Laatokan sini

Kalamiehille, luontoseikkailijoille - naisetkin saa lukea

Lassi Hakulinen:
Laatokan sini  - romaani suurilta vesiltä
Myllylahti 2014. 310 sivua.

Tästä piti kirjoittaa, mutta monet asiat yllättivät, en ehtinyt... kirjoitan varmaan joululomalla.
Suosittelen!

 

Hakulinen Lassi

Laatokan sini on vanhan hyvän ajan romaani. Siinä kuvataan taisteluja Laatokan meririntamalla, mutta teos on paljon enemmän kuin pelkkä sotakertomus. Se on mukaansa tempaava ja jännittävä kirja ihmisten ja perheiden kohtaloista historian myllerryksissä. ISBN: 978-952-202-563-0. Ilmestyminen: 10 / 2014.

Maria Peuran romaani on runsas ja vyöryvä

Pohjoinen antaa ajatuksille avaruutta

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat, Teos 2014. 141 s.

Maria Peura (s.1970) sai potkun kirjailijan uralleen Olvi-palkinnolla. Oltiinpa kirjallisuuspalkinnoista mitä mieltä tahansa, ne nostavat kirjailijan esiin ainakin hetkeksi. Nimi jää mieleen. Sitten on kirjailijasta itsestään kiinni miten noste jatkuu ja kestää.

Peura on saanut kirjallisuuspalkintoja ja arvostelumenestystä. Kirjailija ei ole lokeroitunut, vaan on luonut monipuolisen uran. Ja taivaan tähdet putoavat -romaanin mottosanat yllättävät. Miten Lars Levi Laestadius liittyy tähän? Liittyy hyvinkin, uskonnollisuus ja lahko ovat keskeisiä asioita, kun lukee kirjaa eteenpäin.
Länsi-Lappi murteineen on vahvasti läsnä. Peura tulee sieltä mistä Timo K. Mukkakin, Pellosta.

”Laestadius sanoi, että lappalaiset ovat erityisen herkkiä etiäisille. Ja eihän siinä mitään yliluonnollista, on demoneita, on enkeleitä. Alitajunta oli kyllä jo keksitty, mutta ei sellaisia pohdiskeltu porotaloudessa, eikä Laestadiuskaan käyttänyt sellaisia sanoja. Erämaan rauhassa kaikki sisäiset äänet pääsevät hyvin kuuluville.

”Teksti nostaa mieleeni vahvat muistikuvat elokuvasta Kautokeinon kapina (2008).

Annin ja Marian vuorokertomukset ovat omanlaisiaan. Nettideittailu tätä päivää.

Anni on Laestadiuksen ystävä. Lukija saa miettiä kuinka läheinen. Annin uusi mies on mustasukkainen ystävyydestä. Laestadius uskalsi paljastaa heikkoutensa. Juuri siksi ihmiset häntä rakastivat.

Raamatusta hän haki oikeutusta harrastuksilleen. Hän löysikin kohtia, joita tulkitsemalla kotisynti ei ollut ainoastaan luvallista vaan jopa tarpeellista.

Mirkan puheenvuoro hämmentää aluksi. Anni kertoo rehtorin kohtaamisesta. Mirka oli ollut väkivaltainen ja äiti tuli hakemaan hänet. Rehtori räyhää: et edes vastaa puhelimeen. Oppilashuoltopalaveriin tuli vain Mirka. Tytär yrittää: – Äiti, mä olen ihan okei.

Vaan hakattu kaveri ei taida olla.

Levin tarina jatkuu naisten tarinoiden rinnalla. Koko kylän omituinen väki käydään läpi. Isä ei välitä juoruista ja kehottaa likkaa keskittymään koulunkäyntiin. Joskus me vielä näytämä niille.

Mirka sai olla vanhassa kodissa yksin, siten että sai mennä toisten seuraan milloin tahansa. Hän ei halunnut muuttaa eikä vaihtaa koulua.

Mirka kertoo: Ne tulee vaan, rehtori ja kuraattori. Menen niiden perässä Karhunpesään. Jalat liikkuu. Kaikki normaalit on tunnilla. Mirka tuntee, ettei hän ollut yksin syyllinen kaikkeen. Karhunpesässä saan tehdä läksyt rauhassa.

Minulla on oma maailma ja mutsilla mutsin maailma. Elämä on sekoilua, lävistyksiä, aineita… Mutsi kertoo, ensi viikolla mulla alkaa terapia. Mirka sanoo, ettei mene.

Terapeutti on Dmitri. Mirka kyllästyy pian. Idaa on ikävä.

Uusi terapeutti on innoittava, Mirka säteilee. Kirja kertoo äidin ja tyttären rikki menneestä elämästä. Mutta Mirka eheytyy.

Peuran rikas ja värikäs kieli saa lukijan pysähtymään ja nauttimaan lukemastaan. Oikeastaan kirjan lukemista haluaa pidätellä. Jotenkin mieleen tulee ajatus: syö säästäen savea. En tunne sanontaa tarkemmin, mutta se tuntuu muistuttavan hitaasti kiiruhtamisesta. Kirjaa en halua hotkia.

Maria Peura kirjoittaa karheankaunista ja loistavaa tekstiä. Peuran romaani on lukemistani yksi tämän vuoden parhaista.

