SUVEN RUNOILJA ON ARJA TIAINEN

47. Kajaanin Runoviikko järjestetään 5.–9. heinäkuuta 

                                              Arja Tiainen   © Veikko Somerpuro WSOY

Kajaanin Runoviikon ohjelma on julkistettu ja liput ovat myynnissä Kajaani Infossa ja Lippupisteissä. Runoviikon taiteellinen johtaja Kati Outinen sanoo, että tarjonta oli ennätysmäistä ja tämä näkyy valittujen esitysten määrässä: Runoviikolla on 56 tapahtumaa.

”Tämä kertoo siitä paineesta, joka esitystaiteissa ja tapahtuma-alassa kasvoi pandemian aikana.”

Kasvusta johtuen Runoviikko on ottanut käyttöön enemmän ja erilaisia esityspaikkoja. Hotel Kajanuksen iltakonsertit tekevät myös paluun. Off-ohjelmistossa on edelleen Runoviikko Rock.

Sunnuntaina Kaukametsän nähdään Anna-Mari Kähärän juhlakonsertti. Yksi konsertin solisteista on Vuokko Hovatta, joka nähdään tällä kertaa Runoviikolla kolmessa esityksessä. Hän on lavalla myös Aulikki Oksasen kanssa sekä Huojuu elämän puu -runoesityksen ensi-illassa.

”Jos nostan ohjelmistosta esiin yhden esityksen, jossa meidän on mahdollista nähdä todellisia tulevaisuuden tekijöitä, haluan mainita Teatterikorkeakoulun monologikurssin potpurin. Siinä näyttelijäopiskelijat ovat saaneet itse päättää, kenen suomalaisen kirjailijan teksteistä tekevät monologin. Ja me kuulemme ne tulevalla Runoviikolla”, Kati Outinen kertoo.

Tulemme kuulemaan myös saamelaista runoutta, keskustelua nuoresta runoudesta, useita runoilijahaastatteluita sekä Iiron koulut. Runoviikko on entisensä ja paikalla on Suven runoilija Arja Tiaisen lisäksi muun muassa Aulikki Oksanen ja Marja-Leena Mikkola. Tärkeää on myös nähdä millaisen ensi-ilta esityksen viime vuonna Vuoden nuoreksi lausujaksi valittu Wenla Reimaluoto on Kajaaniin tehnyt.

Lapsikatsojat on tänä vuonna huomioitu runsaasti. Yhtenä esimerkkinä Punainen käpy -yhtye, joka yhdistää kappaleissaan raikkaan rennosti klassikkorunoa, räppiä sekä kansan- ja jazzmusiikkia. Ilakoivan vuorovaikutteinen, kaksikielinen konsertti sopii mainiosti kaikenikäisille ja -kielisille. Esityksessä on mukana myös vuoden nuori lausuja vuosien takaa eli Mirjami Heikkinen.

Tänä vuonna Kaukametsän pihalle asetetaan 20. runokivi. Kivistä on jo muodostunut haaroittuva polku, jossa runoilijoiden säkeet kuljettavat lukijaa eri suuntiin.

Lisätietoja: www.runoviikko.fi

Hitaan nautiskelun teos

Jouni Tossavainen

                                                                       

Näköala Haminanvuorelle, 275 s.

Kannen suunnittelu ja taitto Satu Enstedt       

Aviador Kustannus 2022

   

Kaunis kirja. Kyllä naapurimaassakin osataan.

Tossavaisen kirjan julkistukseen sain kutsun, näyttelyihinkin. En jaksanut. Mutta vihdoin kävelin kirjakauppaan.

Nyt minulla on Näköala Haminanvuorelle -kirja sohvapöydällä. Muutkin kehuvat kaunista kirjaa. Hyllyyn kirja ei pääse vielä pitkään aikaan.

Jouni Tossavainen on syntynyt Tervossa1958. Hänet tunnetaan myös Savon Sanomien toimittajavuosilta. Luen kirjan kuvia moneen kertaan, vasta sitten tartun runoihin. Tossavaisen tuotanto on tuttua. Olen lukenut varmaakin kaikki kirjailijan teokset, jopa ”urheilukirjat”. 

Mieleeni on jäänyt novellikokoelma Lentävä C. Juoksijan testamentista minulle jäi kuva juoksevasta miehestä, ja se kuva istuu sitkeässä. Tossavainen sai Savonia-kirjallisuuspalkinnon Hannes Kolehmaisesta kertovalla romaanillaan New Yorkin lentävä suomalainen (Like 2014). Muutamia muitakin palkintoehdokkuuksia on ollut.

Tossavainen on moniottelija myös kirjojen suhteen.

Tossavainen on Runopuulaakin järjestelyjen taitaja. Monessa hän on mukana, kuten keväisissä Puškin-runojuhlissa. Kuopiossa Valkeisenlammen rannalla runoväki kokoontuu Puškinin patsaan äärelle runoilijan syntymäpäivän aikoihin.

Puškin-runo löytyy tästäkin opuksesta:

Elämä on kone tankkien kevät

ja talvi kesäkuussa.

