Lapsenlapset ja isovanhemmat ovat läheisiä

Isovanhemmuus herkistää

Viikon runo 43, 29.10.2017

 

 

Tuiskutti märkää lunta.

   ”Olipa sinulla kurja koulumatka”, arvelin, kun lumiakka tuli välipalalle.

   ”Ei kun on oikein kiva ilma”, tuumi Maura, ”ja nyt menen rakentamaan

lumilinnan omenapuun alle.”

   Larisa ehti mukaan ja illalla oli kylpyhuoneessa kuivumassa neljät kintaat,

kengät ja sukat, kaksi pipoa, kolmet ulkohousut, villatakki, tikkitakki ja

untuvatakki, kaulahuiveja ja isoäidiltä lainattuja paitoja.

   Maistui taas elämältä.

Pertti Nieminen: Vyötettiin ja vietiin, Otava 2003.

Kronikka kahden lapsen ja vanhan miehen elämästä

Hannu Pertti Nieminen (29.kesäkuuta 1929 Vaasa – 8. marraskuuta 2015 Vantaa) oli suomalainen runoilija ja kiinalaisen kirjallisuuden suomentaja.

Nieminen valmistui ylioppilaaksi Vaasan lyseosta 1948 ja kansakoulunopettajaksi 1951. Kirjailijantyönsä ohella hän toimi kansakoulunopettajana Hyvinkäällä vuosina 1951–1989.

Nieminen on suomentanut runoja, näytelmiä ja novelleja.  Osa käännöksistä on sovitettu kuunnelmiksi Yleisradioon. Hän on opettanut muutaman vuoden ajan kiinan kieltä ja kirjallisuutta esimerkiksi Helsingin yliopistossa ja osallistunut 1980-luvulla Raamatun käännöstyöhön. On sanottu, että Niemisen oma lyriikka on jäänyt käännöstyön varjoon.

Nieminen on kirjoituksissaan, kuten esseissään ja arvosteluissaan, pyrkinyt oikaisemaan länsimaissa vallinneita osin erheellisiä käsityksiä kiinalaisesta runoudesta.

Kokoelmissa Kuusi silmää, kuusi korvaa (1981) Vyötettiin ja vietiin (2003) Nieminen kirjoitti ”isoisärunoja” lapsenlapsistaan.

Palkintoja ja tunnustuksia

Eino Leinon palkinto 1962

Mikael Agricola -palkinto 1992

Suomi-palkinto 1994

Suomen kulttuurirahaston tunnustuspalkinto 2001

 

Vyötettiin ja vietiin -kokoelman taka-aukeamalla on luettelo Niemisen runokokoelmista, alkaen Kivikausi-kokoelmasta vuodelta 1956. Kuudestoista kokoelma on tämä, josta runonkin valitsin.

Sekin kuuluu Otavan kauniiseen Runoja tunteville -sarjaan.

Käännösrunojen lista on pitkä.

Mandariini kainalossa: Kirjoituksia vanhan Kiinan kulttuurista, eritoten runoudesta. Otava, 1989.

Oikeastaan löysin Pertti Niemisen vasta Mandariini kainalossa -teoksen myötä. Sittemmin olen lukenut aikaisempiakin teoksi.

Lapsenlapsista ja isoisästä kertovat runot ovat hellyttäviä, hyvänmielen kirja. Siinä on jotain samaa tunnelmaa kun Lassi Nummen Isoisän runot -kirjassa. Ihania teoksia. Lapsenlapset ovat taitavia kietomaan ukit ja varmaan mummotkin sormensa ympäri. Ja siitähän isovanhemmat nauttivat.

Luen muutosten kirjaa: Runot 1956–1972. Otava, 1979.
Näen syksyssä kevään: Runoja kuudelta vuosikymmeneneltä. Valikoinut Martti Anhava. Jälkisanan kirjoittanut Tuulia Toivanen. Otava, 2009.
Nämä yllämainitut kokoelmat vakuuttavat lukijan.

Maailma pitäisi aloittaa alusta (Otava, 2009) on kokoelma, johon palaan usein.

 

Kaksi päivää kirjamessuilla

Terveiset kirjamessuilta!

 

 

 

 

 

Turnauskestävyyteni on alentunut. Helsingin kirjamessuillekin lähden vasta kahdeksan jälkeen junalla, ennen olin valmis matkaan jo puoli kuuden aikaan. Perillä olen puolenpäivän jälkeen.