Gabrielit - nuo narsistiset psykopaatit

 

Annukka Blomberg (Ulrika), Karri Lämpsä (Gabriel), Seija Pitkänen (Kristiina)

 



Karri Lämpsä ja Riina Björkbacka (Raili)

Annukka Björkbacka ja Karri Lämpsä

Mika Waltari (19. syyskuuta 1908 Helsinki – 26. elokuuta 1979 Helsinki) tunnetaan tuotteliaana viihdekirjailijana ja vakavana taiteilijana. Viihde sinänsä ei ole huonoa, vaan parhaimmillaan hyvää. 

Waltarin elinvoimaisimmat komediat kestävät aikaa. Niistä

 

löytyy aina kullekin ajalle joitain pieniä nyansseja, jotka purevat katsojaan kuten Gabriel, tule takaisin. Näytelmää Waltari itse luonnehti ”sydämettömäksi komediaksi”.

Vuonna 2012 Yle Uutiset kysyi suomalaisilta kriitikoilta ja elokuvakirjoittajilta, mitkä ovat parhaat kotimaiset elokuvat. Ykköseksi nousi kirkkaasti ensimmäinen komisario Palmu-elokuva, Komisario Palmun erehdys. Sekin Mika Waltarin käsikirjoituksen mukaan tehty, ohjaus Matti Kassilan.

Kaikki kuvat: Petra Tiihonen / Alias Studiot

Lokakuussa Maria-näyttämöllä ensi-iltansa saanut Gabriel, tule takaisin viihdyttää katsojia, ehkäpä mietityttääkin. Näytelmä esitettiin ensi kerran Kansallisteatterissa 1945.  Valentin Vaala ohjasi näytelmän elokuvaksi, josta   Tarmo Manni jäi vahvasti mieleen.

Kuopion kaupunginteatterissa näytelmän pääosissa ovat vahvat tekijät: Annukka Blomberg (Ulrika Anger, paperikaupan omistaja) ja Seija Pitkänen (Kristiina, Ulrikan sisar) sekä Riina Björkbacka (sisaren tytär Raili) ja Karri Lämpsä (kapteeni ja johtaja Gabriel Lindström).

Huijarikomediassa Lämpsällä on hurmaava rooli. Karismaattinen, komea jo luonnostaan ja aimo annoksen karriääriä omaava mies voi  heittäytyä naisia viettelemään. Ikäneitosiskokset rakkaudenkaipuussaan ovat oiva kohde. Gabrielilla on kaikkea, vain pieni ´tilapäinen´ rahan tarve vaivaa. Onhan niin, että kun elää rikkaan tavoin, kaikki uskovat sinua rikkaaksi. Pikkujuttuja riittää, kukkakaupan laskukin tulee naisille kukkien perässä.

Huijatut naiset eivät kutsu poliisia apuun, vaan kärsivät häpeänsä hiljaa. Häivähtääkö Gabrielin kasvoilla välillä tympääntyminen?

Ja kun vauhtiin on päästy, eikö vain naiset tappele miehestä. Kuivakka Ulrikakin käy kelpo saalistajasta. Gabriel on saanut Kristiinan yönhämärään puuhaan. Unilääkkeet ja häkä on tappava ase, syntyy tragikomediaa. Kristiina jää vähän sivuun – syyllisyys painaa, Ulrika nostaa rahat antaakseen ne Gabrielille.

Nyt on Railin vuoro astua kehiin. Toki Gabriel on iskenyt jo aiemmin silmänsä jalkojaan sätkyttelevään neitokaiseen, joka on Ulrikan vallan alla. Täti ei anna hänen perintörahojaankaan, vaikka tyttö haluaisi opiskelemaan. Vaan Raili on nokkela ja vie rahat Gabrielin nenän alta. Häntä ei hurmuri huijaa. Vain rakkaudennälkäiset, hullaantuneesti rakastuneet jäävät rakkautensa vangiksi. Raili on  jalat maassa -olevaa sorttia.

Waltari on käyttänyt näytelmänsä sankariroolin esikuvana Ruben Oskar Auervaaraa ja muita auervaaroja. Heitähän riitti sodan jälkeen maassa, jossa naisia oli 100 000 enemmän kuin miehiä. Näytelmän on ohjannut Jukka Keinonen ja lavastanut Jukka Horsmanheimo. Koko tekninen henkilökunta on osaavaa ja onnistuu luomaan vaikuttavan kokonaisuuden.  Käsiohjelmaa kannattaa lukea, siitä löytyvät tiedot myös musiikista.

Hopeatähdet Pikkujoulu Kuvakukossa 9.12.klo 13
 

Charlotta  Le Bon ja Helen Mirren

9.12. klo 13 HERKULLINEN ELÄMTi 9.12. Kokki Hassan Hajin (Manish Dayal) perheineen päätyy

syrjäiseen ranskalaiskylään, jonne he perustavat intialaisen ravintolan. Naapurissa toimivan hienostoravintolan omistaja, kopea Madame Mallory (Oscar-palkittu Helen Mirren), käynnistää huimat mittasuhteet saavuttavan

kulinaarisen sodan.

