Sofi
Oksanen:
Valitut
teokset I;Stalinin lehmät
Kun kyyhkyset katosivat -näytelmä
Silberfeldt 2013
Luin
Sofi Oksasen romaanin Stalinin lehmät ilmestymisvuonna 2003
(WSOY). Jouduin lukemaan teoksen aivan liian nopeasti. Nyt kirjalle oli aikaa
kylliksi, vaikka pätkälukemiselle teos jäi. Ihmettelen miten kirja on voinut
parantua niin paljon edellisestä lukukerrasta. Näin usein käy hyvälle kirjalle,
siitä tulee ajan myötä loistava. Jokainen kirja on yksilö, joka vaatii
omanlaisensa lukutavan.
Oksanen
on valmistautunut hyvin kirjailijan työtä varten. Oma lause löytyi
opiskeluvuosina, ja hän rohkaistui osallistumaan elämänsä ensimmäiseen
kirjoituskilpailuun. Novellit 1999
uutuuskirjojen hyllyssä oli innoittava ihme. Syntyi myös aito ilo
onnistumisesta.
Päiväkirjan
kirjoittamisesta Oksanen toteaa: ”Ihmisellä on tarve tallentaa elämäänsä myös
olosuhteissa, joissa on epätodennäköistä, että viesti koskaan löytää lukijaa.”
Sofi
Oksanen (s.1977 Jyväskylässä) on kirjailijauransa alusta alkaen luonut vahvaa
linjaansa kirjallisuuden kentällä. Ei se määrä, vaan laatu, ja määrähän kasvaa
koko ajan.
Kirjailija,
kirjallisuuden tutkija ja akatemian jäsen Anders
Olsson sanoi juhlapuheessaan, jonka hän piti Ruotsin pohjoismaisen
palkinnon luovutustilaisuudessa Tukholmassa 10.4.2013: ”Ihailtavalla tavalla
Oksanen kykenee aineellistamaan ja tekemään läsnä olevaksi huoneessa leijuvan
tunnelman.” Puheen on suomentanut Martti
Anhava.
Minä
olin hyvä heti, Oksanen kirjoittaa ensimmäisestä kirjansa päähenkilön, bulimikko,
oksennuskerrasta. Minäkertoja on hyvä valinta, oli sitten kyse autofiktiosta
tai ei. Ajattelen päähenkilöä vain Annana.
Kokemattomuuttaan
Anna oksensi lavuaariin, mutta hän oppii hallitsemaan tilanteet. Huumori kulkee
pinnan alla.
Katariinan
ja suomalainen kohtaavat tanssilattialla. Katariina oppii ensimmäisen
suomalaisen sanan, kiitos.
Ei
liene tavallista, että käsilaukusta putoaa sanomalehteen kääritty hana tai oven
kahva. Katariinan maassa nainen voi olla rakennusmestari. Hän vaihtaisi
työmaalla vialliset osat tuomiinsa uusiin.Viru-hotellin rakennustyömaa on Viron ja Suomen suuri yhteistyöprojekti.
Suomalaisten
kahvipaussit ihmetyttävät Katariina, myöhemmin monet muutkin asiat. Mutta
suomalaiset tekevät heti ja huolella sen mitä pitää. Työhaalarikin saavat
kiitosta. Monet työmaakäytännöt ovat erilaisia.
Treffien
teko on tarkkaa, sillä keskiviikolla on merkityksensä, kun ilmaisut ovat
erilaisia. Katariina ostaa suomi-viro-keskustelukirjan. Vuonna 1972 Katariina
osaa ja 1680 suomalaista sanaa. Vuosilukuja on hyvä vilkaista, sillä kirjailija
on taitava siirtämään henkilöitään ajassa edestakaisin.
Mummo
tykkää Annasta. Hän antaa omenan ja rahaa. Anna ei haluaisi rahaa, ei
omenaakaan, koska se ei ole nyt turvaruokaa.