Tutkin tiedotteita ja huomaan ilokseni, että toimittaja Seppo Puttonen on saanut Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon. Hän olisi ansainnut palkinnon jo aiemmin, mutta Suomen itsenäisyyden juhlavuonna palkinto on paikallaan. Toisen kerroksen aulassa Puttonen tulikin vastaani ja saatoin lausua onnittelut ja kertoa iloni, että hänet palkittiin.

Riemuitsin myös ensimmäistä kertaa jaetun Minna Canth -palkinnon jaosta. Suomen evankelisluterilaisen kirkon ensimmäinen naispuolinen piispa Irja Askola on vahva nainen kuten oli Minna Canth omana aikanaan.

Torstaina messuilla oli väljää, eikä perjantainakaan kovaa tungosta ollut, liekö lumisade karkottanut ihmisiä. Aika tyly sää olikin. Messuilla oli helppo kierrellä ja pysähtyä katsomaan ja kuuntelemaan. Tapasin paljon tuttuja, ja jokunen sana vaihdettiin monen kanssa.

Pyörähdin myös ruokamessuilla ja ystäväni Ulla Lehtinen vei minut joensuulaisen piirakantekijän luo. Ruiskuoriset piirakat olivat herkullisia, joista yöpaikan perhekin tykkäsi. Perjantaina kävimme yhdessä lounaalla, olihan Ulla entinen kuopiolainen ja tuttu SARVin yhteyksistä ja matkoiltakin.

Perjantain tähtihetki oli tavata Leevi Lehto ja Liisa Enwald sekä ntamon uusi johtaja Jarkko S. Tuusvuori, josta tuli luontevasti Leevi Lehdon ntamon työn jatkaja. Hyvä kohtaaminen meillä oli. Mukava piiri ihmisiä kertyi kirjailijoiden ympärille, puhuttiin muun muassa kääntämisestä. Kirjailijoiden alkukauden työt kiinnostivat.  Ostin Leevi Lehdon esseekokoelman ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo olisi.” Liisa Enwaldin Rilke-käännös ”Uusia runoja” minulla jo onkin.

Jani Saxell on monien messumatkojen tuttu. Mieleen jäänyt matka meillä oli taannoin Turun kirjamessuilta Helsinkiin. Sanoin, etten vielä tartu hänen uutuuskirjaansa Tuomiopäivän karavaani, yli 700-sivuinen romaani jää suosiolla ensi vuoden lukemiseksi.

Vaikuttavin keskustelu oli Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholmin luotsaama keskustelu otsikon ”KEKKONEN, JUMALA JA SEKSI” alla Paljastuksia sananvapaudesta ja sensuurista. Vieraina olivat Jörn Donner ja Olli Alho sekä professori Hanna Nikkanen? nimestä en ole varma, kun en kirjoittanut sitä muistiin. Ajattelin, että katson messulehdestä.  Eipä naisen nimeä ollutkaan siinä ohjelman kohdalla. Muutenkin tämän vuoden messulehti oli kovin eksyttävä, piti hakea erillinen läpyskäkartta, jossa olivat messuosastot – miten sitten olivatkin. Ja esiintyjien aakkostus oli tehty etunimien mukaan! Teija Armantoon olen oppinut luottamaan, häneltä tulee ajankohtaista tietoa s-postiinkin. Noita muita mainittuja tekijöitä en tunnista.

Iltapäivällä vastaan tulivat myös kuopiolaiset Marko Kilpi ja vaimonsa Jaana Kilpi. Kilpeä ei ollut enää mahdollisuus mennä kuuntelemaan, sillä oli lähdettävä hakemaan tavarat ja riennettävä junalle. Kun kävelin messuhallista eteiskäytävään kuulin vielä Antti Heikkisen puhuvan Mummosta. Tunsin sukulaissieluisuutta, sillä tunnen olevani mummon tyttö.

Kun ostin liput matkalle, niin tulomatkalla oli vain lemmikkivaunussa pari paikkaa. Ajattelin kestäväni, vaikka olenkin allerginen eläinten karvoille.  Koiria oli monta, ja heti kohta nenä meni tukkoon. Astmasuihkeet pitivät hengityksen kunnossa. Kun aamulla kotona heräsin, olivat silmät melkein muurautueet kiinni. Nyt illalla alkaa jo helpottaa.