Komedia/ draama, Ohj: Lasse Hallström. USA 2014. 2 t 2 min. K7. 6 €

Lars Sven ”Lasse” Hallström (s.2. kesäkuuta 1946 Tukholma) on ruotsalainen elokuvaohjaaja. Hallström aloitti uransa ohjaamalla musiikkivideoita ABBAlle. Myöhemmin hän siirtyi ohjaamaan elokuvia ja päätyi Yhdysvaltoihin. Nykyään hän asuu perheensä kanssa New Yorkissa. Hallström on ohjannut muun muassa elokuvat Elämäni koirana, Melukylän lapset, Oman elämänsä sankari, Pieni suklaapuoti – kukapa ei muistaisi Juliette Binochea  – ja  Casanova.  
 

Marish Doyad
 

ELÄMTi 9.12.

 

  

Helen Mirren ja Om Puri

Rautatiemies

 

The Railway Man (”Rautatiemies”) on sotadraama ja samalla hyvin erityinen rakkaustarina. Elokuvan keskushenkilö on Eric Lomax (Colin Firth) intohimoinen, nippelitietoja junista keräilevä junaharrastaja. Vasta rakastuminen Patriciaan (Nicole Kidman) nostaa pintaan syvälle padotut tunteet. Tarinan edetessä paljastuu, että Lomax on toisen maailmansodan veteraani, joka on joutunut kokemaan ”Kuoleman rautatien”.  Japanilaiset rakensivat 'Kuoleman rautatieksi' kutsutun radan toisen maailmansodan aikana käyttäen rakennustöissä sotavankeja ja pakkotyöläisiä. Tuhannet vangitut liittoutuneiden sotilaat joutuivat pakkotyöhön rautatielle. Parikymppinen Eric Lomax oli yksi heistä.

Sotavankeudessa, 'Kuoleman rautatien' rakennustyömaalla Thaimaassa koetut kauheudet alkavat nousta pintaan painajaisina ja hillittöminä väkivallan purkauksina.

Lomax tajuaa, että hänen on kohdattava menneisyytensä ja kiduttajansa silmästä silmään voidakseen päästä eteenpäin elämässään. Mutta pystyykö hän unohtamaan – saati antamaan anteeksi?

 

 

 

Elokuva perustuu Eric Lomaxin omaelämäkerralliseen kirjaan. Englantilais-australialaisen elokuvan (2013) on ohjannut Jonathan Teplitzky ja sen päärooleissa nähdään Oscar-voittajat Colin Firth ja Nicole Kidman.

 

Hopeatähdet-elokuvafestivaalilla 2011 katsoimme Kuninkaan puhe -elokuvan, jossa pääosan  näytteli niinikään Colin Firth. Loistavasti!

 

SAVONIA-KIRJALLISUUSPALKINTOEHDOKKAAT

Kuopion kaupungin jakaman Savonia-kirjallisuuspalkinnon vuoden 2015 palkintoehdokkaat on valittu palkintoraadin 11.11.2014 pitämässä kokouksessa. Raati luki 54 palkinnon piiriin kuuluvaa ja vuonna 2014 ilmestynyttä kaunokirjallista teosta. Raati asetti ehdolle kuusi teosta, joita se luonnehtii seuraavasti:

Palkintoehdokkaat, teokset ja perustelut:

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis (Otava)

Yleisten saunojen aikaiseen Kuopioon sijoittuva ja paljolti lapsen tarkoin silmin nähty tarina kahdesta perheestä, joiden salaisuudet alkavat paljastua pikku hiljaa muistin sopukoista. Muistamista avittavat sauna ja alastomuus, ihan konkreettisestikin paljaaksi kuorittu totuus ihmisestä.

Antti Holma: Järjestäjä (Otava)

Huikealla verbaalilahjakkuudella kirjoitettu esikoisromaani teatterimaailmasta, epätoivoisesta rakkaudesta ja itsensä etsimisestä. Tragikoominen ja raadollinen työelämäkuvaus, joka pitää lukijansa pihdeissään loppuhuipennukseensa asti.

Pasi Lampela; Kirottujen ilot (WSOY)

Tiheätunnelmainen novellikokoelma tämän ajan ihmisistä ja heidän kaihtelemattomista keinoistaan saavuttaa henkilökohtainen onni. Novellien tarinat kiehtovat, ne jatkavat elämäänsä lukijan päässä. Pasi Lampelan teksti ei selitä, se kysyy ja laittaa ajattelemaan arvovalintoja.

Asko Sahlberg: Yö nielee päivät (Like)

Iso siirtolaisromaani, joka valottaa suomalaisten maahanmuuttajien vaikeutta sopeutua ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin vuosikymmentenkään kuluessa. Tummasävyisen tarinan ja surullisten ihmiskohtaloiden takana paistaa kuitenkin elämisen ilon himmeä valo.

Jouni Tossavainen: New Yorkin lentävä suomalainen (Like)

Suomen maailmankartalle juossut kuopiolainen Hannes Kolehmainen tuskailee vuonna 1921 New Yorkissa muuttaako takaisin Suomeen vai ei. Kirja ei ole kuitenkaan pelkkää juoksemista, vaan enemmin tarina siirtolaisuudesta, rakkauden ja valinnan vaikeudesta sekä siitä, kuinka vanhan maailman aaveet ja politiikka seuraavat uudelle mantereelle.

Helena Waris: Vuori (Otava)
 

Virkistävä, pohjoismaisesta mytologiasta juoneensa ammentava kirja kertoo tarinan maailmanlopusta. Mystinen elonjäämiskamppailu, ihmisen epävarmuus ja jumalten varmuus ihmisten osasta vangitsevat lukijan.

