhun. Vaelluksen kiireettömyys antoi levon. Oli aikaa miettiä polun varrella olevia Raamatusta poimittuja lauseita.    




Maiseman kauneus hiljensi, vaikka harvoin tavatessa juttuakin riitti. Paikallistieto kasvoi hyvän oppaan myötä.
Laavukirkolla pidimme pitkän kahvitauon. Turvauduimme termospulloon, koska päivä oli sateinen. Tihkusade ei menoa haitannut, enemmänkin se virkisti.















Laavukirkon alttarin edessä nousi kuin itsestään mielessä hiljainen kiitos. On niin paljon hyvää ja kaunista. Meillä on rikkaus Lapin luonnossa, sen puhtaudessa ja hiljaisuudessa.




Laestadius-polun alueella risteilee metsäautoteitä.  Jos aikoo niille poiketa, on hyvä olla kartta mukana. Itse polku on hyvin merkitty, joten eksymisen vaaraa ei ole.
Paluumatkalla oikaisimme tietä pitkin autolle, koska hämärä alkoi jo laskeutua. Vastaan tuli useita autoja – hirviporukkaa oli menossa Laavukirkolle. Paikka on moninaisessa käytössä.


perjantai 16. marraskuuta 2012

Hopeatähdet aurinkoisen Italian tunnelmissa

Hopeatähdet valaisee marraskuun


Marraskuun pimeää aikaa valaisee romanttinen tunnelmapala Avain Italiaan tiistaina 20.11. klo 13. (Ohjaus: Rosa Karo. Suomi-USA-Italia-Englanti 2011. 1t 35 min. K7.)
Cabella on 19-vuotias orpotyttö, joka ei koskaan ole tuntenut vanhempiaan. Kun Max-setä kuolee, Cabella saa perinnöksi vanhan avaimen, joka johdattaa hänet rapistuneeseen taloon pienessä italialaisessa vuoristokylässä. Hylätyn talon vaatekaapista löytyy Cabellalle sopivia vaatteita, ja eräänä iltana hän tutustuu nuohoojapojan Angelon haamuun… Tuomas Kantelisen musiikki viettelee mukaan auringonlämpöä hehkuvalle matkalle.

Hopeatähti on eläkeikäisten elokuvakerho, joka toimii Kino Kuvakukossa (Vuorikatu 27, Kuopio.) Kerhon järjestäjä on alueellinen elokuvakeskus ISAK ry.

Lipunmyynti avautuu n. ½ tuntia ennen esityksen alkua (ei ennakkovarauksia).  Esitteitä: Kino Kuvakukko, Vuorikatu 27, Kuopio. Tiedustelut: 050 338 3640 /ISAK ry tai Kuvakukko 044 718 2470. Hopeatähti netissä  www.isakry.fi  
Ohjelmamuutokset mahdollisia.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Hopeatähdet-festivaaliviikko alkaa ma 5.11.2012

Hopeatähdet-festivaali

 

 

TIE POHJOISEEN avajaiselokuvalla klo 16, toinen esitys klo 19.15


TIE POHJOISEEN on tarinan isästä (Vesa- Matti Loiri), joka pitkän ajan kuluttua tapaa poikansa (Samuli Edelmann). He tekevät pitkän reissun kohti pohjoista. Matkan aikana isä ja poika puhuvat menneestä ja tulevasta sekä tapaavat heidän menneisyytensä liittyviä ihmisiä.
Timo on arvostettu konserttipianisti, jonka yksityiselämä on karilla. Eräänä päivänä Timo löytää kotioveltaan elämää nähneen vanhemman miehen, Leon, joka sanoo olevansa Timon isä. Leo on jättänyt poikansa tämän ollessa kolmevuotias ja lähti maailmalle – oli poissa 35 vuotta.

Leo on positiivisen elämänasenteen omaava ikuinen veijari, joka joutui aikoinaan karistamaan kotimaan pölyt jaloistaan erinäisten sotkujen takia. Nyt hän on palannut antaakseen pojalleen hieman salamyhkäisen perinnön ja vastaukset menneisyyden kysymyksiin. Mutta niitä varten on lähettävä yhteiselle matkalle, tielle pohjoiseen.
Elokuvan näyttelijäkaarti on valloittava: mm. näyttelijäkonkarit Rea Mauranen ja Aake Kalliala on ilo nähdä jälleen valkokankaalla. Elokuvassa on osa myös Eila Roineella. Hän teki valkokangasdebyyttinsä jo vuonna 1951, ja Roine on yksi suomalaisen televisioteatterin legendaarisia näyttelijöitä.

 

TIE POHJOISEEN. Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: Mika Kaurismäki ja Sami Keski-Vähälä.

Pääosissa: Vesa-Matti Loiri, Samuli Edelmann, Peter Franzen, Irina Björklund, Mari Perankoski, Elina Knihtilä, Ada Kukkonen, Rea Mauranen, Aake Kalliala, Eeva Litmanen, Eila Roine

SUOMI 2012.  Kesto: 1 t 53 min. K12.