Otan esiin värityskirjan, jonka messuilta ostin. Voin harjaannuttaa vasenta kättä, vaikka se ei paranekaan, niin ei ”kuntoutus” varmaan pahaksi ole. Aikamoista kuntoilua kaksi messupäivää ovat kepin kanssa kopsutellessa.

Turkan runoissa kuolemakin on täynnä elämää

Sirkka Turkan tunnemme hevosrunoistaan

 

Viikon 42 runo 22.10.2017

 

Olin tumma tuutulapsi, äidin sylissä aina, pellonjuuri.

                   Ai, runoilija työssä, onko se

                   törmännyt johonkin

                    silmäkulmat noin mustina.

         My world is empty now, baby.

                Joo, joo, kaikki tässä venyttelee,

         ravistelee, kissat, koirat, hevoset

             sun muut, silmät kiinni, niin että

                      valjaat helisee.

         Ja taivas aukeaa, lumi lentää, se peittää

                      meidät, pihan, kaikki vuodet, kuutamon.

              Koirien haudat, paljon seistiin kuopan

                    reunalla, tuska oli kova,

                       ei ollut varaa itkuun, teki niin kipeää.

              Tuuli löi kerran seinään. Ja lujaa.

                     Silloin sinä lähdit, kaunis kohtalo.

                          Ai, että minä sinut unohtaisin

                          kuopan reuna, tuska kova.

Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi, Tammi 2004.

 

Sirkka Turkka (s. 2. helmikuuta 1939 Helsinki) on suomalainen runoilija.  Hän pääsi ylioppilaaksi Munkkiniemen yhteiskoulusta 1962, valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1967, valmistui tallimestariksi Ypäjän hevoshoitokoulusta 1970. Hän on ollut mukana Iowan yliopiston kirjailijaohjelmassa 1991.

Turkka on työskennellyt Helsingin kaupungin kouluvirastossa 1960-luvulla ja 1971–1972, lomasijaisena Auroran sairaalan kirjastossa 1965, Nikkilän sairaalan kirjastossa 1974–1975, Espoon tallissa tallimestarina 1980–1981 ja hevosten hoitajana Honkolan kartanossa Urjalassa 1984−1986. Hän on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1974. Hän asuu Lohjalla.

Parikymmentä runokokoelmaa kirjoittanut Sirkka Turkka on saanut merkittävät runopalkinnot;

valtion kirjallisuuspalkinto (1980, 1984)

Finlandia-palkinto (1986 teoksesta Tule takaisin, pikku Sheba)

Tanssiva karhu -runopalkinto (1994 teoksesta Sielun veli)

Pro Finlandia -mitali (1996)

Eino Leinon palkinto (2000)

Tammen tunnustuspalkinto 2002

Aleksis Kiven palkinto (2005)

Nuori Voima -palkinto (2009)

Oli taas vaikea valita viikon runoa. Niin kovaa se tuuli löi -kokoelmasta otin kaksi runoa ehdolle ja luin kokoelman taas kertaalleen läpi. Toinen runo samasta kokoelmasta oli vaihtoehtona ”Kaikilla on aina kiire. Haudassa se loppuu.”

Luin aikoinaan Finlandia-palkitun runokokoelman ja pidän siitä. Sattumoisin löysin kirjaston poistomyynnistä Tule takaisin, pikku Sheban ja ostin sen itselleni. Pidän myös kokoelmasta Nousevan auringon talo, Tammi 1997. Selaan silloin tällöin Turkan Runot 1973 – 2004 -opusta. Luen runoja sattumanvaraisesti, sillä 821-sivuinen teos on ”semmoinen pöytäkirja”. Arvokkaassa teoksessa on ansiokas Jukka Koskelaisen esipuhe. Jukka Koskelainen (s. 1961) on suomalainen kirjailija ja suomentaja. Hän on julkaissut viisi runokokoelmaa ja kolme esseeteosta.

Olen tavannut Sirkka Turkan Oriveden opistossa. Hyvä kohtaaminen. Opistossahan olen kohdannut maamme merkittävimmät kirjailijat.