Palkintoraatiin kuuluvat:

Puheenjohtaja, viestintäpäällikkö Varpu Puskala, varapuheenjohtaja, opettaja Jaakko Kosunen ja jäseninä lähihoitaja, valmentaja Atik Ismail, toimittaja Seppo Kononen, maakunta-asiamies Hannu Koponen, fyysikko Jukka Liukkonen, näyttelijä Auli Poutiainen, filosofian tohtori Matti Vanhanen ja sisätautilääkäri Terttu Vilpponen-Salmela sekä raadin sihteeri Kirsti Hietanen.

Pirjo Hassinen on saanut Savonia-kirjallisuuspalkinnon vuosina 1993 ja 2013. Asko Sahlberg sai palkinnon vuonna 2003. Muutamat kirjkailijat ovat olleet aiemminkin ehdokkaina, mutta nyt palkintoa tavoittelee esikoiskirjailijakin, Antti Holma.
 

HYVYYS, KAUNEUS, ILO OVAT LÄSNÄ SUURMUSIKAALISSA

 

Kuvassa Reeta Vestman, Antti Karppinen/Alias Studiot

 

Siinä hän on, lentää kuin pääskynen näyttämölle – Maria (Reeta Vestman) ja mieli avautuu vastaanottamaan The Sound of Music -elokuvasta tuttua tarinaa.  Nykytekniikalla aikaansaatu alppimaisema lumoaa. Kuulen musiikin, mutta kaipaan orkesterimonttua. Pitäisi nähdä ainakin kapellimestari Timo Kärkkäisen tahtipuikon viuhahdus. Näytelmän edetessä asia unohtuu, kunnes loppuhuipennuksessa kaipaan taas näkyvää orkesteria.

Kapteeni von Trapp (Jyri Lahtinen) on menettänyt vaimonsa ja elämänilon. Kurinalaisuus pitää perheen koossa ja lapset pelossa. Kotiopettajia tulee ja menee, kunnes läheisestä Nonnebergin luostarista löytyy apu. Abbedissa (Ritva Grönberg) etsii sopivan ihmisen tähän toimeen, vasta kokelaana olevan Marian. Maria on poikkeuksellisen iloinen ja rallattelee laulujaan luostarissa, sitä muut paheksuvat. Abbedissa muistaa omaa nuoruuttaan ja pyytää Mariaa opettamaan unohtamansa laulun hänelle.

Maria tyytyy ”jos se on Jumalan tahto” ja lähtee von Trappien luo.

Maria valloittaa lapset heti ja laulu alkaa jälleen soida talossa. Maria on lapsiin tottumaton, mutta pärjää seitsemän lapsen kanssa loistavasti. Jopa perheen isä hämmästyy, kun joutuu luopumaan vihellyspillistään ja tajuaa, että ei lapsia kurilla ja äkseeraamalla kasvateta. Hän huomaa Marian muunakin kuin kotiopettajana. Naisena, johon rakastuu. Maria pitää tunteensa salassa.

 

Reeta Vestman ja Jyri  Lahtinen, kuva Ari Ijäs

 

Ja kun taloon tulee rouvakokelas, ylväsryhtinen Elsa Schräder (Virpi Rautsiala), Maria ottaa laukkunsa ja kitaransa ja lähtee salaa takaisin luostariin.

Eletään levottomia aikoja. Natsimiehitys uhkaa. Hakaristi tarttuu luontevasti lapsen käteen, mutta kapteeni von Trapp on ehdoton isänmaallinen itävaltalainen. Perheen on lähdettävä pakoon rajan taakse. Matkalle heitä auttavat nunnat.

Lieslin (Henna Haverinen) poikaystävä huomaa pakenevan perheen, mutta nopea on nunnankin käsi. Pakomatka jatkuu.

On vaikea noissa oloissa tietää kuka on ystävä kuka kätyri. Von Trappin perheen sisälläkin herää epäilyksiä. Ja mikä on miehiään Max Detweiler (Mikko Paananen)?

Juuri kun perheen piti osallistua Salzburgin laulujuhlille, miehittäjät saapuvat. Max on jo saanut perheelle kutsun kilpailuun, joten he pääsevät lähtemään. Max on ovela ja pelaa aikaa. Jokainen kuoron jäsen häipyy taustalle iloisesti kättään heilutellen. Liian myöhään tajutaan, että he ovat livistäneet.

Natsit muistuttavat oman aikamme miehittäjistä, sikäli näytelmä on ajankohtainen, vaikka miehittäjät ovat nyt toisia. Amiraali von Screiber (Ari-Kyösti Seppo) on monikasvoinen natsi, jonka kasvoilla välähtää viekkaus ja julmuus.

Minna-näyttämöllä The Sound of Music sai kaksoisensi-iltansa syyskuussa. Täysiä katsomoja vetänyt näytelmä jatkaa kevätkaudella. Musiikista vastaa Kuopion kaupunginorkesterin muusikoista ja freelancereista koottu 23 hengen orkesteri ja teatterin omien näyttelijöiden lisäksi näyttämöllä nähdään Savonia ammattikorkeakoulun musiikki- ja tanssiyksikön opiskelijoita ja lapsiavustajia. Lapsilla on kaksoismiehitys, pienimmällä kolme.