Kun neito ei kulje vetten päällä

runoilijan synttärit on juhlittu.

Päättymätön riemu klassikko

kun kuollaan kuten Puškin

luotiin Wallace köyteen

Saarikoski koskenkorvalla.

Tossavaisella on hauska taito ujuttaa tekstiin jotain tuttua lukijan tunnistettavaksi.

Kuusi näyttää olevan hänen voimapuunsa. Tässäkin kokoelmassa puhutaan kuusesta ja mukana on kuusen muotoinen runo, kuvaruno.

Kansikuvan koskelopoikue näköalassa Haminanvuorelle on kuvattu 24. kesäkuuta 2020.

Rautatieasema Helsinki 2007. Tuttu maisema takavuosilta.

Sitten onkin vuorossa Juhlalaulu tytölle ja Juhlalaulu Hevoselle.

Neulaniemi Kuopio 2019 -kuva tuo mieleeni ylvään koiran, jonka tapasin isäntänsä kanssa taannoin Ärrän kulmalla.

Vuorikatu Kuopio 2009 -kuvasta tunnistan sarjakuvan tekijä ja runoilija Jyrki Heikkisen. Äänirunouttako tässä tehdään? ”Pois voihke ja valitus”

Kuvista kerrotaan enemmänkin kirjan lopussa.  

Oriveden Opisto 2009. Kuva on tuttu ja niin on aulan matala nahkasohvakin. Sohvalla istuu joku tuntematon. Tossavainen taisi opiskella siellä kulttuurisihteeriksi. Tuttu paikka minullekin.

Kirjan ensimmäinen runo on Syysunelma. Samanniminen laulu alkaa soida mielessäni.

Aurinkosi kanssa kevyt kävellä

pimeyttä kohti hiljalleen

 

Yhdeksän kaksirivistä säettä loppuu näihin säkeisiin:

Mutta miten marja voi lisääntyä

kyykistymällä? paikka kasvaa ajasta

puolukasta parasta aikaa. Muutama siemen

hampaissa koko talvi käsillä.

 

Otan loppuun runon Kesäpäivä, sen nimisen romaanikin Tossavainen on kirjoittanut.

Pienet kalat kalliolla

kuikka pilven reunassa

onni odottaa laiturilla

 

Kuolemaa on ajateltava jo eläissään. R.K

KÄSIKIRJA AUTTAA JA OPASTAA      

Sarianne Hartonen

Kuolevaisen käsikirja                                                                          

 OTAVA 2021                                                  

                                                              

Vähän emmin, kirjoittaisinko siskon tytön kirjasta, ettei vain syytettäisi nepotismista. Mutta monen selailun ja lopulta läpi lukemisen jälkeen olen varma, että on kirjoitettava. Hyvää kirjaa en voi ohittaa arvostelematta.

Jo sisällön tutkiminen hengästyttää, miten paljon muistettavaa kuoleman jälkeen on. Ja tehtävää!

Hartosen huumorintajusta kertoo lause: ”On hieman hullua yrittää neuvoa asiassa, josta ei ole omakohtaista kokemusta.”

Jo kirjan sisällysluetteloon tutustuminen muistuttaa, että kuoleman kohdatessa tehtävää on paljon. Se ehkä saa lukijan havahtumaan, että on ryhdyttävä toimeen kuolemansa kanssa – mitä kaikkea onkaan tehtävä ennen viimeistä henkäisyä. Äkkikuolemakin voi yllättää ja vakava sairastuminen voi kohdata itseä tai läheisiä. Mihinkään emme ole valmiita.

Olen sentään tehnyt hoitotestamentin ja edunvalvontavaltuutuksen, ne onkin syytä tehdä, kun on vielä voimissaan ja oikeustoimikelpoinen.

Esipuheessa ”Meille kuolevaisille” Hartonen kertoo kirjan tavoitteista. Käydään läpi kuolemiseen liittyvät käytännöt. Tutustutaan hetkiin kuoleman jälkeen. Hautajaisilla ja muistotilaisuuksilla on perinteitä ja myös vaihtoehtoja.

 Lukijaa autetaan kuoleman jälkeisen paperisodan kanssa.

”Kriisin keskellä on usein helpointa heittäytyä ammattilaisten käsiin ja noudattaa tuttua kaavaa.”

Sitä Kuolevaisen käsikirja tarjoaa.

Hartonen haluaa liittää kirjan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kehittämisen jatkumoon, jossa kuolemasta halutaan tehdä inhimillinen ja mahdollisimman hyvä meille kaikille.

Kirjan teon hän on ottanut vakavasti; on kouluttautunut saattohoidon vapaaehtoiseksi ja on käytännön töissä mukana.

Lukemattomat keskustelut kuolemasta tavallisten ihmisten kanssa ja hautaustoimistoammattilaisten kanssa, antoivat varmuutta tekemiseen.

Kuolemista ei voi harjoitella, mutta ”Kollektiivina vollottaminen itkuvirsityöpajassa tuntui yksinkertaisesti vapauttavalta.”

Kuolemisen taito on kirjallinen genrensä. Oikein kuoleminen ei ole kristittyjen yksinoikeus, Hartonen kirjoittaa.