 

 

 

"Vuoden koskettavin elokuva" (Episodi)

KUVAKUKOSSA

Hopeatähti-elokuva tiistaina 24.10. klo 13 MANCHESTER BY THE SEA,

on tämän vuoden kehutuimpia amerikkalaisdraamoja. Elokuvassa sukelletaan päähenkilön, bostonilaisen talonmiehen (Casey Affleck) taustoihin, äkillisen muuton taustalla piilottelevaan valtavaan tragediaan.

 

Bostonilaisen talonmiehen elämä muuttuu, kun  hän palaa kotikyläänsä Atlantin rannalle. Hänestä tulee teini-ikäisen veljenpoikansa huoltaja. Elokuva on koskettava kertomus perhesiteistä, yhteisöstä, uhrauksista ja toivosta.

Casey Affleck voitti tästä elokuvasta vuoden 2017 Oscar- sekä Golden Globe- palkinnon kategoriassa ”paras miespääosa.”

Elokuvan kesto 137 min. K 12. 6,5 euroa.

Lokakuun 10. on mieleenpainuva päivä kuolla

Runoon voi ankkuroitua

Viikon runo 41, 15.10.2017      

                                                                 

Joku on purkanut huolellisesti laskostamani

paidat ja nenäliinat makuuhuoneen kaappiin,

ranskalainen partavesi tuoksuu kylpyhuoneessa.

 

Kaikesta päätellen asun jälleen täällä. Osoitteeni

on entinen, vaikka tiedän, että asukas en ole enää minä.

Kummallinen tuuli ei puhalla huoneissa vaan luissani.

 

–Vieras, olkaa hyvä ja rauhoittukaa. Sallittehan,

että tarjoan valkoviiniä, sanon ja Hän todellakin heittää

viitan harteiltaan. Hän täällä on kotonaan, minä vieraana.

 

Lukiessani, jopa miettiessäni kuulen, miten hän

ajattelee kalloni sisällä. Vuode on ahtaampi kuin ennen

eikä unelle jää paljon tilaa, kun kaksi syleilyssä muuttuu yhdeksi.

 

Pentti Holappa: Ankkuripaikka, WSOY 1994.

 

Pentti Vihtori Holappa (11. elokuuta 1927 Ylikiiminki – 10. lokakuuta 2017 Helsinki) oli suomalainen kirjailija ja runoilija, joka palkittiin vuonna 1998 Finlandia-palkinnolla. Holappa toimi 1972 kulttuuriministerinä SDP:n mandaatilla Rafael Paasion toisessa hallituksessa. Holappa oli Ajankohta-lehden päätoimittaja 1967–1968, ja hänellä oli elämänkumppaninsa Olli-Matti Ronimuksen kanssa Helsingin Fredrikinkadulla Kampintorin antikvaarinen kirjakauppa Holappa & Ronimus.

Kirjailijan tuotanto sisältää runokokoelmia, novelleja, esseitä ja romaaneja. Omien teosten lisäksi Holapan tuotanto käsitti suomennoksia ranskan- ja englanninkielisestä kirjallisuudesta, kuten Claude Simonin romaanin Flanderin tie ja Samuel Beckettin näytelmiä.

Holappa jonkin aikaa Helsingin Sanomien Pariisin-kirjeenvaihtajana. Myöhemmin Holappa kiinnitettiin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kolumnistiksi. Hän kirjoitti vakiopalstoille kymmenen vuoden ajan.

Holappa sai Finlandia-palkinnon lisäksi Kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1951 ja 1981, Suuren Suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnon 1984, WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon 1995, Tanssiva karhu -runopalkinnon 1995, ja Varjo-Finlandian vuonna 1999. Holapan runoja käännettiin ranskaksi ja hän oli yksi kotimaisen modernismin keskeisistä hahmoista.

Parikymmentä runokokoelmaa kirjoittanut Holappa on kirjoittanut myös proosaa paljon.

 

Holapan vuonna 1998 ilmestynyt romaani Ystävän muotokuva (WSOY) voitti Finlandia-palkinnon. Homoseksuaalisuutta käsittelevä romaani oli myös teos ystävyydestä ja taiteentekemisestä.

Kuljetan sormeani runokirjojen selkämyksillä ja käteni pysähtyy Ankkuripaikka-kokoelman kohdalla. Mieleen muistuu jotain lukemaani. Valitsen runon siitä kokoelmasta, vaikka selaankin Runot 1950–2000 -kokoelmaa, 923 sivua.

 

 

 

Suomen hevonen yllätti uudelleen katsottuna. Se on hyvä!