Koreografiasta vastaa Jouni Prittinen. Erkki Saaraisen lavastus on vaikuttava, samoin Mirkka Nyrhisen puvustus. Kaikki tekijät näyttävät panneen parastaan.

Aiemmin mainittujen näyttelijöiden kanssa esiintyvät loistavasti Pekka Kekäläinen, Sari Happonen, Antti Launonen, Tapani Korhonen, Tarmo Valkonen, Seija Pitkänen, Riina Björkbacka, Jenny Liebkind, Heli Lyytikäinen, Lotta Seppänen, Anna Mari Heikkinen, Sanna-Mia Toikkanen. Jokainen rooli tässä esityksessä on tärkeä.

Olli-Matti Oinonen on itseoikeutettu musikaalin ohjaaja. Hänellä on näyttöä ja taitoa. Oinonen on ohjannut Kuopion ulkopuolellakin musikaaleja. Mietin miten elokuvan maisemat taipuvat näyttämölle. Hyvin. Vaatii herkkää näkemystä uudistaa vanha musikaali.

Annan musiikin viedä ja nautin hykerryttävän hyvästä olosta katsomossa. En mieti kuinka totuudenmukainen näytelmä on. Otan sen vastaan taiteena.

The Sound of Musicin luojat Richard Rodgers ja Oscar Hammerstein II olivat Broadway-musikaalin (1959) maineikkaat tekijät. Esitys perustuu Maria Augusta Trappin muistelmiin Laulava Trappin perhe.

Menestys jatkui, kun musikaalin pohjalta tehtiin elokuva vuonna 1965 Se palkittiin viidellä Oscarilla, muun muassa paras elokuva ja paras ohjaus.

 

Hyvän puolustaja      

Maija Paavilainen                                    
Onnenlehtiä
Karisto 2014

Karisto taisi nokkia kultajyvän, kun tarttui toisen kustantajan hylkäämään käsikirjoitukseen. Onnenlehtiä on ilontuoja, mutta se pohtii laajasti ihmisen eloa ja luontosuhdetta. Aforisti Maija Paavilainen (s.1945) tunnetaan sanoistaan niin Kotimaa-lehdistä kuin kirjoistakin, joita on julkaistu pitkästi yli kolmekymmentä. Kuva-aforistin kynän jälki on ilahduttanut lukijoita jo vuodesta 1971.

Sanat ovat siemeniä.

Jo kirjan ensimmäinen miete antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia jatkoa. Mitä sanoista voi kasvaa tai kasvattaa.

Ikuista onnea

ei kestäisi kukaan

Totta, sillä säröjä tarvitaan, jotta näemme onnen oikein.

Usein vierekkäisten sivujen ajatukset ja piirrokset muodostavat kokonaisuuden.
Lempeän joutilaisuuden kuva on innoittava. Parisuhteessa kasvaminen antaa molemmille tilaa. Ja kyllä moni on onnellinen, etteivät toiveet toteutuneetkaan.

Aforismit ovat kuin itse koettuja ja lukijakin kokee jonkin mietteen omakseen.

Kun kannustan kukkimaan

on melkein kuin
kukkisin itse
Tämän koin vastikään itse, kun kurssilaiseni julkaisi kirjan, vaikkei siihen ole minulla osaa eikä arpaa. Tai kun posti toi runokirjan, jossa oli kirjoittajakurssilaiseni runo, kilpailussa pärjännyt. Iloitsin.

Luin Paavilaisen aforismit junassa kerralla läpi. Eihän aforismeja niin lueta, silti jäi hyvä tuntuma.

Tänään olen sitten lukenut yksitellen tai aukeaman kerrallaan. On ollut aikaa ajatella koko päivän.

Jokaisella on mahdollisuus

kasvaa omaan mittaansa.
Noinkohan? Ajattelen maailmantilannetta, pakolaisleirejä ja nälkiintyneitä ja sairaita.

Tästä ajatuksesta pidän:

Riittää kun nousee  

omille siivilleen

Olemmeko tulleet ajatelleeksi tätä?

Kaikessa mitä annan
on mukana minua

Humoristi aforisti kääntää asian toisin:

Yksikin pääsky
tekee kesän

Onnenlehtiä on mukava lukea vaikka iltateellä. Ajatus tai aukeama kerrallaan. Ajatussiemeniä iloksi!

Ritva Kolehmainen

Aleksis Kivi ja Petteri Summanen – huumorimiehiä molemmat

Kuopion kaupunginteatterin syksyn ohjelmien infossa vielä ajattelin Kaikki Kivestä -näytelmästä; tuosta ei mitään tule. Vaan tuli, ja näin ja koin sen Minna-näyttämön ensi-illassa.

Petteri Summanen on Kivensä lukenut ja lukenut paljon muutakin. Ohjaaja-käsikirjoittaja on monitaitoinen tekijä. Katsoja voi onnitella itseään, jos pysyy mukana lyhyissä kohtauskissa näytelmän edetessä.

Pidän Aleksis Kiveä iloisena kirjoittajana. Synkistelyt; syksystä jouluun, ovat ehkä loppuvuosien sairasteluiden kuva.