Äidin
kanssa matkatessa täytetään aina samanlainen tulliselvityslomake Viroon ja
Suomeen kuljettaessa. Äidille on usein
ehdotettu, että tyttö voisi tuoda sitä tai tätä kassissaan. Ei kukaan pientä
tyttöä epäile. Äiti ei suostu.
Syömissession
kuvaus on hurja. Rällätään kunnolla: Leipää, tietenkin rasvaista juustoa,
appelsiinimarmeladia, kaurakeksejä, suklaakeksejä, suklaalevyjä, pitsoja,
karjalanpiirakoita, Ambrosiakakkuja, pakastekorvapuusteja, mango-melonijäätelöä
ja aina oikeaa voita. Musiikkia pitää olla ja puhelimet pois päältä.
Tuoreeltaan oksennettu jäätelö maistuu jäätelöltä.
Äiti
ei vahingossakaan puhu tyttärelle viroa. Anna lopettaakin viron puhumisen
kokonaan. Muutamassa vuodessa kielten sekoittuminen lakkaa.
Virolaisia
pidetään venäläisinä. Suomalaiset eivät voineet käsittää, etten puhu venäjää.
Äiti kasvatti minut hiljaiseksi. Hän tiesi, että väärät sanat voivat tappaa.Äiti oli päättänyt, että Sysi-Suomessa kasvaneena tytönkään tarvitse muistaa maata, josta oli tullut.
Äiti ja tytär käyvät Virossa. Niitä matkoja ei ollut, kun niistä ei puhuttu.
Koulussa
terveydenhoitaja ryhtyy tarkkailemaan Annan painoa, kyselee vanhempien pituudet
ja antaa lapun äidille vietäväksi.
Koulussa
piti tehdä sukupuu. Anna keksi sen. Irene-ystävä ei paljasta häntä, mutta suhde
muuttuu.
Myöhemmin
puoliverisyys tiedettiin. Miten tuolla voi olla varaa kieltäytyä rehellisestä
suomalaismiehestä.
Anna
kuulee, kuinka laivalla suomalaismiehet kehuvat huorissa käynneistään. Ne säikähtävät
hiljaisiksi, kun äiti tulee Annan viereen ja alkaa puhua suomea.
Neuvostomaa
ja neuvostokansalaisen kuvaus hämmästyttää. Ironiaakin.
KGB:n
ja Supon ohje on, ettei pitäisi olla tekemisissä itäblokista tulleiden kanssa.
Nuuskijoita ja koputtajia voi olla kaikkialla. Kehenkään ei voinut luottaa.
Kuka tahansa saattoi ehdottaa, että laukussa voisi viedä jotain.
Annalla
ja äidillä on monia laukkuja matkoillaan. Kaupattavan tavaran kuljetus on
monimutkaista. Äiti tuo tavarat uusina, joku ostaa ja käyttää. Lopulta joku
panee tavaran myyntiin kalliimmalla kuin mitä osti äidiltä.
Joskus
äiti väsyy tuomaan deodoranttia koko suvulle ja kahvipaketteja virkamiehille. Isukki tuo aina tuliaisia. Siihen liittyy oma pelinsä.
Äiti
kiertää kaupat, joissa voisi tavata tuttuja. Suomalainen ”poro” on tuttu
Tallinnan laivoilla matkustaneille, samoin kännäävät naiset. Olen monta kertaa
hävennyt porojen vuoksi. Oksasen kuvaukset tuntuvat aidoilta. Sivistyskansan
parissa suomalaisten örvellykset ja isottelut hävettävät. Sukkahousut vaihdannan välineinä olivat
moninaiset.
Venäläinen
propaganda kertoo, että kaiken saa anteeksi, kun vain
tulee esiin. Jotkut uskovat, että Siperia odottaa tai ampuminen on edessä. Kiinni saatujen ja tapettujen metsäveljien ruumiita heitetään kaivoihin tai tuodaan torille näytille tai syötetään palveluskoirille.
tulee esiin. Jotkut uskovat, että Siperia odottaa tai ampuminen on edessä. Kiinni saatujen ja tapettujen metsäveljien ruumiita heitetään kaivoihin tai tuodaan torille näytille tai syötetään palveluskoirille.