Suomen hevonen -näytelmä nousee lentoon!

Joskus vika voi olla katsojassa, jos näytelmä ei innosta. Väärä mielen- ja tunnetila jättävät katsojan ulkopuoliseksi. Katsoin näytelmän ensi-illassa ja olin hämmentynyt. Hevosenlihapullilla mässäily jätti kylmäksi. Ajattelin koko ajan meidän sotahevostamme. Olin kaivellut vanhoja asioita omia lapsuusmuistoja kirjoittaessani. Olin muutaman vuoden ikäinen, kun Elo-hevonen tuli takaisin sodasta. Se tuli junalla Äänekoskelle, josta eno haki Elon kotiin. En tiennyt mikä on juna ja missä on Äänekoski, jossain kaukana kai. Sen lähtöä en tiennyt, koska synnyin sodan päätyttyä.

Kuulin Elon kenkien kopsutuksen tuvan rappujen edessä. Se tuli hakemaan kuivia leipäpalasia, joita mummu antoi minulle. Pehmeällä turvallaan se hamusi kämmeneltäni leivät. Pökkäsi minua kevyesti, sitten se taas jäi seisomaan aloilleen päätään riiputtaen. Se säikkyi kovia ääniä, ja näytti usein surulliselta.

Päätin käydä katsomassa Suomen hevosen uudelleen mielessäni Sirkku Peltolan Pieni raha -näytelmän herkkä ja hellyttävä kuva. Nautin, vaikka meillä maalla ei hevosenlihaa syöty. Hevoset haudattiin.

 

Sirkku Peltolan jo klassikoksi noussut Suomen hevonen on absurdin hauska ja hulvattoman terävä kuvaus Suomen maaseudun rippeistä. Näytelmä kertoo kuvitteellisessa Kimasen kylässä asuvasta persoonallisesta uusioperheestä. He ovat hulluudessaan rakastettavia ja tekevät epätoivoisina hetkinään epätoivoisia tekoja.

Ohjaaja Olli-Matti Oinonen suosittelee näytelmää kaikille hyvän teatterin ystäville ja toteaa, ”että kun tämä hillitön ja sekalainen seurakunta laitetaan saman katon alle, niin aika ei taatusti käy pitkäksi”.

Näytelmä on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa.

Katri-Maria Peltola on mummon roolissaan loistava.

Pitkät dialogit sujuvat "kuin vettä vaan". Peltolalta onnistuu monenikäisten roolit.

Maskeeraajat ovat taitavia vanhentajia.

Jos et ole vielä nähnyt Suomen hevosta, niin suosittelen kiiruhtamaan.  Ja kestää esitys toisenkin katsomiskerran. Suosittelen! Seuraava näytös on jo La 14.10.2017.

Kun seuraan näytelmää toistamiseen, tajuan että vain rakkaudella tehty onnistuu näin hyvin.

Kimasen kylän autioituvassa kylässä asuu myös omanlaisensa perheyhteisö.  Matriarkaalinen äite, Katri-Maria Peltola, jonka pitkät monologimaiset dialogit pitävät yllä pintapuolista herjaa. Jokainen saa osansa ja antaa takaisin samalla mitalla.

Luonnenäyttelijöitä parhaimmillaan; Lina Patrikainen, Jarmo Perälä ja Seija Pitkänen.

Lassi, Jarmo Perälä, tuskailee EU-asioiden kanssa. Yhdessä pojan, Kain kanssa, Eino Heiskanen, he suunnittelevat lyövänsä rahoiksi. Myydään Harmo lihoiksi Italiaan. Teoriassa hyvä suunnitelma muuttuu absurdiksi ja tragikoomiseksi.

Kai tarvitsee `Hariikkaansa´ 9000 euroa. Jokainen heistä tietää mistä raha löytyy. Mummon mikro, jossa hän säilyttää arkkurahansa, hautajaisia varten on kaikki suunniteltu. Aili-äitikin, Seija Pitkänen, lipsauttaa hätävalheen – Kain kurssiin – innostuneena, koska Kai puhui äidilleen 11 vuoden tauon jälkeen.

Jotta kaikki menisi hullummaksi, Kain moottoripyörä pöllitään. Ja kun Lassikin uupui lankettien täyttöön, tuli takaisinperintää, kolmen vuoden tuet.