Kuolema on piilossa jopa sairaalassa.

Kuoleman tärkeys on huomattu. Elämän loppuvaiheen hoidon tavoitteet on kirjattu kansainvälisiin sopimuksiin. En ole tullut ajatelleeksi, että on olemassa YK:n Kuolevan oikeus, se on vuodelta 1975.

Minulla on oikeus tulla kohdelluksi elävänä ihmisenä kuolemaani asti.

Sivun mittainen julistus on ihmistä kunnioittava ja lohdullinen.

Hautarauha on oma lukunsa. Laki suojaa arvokasta kuolemaa myös kuolinhetken jälkeen.

Miten Suomessa kuollaan -luku kertoo tilastollisia tosiasioita kuoleman syistä. Vanhuuskuolemalle on oma määritelmänsä. Kirjassa kerrotaan myös kohtukuolemasta ja keskenmenosta. Ohjeet äkillisen kuoleman varalta ovat tarpeen, jotta osaa toimia oikein. Lääkäri toteaa kuoleman. Jos kuolemansyytä ei saada selville, tarvitaan ruumiinavaus.

Lapsille kuolemasta kertominen on vaikeaa. Pitää kertoa, mutta ikätasoisesti.

Luvussa Suruviikko juutalaisen tapaan muistutetaan, että ihminen pitäisi muistaa sellaisena kuin hän oli eläessään, eikä elottomana ruumiina.

Fakta on, että arkku tarvitaan aina. Myös vainajan kuljetuksella on omat sääntönsä, samoin hautajaissaaton kohtaamisessa. Hyvä on tuntea nekin asiat.

Hautajaisten järjestely voi alkaa heti, kun ollaan siihen valmiita. Hautausjärjestelyissä noudatetaan vainajan katsomusta ja toivomuksia.

Kuolleen lähiomaisilla on edessä rankka kuolinsiivous. Asiaan voi suhtautua niinkin, että ”perikunta hoitaa”.

Ammattisiivoojaa tarvitaan kalmasiivouksessa.

Hartonen kehottaa hyväksymään tosiasian, että asioiden hoitaminen voi tuntua työläältä.

Termejä ja todistuksia on paljon. Monet asiat ovat kuolinpesän hoidettavia.

Jopa sometilien sulkeminen voi olla hankalaa ilman salasanoja. Tuki- ja ohjekeskuksen avulla nekin hoituvat.

Tätäkään en tiennyt. Facebook-tilin voi muuttaa muistotiliksi. Haluaisinko?

Hautajaisista luen omien kokemusteni kautta. Eri yhteisöjen rituaalit ovat erilaisia. Minua vähän jännitti ensimmäiset ortodoksihautajaiset, kun tiesin että arkku olisi auki. Tilanne oli ystävien kesken luontevan rauhallinen, kun kiersimme vainajan arkun ympäri. Kuolema kaunistaa kasvot. Jätin ruusuni vainajan rinnalle. Hautajaiset olivat iloiset ja lämminhenkiset, kuten vanhojen ihmisten hautajaiset usein ovat.

Lapsuudesta muistan, että hautajaisissa miehet lapioivat haudan umpeen ja mullan kummuksi. Tasa-arvoista, minäkin sain olla luomassa hautaa umpeen.

Lähdeluettelosta löydän monia itselle tärkeitä teoksia, kuten Juha Hännisen Kuolemme vain kerran ja Merete Mazzarellan Juhlista kotiin. 

Hätätilalista voi olla hyvä apu, varsinkin yksin asujalla.

Kivun hoidosta ja eutanasiasta sekä avustetusta itsemurhasta kertominen auttaa pohtimaan näitä asioita, ehkä keskustelemaankin.

Hoitohenkilökunnan hyvät sosiaaliset taidot ja herkkätunteisuus ovat kuolevien hoidossa kultaakin arvokkaampia.

Resilienssi ei ole terminä tuttu, mutta asian tajuan. Se tarkoittaa kykyä ponnahtaa vaikeuksista takaisin. Kaikilla meillä ei ole sopeutumiseen samoja eväitä ja tukea, vaan osalle surevista menetykset ovat kohtuuttoman raskaita ja menetykseen sopeutuminen haastavaa, jopa sairastuttavaa.

Lain mukaan vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava. 

Ajattelen, että kuoleman jälkeen soitettu sanoma eli sielunkellojen soitto on komeaa. Joskus pysähdyn kaupungilla sitä soittoa kuuntelemaan. Ehkä niitä soitetaan minullekin? Senkin kai voi panna toivelistalle.

Kuolevaisen käsikirja sisältää paljon käytännön asioita, asiahakemisto auttaa pikaisessa hakemisessa.

Hartonen on käyttänyt mukavasti sopivia sitaatteja. 

”Hautajaisten tehtävä on auttaa, ettemme jähmettyisi suremaan läheisemme kuolemaa vaan olisimme onnellisia siitä, että hän on elänyt.” Anneli Aurejärvi-Karjalainen

 

                                  Kirjailijakuva Jonne Räsänen