Kivi oli kansankuvaaja. Esiin nousee hieno Kiven luoma Tapio Ykkönen, metsän poika. Antti Launosen bodarin keho on hämmentävä ja komea.  
Kivi oli kielinero, niinpä hän korjaa roolihenkilöiden löyhää puhetta. Hän panee sohvalla löhöilevät perheenjäsenet kuntokuurille, ja Salkkareita katsovat perheen nuoret parantaa luonto ja metsä.

Kivestä oli moneksi, mutta köyhyys rassasi ja hävetti, kun ylioppilas pyrki kaupunkilaisperheen vieraaksi. Se näkyy muun muassa Esko Rahikaisen teoksessa Lumivalkea liina. Aleksis Kivi ja rakkaus (Like 1998). Joitakin kirjan tunnelmia häivähtää Charlotta Lönnqvistin purjehtiessa naiskööreineen lavalla.

Aleksis Kivi kirjoitti naisen ja miehen välisestä rakkaudesta, vaikka pysyikin naimattomana. Mutta rakastettuja ja ihastuksia hänellä oli.

Aikamoista säpinää pukuhuoneissa varmaan on, kun monissa rooleissa esiintyvät näyttelijät vaihtavat rooliasusta toiseen. Taina Natusen puvustus on komea. Puvut on valmistettu Pirkko Jokelan varmalla johdolla.

Teatterin illuusio säilyy

 Ensi-illassa kuuluu pientä naurua ja välitaputuksia. Ääneen en vielä nauranut, mutta sisälläni kupli naurua,

Summanen sanoi pari päivää ennen ensi-iltaa. ”Esitys on kirjava kuten oma mielikuvitukseni ja hulluustaso.”

Kannon nokassa kököttävä Ilkka Pentti (Aleksis Kivi) luontuu hyvin rooliinsa. Yllättävän hyvin jokainen sujahtaa rooliinsa. Yleisön hauskuttajan rooli lankeaa Ari-Kyösti Sepolle. Mikko Paanasen Metsän poika tahdon olla -runo oli koskettava näytelmän loppupuolella. Valoilla saatiin lisää tunnelmaa ja herkkyyttä.

Esityksen yllätyksellisyys oli vaikuttavaa, kun koskaan ei tiennyt mitä näyttämölle tulee. Korsu-kohtaus jäi vähän hämäräksi. Ehkäpä se selviää toisella katsomiskerralla. Tämä näytelmä on niitä, jotka pitää nähdä uudelleen.

Nukuin pari yötä ennen kuin kaikki alkoi jäsentyä päässäni kohdalleen.

Kaikki Kivestä saa vielä tekeytyä, ennen kuin teatteriin sitä uudelleen menen katsomaan. Kyllä Kuopiossa osataan, ja pitääkin kun uusittu teatteri on saatu käyttöön.

Onnesta ja ilosta Kivi kirjoitti paljon, tämänkin: Onni, onnihan on elon tarkoitus. (Aleksis Kivi)

 

Ritva Kolehmainen

”Vapaus, totuus, kauneus”

Ohjaajan ja kirjailijan taattua yhteistyötä – Helene S. -rakkaudella

Teatterin illuusio toteutuu, näytelmän edetessä Annukka Blomberg on yhä enemmän
Helenen näköinen

Kamarinäytelmä vie suoraan Helene Schjerfbeckin aikuisuuteen. Taitelijan työ ei aina suju ja hän haluaa vetäytyä omiin oloihinsa. Onhan hän, raajarikko, saanut nähdä maailmaa. Pariisi on suuri rakkaus.

Vanha rakkaus nousee mieleen uuden ihastuksen myötä.

Monissa Schjerfbeckin näyttelyissä käyneenä olen aina ihastellut vanhuuden omakuvia, viimeisimmät rujon kauniita. Ja tietysti olen lukenut Rakel Liehun romaanin Helene. Runeberg-palkittuun teokseen täytyy vielä palata.

Sirpa Kähkönen käy usein esiintymässä Kuopiossa. Hänen Schjerfbeck-luentonsa veti kaupungintalon täyteen väkeä helteestä huolimatta. Luento pohjusti näytelmää hyvin.

 Eletään vuotta 1929 Tammisaaren pikkukaupungissa, jonne taidemaalari Helene Schjerfbeck on asettunut maalaaman.

Kähkönen julkaisi tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi (Otava 2010). Kirja kertoo kirjailijan äidinisän vuosista Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Kuopiossa muistetaan myös Sirpa Kähkösen romaanista Lakanasiivet dramatisoitu samanniminen näytelmä. Sen ohjasi Suurelle näyttämölle Lasse Lindeman 2009.

Ja yhteistyö jatkuu. Tänään ja eilen kaksoisensi-iltansa saanut Helene S. -rakkaudella on odotettu ja onnistunut esitys. Helenen roolissa nähdään Annukka Blomberg.

Eräänä heinäkuun helteisenä päivänä ovesta astuu sisään yllätysvieras, nuori näyttelijä Matti Kiianlinna (Karri Lämpsä) ja niin vain taitelija ryhtyy nimipäivänsä viettoon, vaikka ensin jyrkästi kaikki vierailut eväsi. Ikäerosta huolimatta heidän välilleen syntyy väreilevä sielunkumppanuus. Helene muistaa vanhan suuren rakkautensa. Tuoksukin on yhä takissa.