Latviasta haalittu rekkakuski ajaa rekan ojaan. Alkaa hirmuinen hulabaloo ja teurastus. Lihat on saatava pakastimeen pian. Mummolle sanotaan, että Harmo on haudattu takametsään.

Lassin uusi naisystävä Mervi, Lina Patrikainen, on hauska kaunosielu. Hän haluaa pyytää kuljettajalta anteeksi. Ei hän flirttaillut, vaan huitaisi hiuksiaan otsalta. Miten nyt sillä tavalla ajoikin. Ja eikö vain Mervi pyörähdä Riikan matkalla. Linakin osoittautuu oivaksi luonnenäyttelijäksi.

Nuoret naiset tuovat esitykseen sähäkkyyttä. Jaana 13 v.  Anna Kuusamo ja hänen kaverinsa Kirsikaija 12 v. Johanna Kuuva ovat koulukiusattuja. Siihen riittää taksikuljetus, siis syrjästä.

Aili ja Ailin äite.Upeita näyttelijöitä molemmat.

Johanna Kuuva ja Anna Kuusamo, taustalla Lina Patrikainen ja Eino Heiskanen.

 

 

Räävitöntä on tyttöjen kieli. Mummo kyllä komentaa, jätä vittu pois kun mummon kanssa puhut. Mummo ja Jaana ovat läheiset. Virkkaaminen yhdessä sujuu, vaikka tiukkaa tekeekin. Moni muistaa koulukäsityön nyhertämisensä.

Kun epätoivo on saamassa vallan, Mervi hoksaa signeerauksen Tolstoin hevosmaalauksen takana, hän tuntee myös Ilja Repinin. Into loppuu lyhyeen, sillä tytöt ovat leikanneet hevoset erilleen. Kuva mahtuu nyt näytölle.

Mummo on osaansa tyytynyt, levollisena hän makoilee sängyllään. Syö lihapulliakin. On vahva maku. Vain Lassi ei lihapullia syö. Ei ole nälkä, ei maistu.

 

Mummon käsi herpaantuu ja ote lihapullasta irtoaa.

 

 

Rooleissa
Aili - Seija Pitkänen
Lassi - Jarmo Perälä
Ailin äite - Katri-Maria Peltola
Mervi - Lina Patrikainen
Kai - Eino Heiskanen
Jaana - Anna Kuusamo
Kirsikaija - Johanna Kuuva

 

Jos taiteellinen henkilökunta onkin erinomainen, tekninen henkilökuntakin on osaavaa ja taitavaa.

Lavastus, Marie Antikainen
Puvustus, Maria Räsänen
Äänisuunnittelu, Kati Koslonen
Valosuunnittelu, Lassi Kröger
Kuvat, Sami Tirkkonen

 

 

Ylivoimaisesti suosituin suomalainen runoilija - Tabermann

Viikon runo 40, 8.10.2017
                                                                                                                      

                                      

                                                                                                                                                                             

                                                                                     

 Rypyt

Ryppyinen

on aikuinen iho,
ryppyinen mutta oma
Ryppyisiä ovat kädet, jalat, otsat, sielut,
rinnat, kivekset,
kaikki kulkuvälineet, tämän
kiikkerän ruuhen, rakkauden, melat ja airot

Ryppyisinä me tänne tulemme,

ja ryppyisinä lähdemme

Jokia kartalla ovat rypyt,

mereen laskevia jokia
tai kuivuneita uomia

Ryppyisiä ovat lakanat aamuisin

myös lakanoissa
lasketaan jokia pitkin meriin
tai surraan kuivuneita uomia

Sileissä lakanoissa ei ole kukaan nukkunut,

eikä liian sileään ihoon
ole kukaan mitään istuttanut,

ei puuta, kukkaa, unta, haavetta, halun polttavaa kekälettä,

ei ole nauranut, ei ole surrut,
ei ole käynyt taivaissa eikä tumman pinnan alla
Ei jätä jälkeensä mitään
hän joka vailla ryppyjä täältä lähtee,
ei jätä jokea virtaamaan, ei jätä merta kaipaamaan

Tommy Tabermann: Veren sokeri, 2008 Gummerus

Tommy Tabermann, Runot 1970–2010, Gummerus 2010. 637 s.
Toimittanut Kaija Valkonen

Tommy Olavi Tabermann (aik. Taberman), 3. joulukuuta 1947 Tammisaari – 1. heinäkuuta 2010 Helsinki oli suomalainen runoilija, kirjailija, toimittaja ja poliitikko. Tabermann toimi Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen kansanedustajana 21. maaliskuuta 2007 lähtien aina kuolemaansa asti.