Stalinin
lehmät on hyvä pohjustus Puhdistukselle ja Kun kyyhkyset katosivat -romaanille.
Vasta luettuani uudelleen Stalinin lehmät ymmärrän sen ja sitä seuranneet kirjat paremmin. Ymmärrän pelon
ja epäilyn.
Hukka, Annan poikaystävä, on ollut kuvioissa mukana. Hänestä tulee kyselijä. Hän haluaa tietää mitä ja miten Anna haluaa. Suhde on erikoinen.
Eletään
tilanteisiin, että työttömyyspäiväraha on suurempi kuin opintotuki ja sillä sai
enemmän ruokaa ja viinaa, muutaman viivankin silloin tällöin.
Kun
äiti saa tietää, että Annan opintotuki on katkaistu, hänen hoivaviettinsä alkaa
toimia. Annan mielestä liian myöhään. Äiti on sitä mieltä, että ilman akateemista loppututkintoa ei ole mitään.
Oksasen
kieli on komeaa, virheetöntä suomea. Henkilökuvaukset ovat värikkäitä ja tosia.
Sanataituri.
Ӏiti
sanoi, että kaikista venakoista, jotka olivat pienen siroja nuorina, tuli
äitimisen myötä turseita. Mutta sellaisia turseita viiksekkäitä ei enää ole.”
Nykyaika
muutti Tallinnan. ”Miliisit ovat kaikkialta poissa. Meitä ei enää seurata.
Saamme liikkua vapaasti, sikäli kun rikollisuudelta uskallamme.”
Tallinnan
tavarataloon näkyi tulleen maisemahissi. Kuka muistaa vielä Kaubamajan
kuluneet portaan ja olemattoman vähäiset tavarat.
Kaljojen
rahtaaminen matkatavaroina huvittaa lukiessa. Olen noita hajoavia
laatikkopakkauksia itsekin nähnyt. Humalaiset matkustajat yrittävät saada
kiinni terminaalin viettävällä käytävällä pyöriviä tölkkejä, jotkut kontaten.
Ihmisten
mielenkiinto virolaisuutta kohtaan on pienempi mitä länsimaisemmaksi Viro
muuttuu.
Kun kyyhkyset
katosivat -näytelmä
Kun
kyyhkyset katosivat -näytelmä on erilaista luettavaa kuin
itse romaani. Hyvää taustaa romaanin lukeminen näytelmälle antaa, sillä
tapahtumat sijoittuvat Viroon 1930-luvulta vuoteen 1966. Ensimmäinen miehitys 1940–1941,
Kansallissosialistinen neuvostomiehitys 1940–1944 ja toinen neuvostomiehitys
1944–1991.
Näytelmän kantaesitys oli 27.11.2913 Suomen
kansallisteatterissa. Luin Helsingin Sanomista näytelmän arvostelun ja
ajattelin, etten mene katsomaan. Jotkut toimittajaystävät ovat kehuneet
esitystä, joten voi olla, että käyn näytelmän katsomassa.
Kuopion kaupunginteatterin esitystä odotan. Sofi Oksasen
viimeisimmän romaanin Kun kyyhkyset katosivat dramatisointi nähdään Kuopion
kaupunginteatterin päänäyttämöllä alkuvuodesta 2016.
Kuopiossa näytelmän tulee ohjaamaan virolainen
teatterilegenda Priit Pedajas
(s.1954). Hän on Viron ansioituneimpia teatteriohjaajia. Hän aloitti Eesti Draamateaterin ohjaajana vuonna
1992 ja toimii nykyään teatterin taiteellisena johtajana tehden säännöllisesti
myös ohjaustöitä. Virolainen ohjaaja ohjaa Sofi Oksasen näytelmän ensimmäistä
kertaa Suomessa. Ohjauksen lisäksi Pedajas vastaa myös näytelmän musiikista.
Skenografina toimii niin ikään virolainen Liina
Unt.