Näyttelijän ja taitelijan välille syntyy outo kaipaus, mutta nuorenmiehen mukaan Pariisiin Helene ei lähde, vaan kehottaa tätä nauttimaan Pariisin iloista.

Sirpa Kähkösen kirjoittama intiimi näytelmä kertoo yhdestä vuodesta Helene Schjerfbeckin elämässä.  

Tärkeitä henkilöitä näytelmässä ovat myös Helenen kotiapulainen (Sari Harju). Hänen seurassaan taitelija viihtyy. Menestyneen taiteilijan haistaa taidekauppias Gösta Stenman (Ilkka Pentti). Ystävällinen teitittely on toista kunnioittavaa. Sielunsisko, taidemaalari Helena Westermarck (Katri-Maria Peltola) on vankka arjen tuki. Roolit istuvat jokaiselle näyttelijälle, osajako on loistava. Musiikki, lavastus ja puvustus ja valaistus toimivat hienosti uudella Maria-näyttämöllä. Entisen Studio-näyttämön tilalle saatiin kokonaan uusi pieninäyttämö, yli 200 paikkaa. Maria on upea nimi uudelle näyttämölle.

 

                             Jos sydän särkyy,

                             kädet korjaavat.

 Kantaesitys avasi remontoidun teatteritalon, ja sen ohjasi Kuopion kaupunginteatterissa vuosina 2004–2013 johtajana toiminut Lasse Lindeman.

Lindeman kirjoittaa käsiohjelmassa: Omistamme tämän esityksen dramaturgin ja ohjaaja Ritva Holmbergin (1944–2014 elämäntyölle.

Kuopio sai arvoisena avausnäytelmän, jonka uskon houkuttavan kaupunkiin katsojia ympäri maan, aivan kuten Lasse Lindemanin ohjaama Vanhempieni romaani 1990-luvulla.

 Kävin teatterissa tyttären kanssa. On hyvä saada keskustella heti tuoreeltaan jonkun kanssa.

Mielensäpahoittaja on salaa humoristi

Luin uudelleen aiemmin lukemani Tuomas Kyrön teokset Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) ja Ruskea kastike -kirjat ja Miniän samaan syssyyn.

Mielensäpahoittajalla on kaksi ystävää. Naapurin Yrjänä ja emäntä. Yrjänä meni kuolemaan, kun sillä oli laajentuma keuhkoissa. Vaan miehen sydän oli laaja, ystäviä oli oltu jo 1940-luvulta. Mielensäpahoittaja arvelee olevansa ahtaampi ihminen, ja tykkää enemmän valittaa. Emäntä asuu nyt Kuusikodissa. Säännöllisesti mies käy emäntää katsomassa ja vie syötävää. Kun juttukaveria ei ole, on kirjoitettava yleisönosastoihin.

Mielensäpahoittaja ottaa kantaa ympärillään olevaan; kuten julkisesta imetyksestä itsekseen puhujiin. Ennen pölöpäille keksittiin aputyö ja annettiin eteen lautanen, hyvin pärjättiin. Nyt pitää baarissa maksaa vesilaillisestakin.

 

Ihmiset eivät osaa enää jonottaa, vaan elämä menee kohkaamiseen ja kiilaamiseen.

Jokainen meistä tuntee mielensäpahoittajia, ehkä tunnistaa itsessäänkin valittajan piirteitä.
Katiskan varastaminen saa miehen tolaltaan. Katiska löytyy myöhemmin, mutta ei se pahaa mieltä poista.

Kuolema on vakava asia. Mielensäpahoittajasta Lämmöllä muistaen -sanat tuntuvat vääriltä, kun eivät käyneet aikanaan katsomassa. Siinä sitä sitten siunaillaan testamenttia. 

Terveyskeskuksen reppulääkärin luona ei ole muuta sanottavaa, kuin että milloinka Kivinkinen palaa. Jotenkin terveyskeskuslääkärissä on keskisuomalaisen maalaislääkärin tuntua.

Kaupankäynnissäkin on metkunsa. Yksi per talous -tarjoukset harmittavat.
Sitkeät salaojantekijät yrittävät tehdä kauppaa puoliväkisin, mutta lopulta Mielensäpahoittaja myy heille ruohonleikkuirin. Ruoho saa kasvaa.

Ystävänpäivä panee mietteliääksi. Miniä lähetti Ystävänpäiväkortin. Ei Mielensäpahoittaja mikään ystävä ole, vaan miniälle appiukko, lapsille pappa.

Ruokatottumukset ovat kotona ja miniän luona erilaiset. Lukija arvaa kummalla oikeat. Äänestämisestä on paljon porua.

Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa saunan portaissa. Terveyskeskuksesta onkin sitten paljon sanottavaa. Asiat menevät niin, että omasta kodista pitäisi muuttaa hoitokotiin. Vaan kotiinsa hän lähtee, ja häntä auttamassa on Ruma nainen. Mitä useammin hän käy, sitä vähemmän ruma hän on. ”Kyllä en ymmärrä tällaisia tunteita.” 

Mielensäpahoittaja törmää marjanpoimijoihin. Perkeleellistä hommaa, onko puolesta vai vastaan. Ikkunoiden pesua Mielensäpahoittaja pitää turhana. Heillä emännän kanssa oli selvä työnjako; minä pesen auton ja itseni. Emäntä vastaa sisäpinnoista.