Tabermann kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1966 ja opiskeli Tampereen yliopistossa ja toimi samaan aikaan lehti- ja radiotyössä. Esikoisteos, runokokoelma Ruusuja Rosa Luxemburgille, ilmestyi vuonna 1970. Siitä asti Tabermannilta ilmestyi runoja ja proosaa tiheään tahtiin. Tabermann tuli tunnetuksi runoilijana, kirjailijana, toimittajana ja Uutisvuoto-ohjelman kapteenina. Me-lehdessä julkaistiin kuukausittain hänen kolumnejaan vuodesta 2003 lähtien, viimeinen vasta hänen kuolemansa jälkeen elokuussa 2010. Tabermann loi pitkän ja tuotteliaan uran, jonka aikana hän julkaisi 35 vuoden ajan vähintään kirjan vuodessa. Pääteemana Tabermannin tuotannossa on miehen ja naisen välinen eroottinen rakkaus ja kaipaus.

Tommy Tabermann oli kaksikielinen. Hän kirjoitti kuitenkin kaikki teoksensa suomeksi, eikä hänen kirjojaan ole käännetty ruotsiksi. Hänen suosituimpiin teoksiinsa kuuluu rakkausromaani Suudelma (1977). Yhdessä Hectorin kanssa Tabermann suomensi ruotsin kielestä ruotsalaisen runoilijan Dan Andessonin runoja Hectorin albumille Ruusuportti (1979).

Syksyllä 2010 ilmestyväksi tarkoitettu teos Amen jäi kesken, eikä sitä julkaista. Tabermannin elämäkerta ilmestyi syksyllä 2010.

Uudenmaan kirjoittajat ry, jonka perustajajäsen ja tukija Tabermann oli, perusti marraskuussa 2011 Tommy Tabermann -kirjallisuuspalkinnon. Se jaettiin ensi kertaa vuonna 2012, jolloin Tabermannin syntymästä tuli kuluneeksi 65 vuotta. Palkinto voidaan myöntää ansiokkaan kirjallisen työn lisäksi myös kirjallisuutta edistävästä muusta taiteellisesta työstä. Palkinto on joko rahallinen tai vaihtoehtoisesti palkittu voi valita kirjailijaresidenssimahdollisuuden.

Tommy Tabermann näytteli pienen sivuroolin elokuvassa Johtaja uuno Turhapuro – pisnesmies.

Valitsin viikon runoksi RYPYT, kokoelmasta Veren sokeri. Runo löytyy myös Kaija Valkosen toimittamasta Runot 1970–2010. Tässä iässä rypyt tuntuvat kokoisilta ja luonnollisilta.

Kaija Valkonen, e. Laine on suomalainen toimittaja ja kirjailija. Hän asuu Helsingissä. Työssään hän on erikoistunut kirjoittamaan elämäkertoja ja kirjoja kirjallisuus- ja kulttuuriaiheista.

Valkonen on valittu vuoden 2000 kirjallisuuskriitikoksi, ja hän sai sen merkiksi Kirjakauppaliiton Kirjapöllö-palkinnon. Hän on saanut vuonna 1992 Tiedonjulkistamispalkinnon osana ryhmää, joka laati Äidinkieli-käsikirjan.

Valkonen on työskennellyt Kotilieden toimittajana. Hän on suomentanut ja toimittanut runsaasti kirjoja.

Arvostan Valkosen työtä ja jätin talteen hänen toimittamansa Tabermannin runot, jotka on pieteetillä valittu.  Olen antanut Tabermannin yksittäisiä runoteoksia halukkaille, kun monet niistä pitävät.

Liki viisikymmentä teosta julkaisseen Tabermannin teoslistalla on proosaakin, Julian parveke yksi itselleni mieleinen.

Tabermann on paljon siteerattu runoilija. Valkosen toimittama teos alkaa usein kuullulla runolla Haave kokoelmasta Kipeästi keinuu keinumme, 1979.

Tulla lujaksi,
pysyä pehmeänä.
Siinä on haavetta
kylliksi yhdelle elämälle!

 

 

Kuntopyöräillään ja kuvitellaan

Kuntopyöräillään ja hengitetään huoneilmaa

Viikon runo 39, 1.10.2017

Kuntopyörällä poljet hyvää oloa tai alkuverryttelet kodin

kuntosalilla. Virkistyäkseen ei ole enää välttämätöntä nähdä
maisemia. Pyöräillessä voi hengittää myös huoneilmaa.
Vapausrangaistusta kärsivälle kuntopyörä on oiva laite:
pyöräilymatkan pituutta eivät rajoita sellinseinä tai
piikkilanka. Kuntopyörällä voit ottaa heti kaiken irti, voimia
ei tarvitse varata paluumatkaan. Saa halutessaan nauttia
joko lähdön jännityksestä tai paluun tyydytyksestä. Hivenen
kalliimpi tandem-malli lisää kuntoiluun sosiaalisen aspektin.
Vapauteen se tuo yhteisöllisyyttä ja vankeuteen yksinäisyyttä.
Kuntopyörällä voi vuoren ylittäminen olla helpompaa kuin
polkupyörällä. Mutta jos mielikuvitus on riittämätön, ei
lihasvoimasta ole apua.

Jukka Viikilä: Runoja, Gummerus 2008.

Jukka Viikilä (s.1973) on suomalainen Finlandia-palkittu kirjailija ja dramaturgi. Viikilä on valmistunut Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta teatteritaiteen kandidaatiksi, sekä opiskellut Pop & Jazz Konservatoriossa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, Runoja (Gummerus, 2008) ja Runoja II (Gummerus, 2010). Esikoiskokoelma oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hänen runojaan on käännetty ainakin englannin, italian ja heprean kielille. Vuonna 2011 ilmestyi Jukka Viikilän yhdessä Janne Nummelan ja Tommi Nuopposen kanssa kirjoittama laaja kaunokirjallinen tietosanakirja Ensyklopedia. Viikilän osuus teoksesta on noin 600 artikkelia. Ensyklopedia sai Mahdolliseen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspalkinnon vuoden 2011 parhaasta proosateoksesta.

Kun Viikilän esikoisromaani, arkkitehti Carl Ludvig Engelin elämästä ja Helsingin monumentaalikeskustan synnystä kertova Akvarelleja Engelin kaupungista ilmestyi tammikuussa 2016 Gummeruksen kustantamana. Ja kun se voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkinnon, muistin että hyllyssäni on Viikilän Runoja. Olin sen aikanaan lukenut ja silloin tällöin runoihin palannut. Nyt luin kokoelman taas uudelleen. Ihan huomaamatta minulta on jäänyt Runoja II ja yhteisnide Runoja I–II (Gummerus 2017). Siis laiskanläksyä!

Viikilä on kirjoittanut Yleisradiolle neljä kuunnelmaa, joista kaksi ensimmäistä, Olen kuullut on kaupunki tuolla ja Akvarelleja Engelin kaupungista, on julkaistu yhteisniteenä Kuullut kaupungit (ntamo, 2013). Hänen kirjoittamansa ja Matti Ijäksen ohjaama tangokuunnelma Hurmio sai ensiesityksensä kesäkuussa 2015.

Viikilä on toiminut dramaturgina muun muassa Ryhmäteatterissa ja Suomen Kansallisteatterissa Hän on tehnyt käsikirjoituksen Susanna Leinonen Companyn tanssiteokseen SEE | OBEY. Lisäksi hän on tehnyt sanoituksia muun muassa Kerkko Koskiselle, Plutonium 74:lle ja Husky Rescuelle. Musiikkivideoita hän on ollut käsikirjoittamassa Samuli Putrolle ja Kerkko Koskiselle. Viikilä muodostaa yhdessä Risto Oikarisen (runoilija hänkin) kanssa kirjallisen free-jazz yhtyeen Kahden miehen ylivoima. Hän opettaa luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.

Etsin YLEn arkistosta Yle Radio 1:n Kirjakerho: Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin vieraana kirjailija Jukka Viikilä. Löytyy paljon muutakin kiinnostavaa Viikilästä. Kannattaa etsiä.

Kuntopyörä on ollut pitkään inhokkini, vaikka tarpeellinen. Suostuin sen polkemiseen ja opettelin käyttämään polkemisen ajan hyödyksi. Teen välillä pitkiäkin mielikuvitusmatkoja.