Mielensäpahoittaja on vahvasti sitä mieltä, että tässä maassa ei ole oikeasti mitään hätää, jos vertaa nälkävuosiin. Kivinkinen teki kurjasti, kun otti pois ajokortin. Siitä tuli monenlaista vaikeutta ja mielipahaa. Poika osti kännykän, jotta saisi aina kiinni.

Ja kyllä on niin, etteivät lapset opi mitään, jos koko ajan vahditaan. Ei elämästä mitään jää, eikä mitään saa mukaansa. Sen tajutessaaan minuutinkin arvo nousee paljon, Mielensäpahoittaja tuumii.

Mielensäpahoittaja ja Ruskeakastike (WSIOY 2012) jatkaa samoilla linjoilla kuin edellinen teos.

Ihmettelen Tuomas Kyrön oivalluksia ja heittäytymistä yli 80-vuotiaan tuntojen tulkiksi. Tyypillistä on, että pätevä työntekijä siirretään toisiin tehtäviin. Ruma ihminen, kuten Mielensäpahoittaja apulaista nimittää, kulutti liikaa aikaa Mielensäpahoittajan luona. Uutta kotiapua hän ei huoli. 80-vuotiaaksi piti elää ennen kuin Mielensäpahoittaja tajusi miten paljon työtä emännällä oli ollut. Ruuanlaittoon täytyy ryhtyä. Tarvitsen keittokirjan!
Siis helppoa kotiruokaa vai vaikeaa kaukoruokaa?

Ruskeaa kastiketta tehdessä alkaa palohälytin ulista. Ja pahaksi onneksi saapuu Kivinkinenkin. Arveli, että ohjeita piti päivittää.

Kun vielä naapurikin tunkee kylään ja suoraan ruokapöytään, on siinä kestämistä. Ja vielä kehuu ruokaa?

Mielensäpahoittajan kokkitaidot kasvavat. Hän ostaa naudanmaksaa ja kermaa. Alkoon mies luikahtaa kuin salaa. Sipulimaksaan kuuluu loraus konjakkia.

Toisaalla Mielensäpahoittaja pohtii sanomalehtien monikäyttöisyyttä. Nyt kaikki käyttötarkoitukset paitsi lukeminen on yksi kerrallaan poistettu. Nyt jokainen osaa lukea, mutta kukaan ei arvosta maailman tärkeintä ja halvinta taitoa.
Mielensäpahoittaja osoittaa yhteiskuntakriittistä arvostelukykyä.

Teoksen keskellä on komea kuvaliite sysi-suomalaisesta perinnetehtaasta ja perunalajikkeiden esittelyä.

Kahvihetki pitää rakenteet kunnossa ja antaa luvan pysähtyä, on Mielensäpahoittajan vankka mielipide. Joskus hän on yllättävän älykäs vaikkapa pohtiessaan kalan kylmäketjua. Ryhtyypä hän jopa radikaaliksi ja ostaa rillikioskista lihapiirakan kolmella nakilla, ja pikkuruisen maidon (litrahinta on kohtuuton). Hän tuntee itsensä vapaaksi ja tajuaa myös yksinäisyyden.

Peruna on oleellinen asia ruokataloudessa. Miniä tulee teoksessa vahvemmin mukaan. Yllätyksekseen Mielensäpahoittajan eteen tulee iloinen asia. ”Kyllä minä mieleni niin ilahdutin, kun näin lehmän.”

Kyrö (s.1974) on ollut tuottelias sitten Nahkatakin (WSOY 2001). Palkintoja ja ehdokkuuksia on sadellut.

Miniä oli vaikeasti löydettävä teos, kun en ollut paikalla Kirjan ja ruusun päivänä 23.4.2012. Onneksi on kirjastot!

Kävi pieni tilanne. Poika aikoo tuoda appiukon miniän hoteisiin. Se ei pärjää enää yksin kotona. Mutta, että taksilla? Pojan pitää jäädä hoitamaan asioita. Miniä tuntee avuttomuutta, kun jo ensimmäisellä vierailulla oli tehnyt virheen – halasi appea. Meillä ei halata.
Miniän ja appiukon tavat eivät käy yksiin. Miniän on vaikeaa tietää milloin ei ole ei ja milloin ei ole kyllä.

Yöllinen soitto saa vipinää kaikkiin. Venäläiset tuleva etuajassa. On lähdettävä lentokentälle vastaan. Epätoivoissaan miniä etsii paikkaa, jonne saisi appiukon hoitoon. Ei auta. Appi on otettava mukaan. Nyt pyöritetään sellaista farssia, jolla ei tunnu olevan loppua. Ja kun selittelyn tielle on lähdetty, niin se vie mukanaan. Appiukko onkin yrityksen palkkaama paikallistapojen ja maaston erityisasiantuntija. Miniä tulkkaa soveltaen.

Appiukon salattu huumori pilkahtelee. Hän taitaa nauttia nykyajan mukavuuksista, vaikka muuta sanoo. Lasten suhteen miniä huomaa, että auktoriteetti hyppää yhden sukupolven yli.Mielensäpahoittaja onkin positiivinen juttu. Mutta miten kaupat sujuvat venäläisten kanssa. Sen voi lukea kirjasta tai katsoa elokuvasta.

Ritva Kolehmainen