Kun isä ei palannut kotiin

                                 Aino Tapaninen (vas.), Kaarina Kuusela  ja Hartti Lehtimäki

                                 panivat sotaorpojen  tarinat kansien väliin.

                      

Me isänmaan isättömät

Pohjois-Savon sotaorvot kertovat

Toimittaneet Kaarina Kuusela

ja Aino Tapaninen

Pohjois-Savon Sotaorvot ry 2011.

220 s.

Kirjan ulkoasun suunnittelu ja taitto:

Hartti Lehtimäki

Painopaikka: Kopijyvä Oy      

         

Lokakuussa julkistettiin Pohjois-Savon Sotaorvot ry:n komea teos Me isänmaan isättömät.

Yli 50 sotaorvon lapsuuteen painottuvat kertomukset ovat tärkeää luettavaa asian ulkopuolisillekin, sotaorvot voivat saada kirjasta vertaistukea.

Isät ovat kasvokuvineen kirjassa mukana. Lapsuuskuvat ovat hellyttäviä, kaikkiaan kuvia on lähes puolentoista sataa.

Tällaisista kokoelmista etsii mielellään tuttujen tai tutun paikkakunnan tarinoita. Kirjan toimittajien kertomukset ovat mukana. Aino Tapaninen kirjoittaa, että hän jäi kaksivuotiaana orvoksi. ”Me lapset kuvittelimme, että isä oli joutunut sotavangiksi ja tulee jonkin päivänä kotiin.” Maalla sotalesket itkivät surunsa lypsyjakkaralla lehmän kylkeä vasten.

Kaarina Kuuselan lapsuusmuistot tulevat Posiolta. Isä ehti saada rintamalle tiedon vauvasta, mutta ei koskaan palannut. Kuuselakin kirjoittaa miten asioita piti kuvitella, kun niitä ei ymmärtänyt. Evakkotaival oli perheen kohtalona. Kun he palasivat, talo oli ihmeen kaupalla kunnossa. Sen pirtissä pidettiin kouluakin kunnes saatiin uusi koulutalo ja asuntola pitkämatkalaisille. Tuota asuntola-asiaa ei tule ajatelleeksi kotoaan koulua käynyt. Orpojen oli varmasti raskasta asua erillään perheestä. Mutta selviytyjiä heistä on kasvanut.

Pieni maa – suuret menetykset otsikon alla Matti Tuhkanen kirjoittaa. ”Lapsuus- ja nuoruusvuosinaan sotaorvot eivät juuri puhuneet sotaorpoudestaan eivätkä myöhemminkään.”

Hän jatkaa, että vasta eläkeiässä muistot ja isättömyyden traumat nousevat esiin. Aiemmin jopa hävettävistä tunteista voidaan nyt puhua ja kirjoittaa.

Pitkän surun kirjoja on tehty jo parikymmentä. On tärkeää saada sotaorpojen muistelukset talteen jälkipolville.

Järjestäytyminen on nuorta, sillä ensimmäinen paikallisyhdistys perustettiin Lahteen 1999.

Pohjois-Savon Sotaorvot ry perustettiin syksyllä 2007 ja se kuuluu Kaatuneitten Omaisten Liittoon. Jäsenmäärä on noin 370. Puheenjohtajana toimii Laila Vainio Kuopiosta.

Kirjan aineiston ovat tuottaneet maakunnan sotaorvot kymmenestä eri kunnasta; eniten kirjoittajia on Kuopiosta ja Siilinjärveltä. Kirjan ovat toimittaneet sotaorvot Kaarina Kuusela (toimittaja, eläkkeellä) ja Aino Tapaninen (atk-opettaja, el.). Ulkoasu ja taitto on graafikko Hartti Lehtimäen käsialaa, historiakatsaus lehtori (el.) Matti Tuhkasen ja kannen valokuva sotaorvon pojan Kari Tuovisen.

Kaatuneitten muistoksi on kirjoitettu myös runoja. Ne herkistävät lukijan, kuten kertomuksetkin.

Suonenjoelta Anja Vottosen Sotaorpo-runo alkaa näin:

”Oli sota ja ankeat ajat sen

meitä lapsia viisi alle kymmenen.

Saapui eräänä päivänä katsomaan

tuo naapurin rouva ja kyselemään:

Mitä kuuluu isälle rintamalle,

onko kirjeitä tullut tulvimalla.”

Surullisesti päättyi tämäkin runo, sillä posti toi mustan kirjeen.

LUKUPIIRIT OVA MUOTIA

Ruohonjuuritason kulttuuria – lukupiirit

Helsingin kirjamessuilla puhuttiin lukupiireistä ja erityisesti nettilukupiireistä. Opetusneuvos Kirsti Mäkinen luotsasi keskustelua. Hän on kirjallinen vaikuttaja kuten Kirjanpitäjä-blogin muutkin kirjoittajat; Henkka Hyppönen, Lasse Lehtinen, Mirja Pyykkö ja Taina Teeriaho. Mäkinen kertoi, että Suvi Aholalla on tekeillä tutkimus lukupiireistä.

Lukupiirit ovat nyt muotia. Hyvin paljon lukupiireissä on eläkkeellä olevia opettajia. Mäkinen sanoi: ”Opettajat eivät malta kuolla.”

Vai olisiko niin, että lukupiirit antavat elinvoimaa. Ahola muistuttikin, että lukupiirit eivät ole pelkästään lukemista vaan myös keskustelua.

Lehtinen sanoi, että miesten lukupiirejäkin on. Kirjanpitäjä on nyt tauolla, mutta uutta tulemista odotetaan.

Hyppönen nosti esiin lukupiirien kirjojen yllätyksellisyyden. Kun Remeksen kirja tuli eteen, tartuin siihen. Miksi en lue näitä kirjoja selvisi. Ei aina voi tietää miten kirja vaikuttaa. ”Mutta nautitaan raakana.”

”Arjen kautta uimaan uuteen kulttuuriin”, esimerkiksi Piiat-teoksen parissa, kehotti Pyykkö.

Teerialho latasi: ”Kirja päivässä pitää kotityöt loitolla.”

Kirja on tasaveroinen paikka, jossa voimme kohdata. Pamfletti tarvitsee lukupiirin, koska siinä katsotaan asiaa yhdestä näkökulmasta.

Aholan mielestä lukupiirin suuri anti on siinä, että luemme sellaista, jota muuten emme lukisi. Sillä on kansansivistyksellinen tehtävä, luetaan vaativampaa kuin itse valiten. Suusta suuhun -puhe on merkittävä tekijä valittaessa lukemista.

Kuopio oli moneen otteeseen keskustelussa esillä. Mäkinen esitteli Kulturellit Ellit ja heidän lukupiirikirjansa 20 vuotta 200 kirjaa. Kirjasta saa valtavan määrän lukuvinkkejä, koska kaikki 20 vuoden aikana luetut kirjat on luetteloitu. Yksi lukupiiriläinen, Martta Rossi, mainittiin myös. Ansioista, sillä hän teki kahdeksankymppisenä esikoisrunokokoelman. Ja hyvän!  

Mäkinen kertoi myös Helsingissä 40 vuotta toimineesta, toimii yhä, lukupiiristä.

Monet kuulijat tunnistivat itsensä yksityisistä lukupiireistä. Ystäväpiiripiirit käyvät vilkasta keskustelua lukemistaan kirjoista ja suosittelevat niitä muille.

Juhani Ahon juhlavuosi näkyy myös kirjoissa

Mukana Juhani Ahon juhlavuodessa 

Kulttuurivaikuttaja Outi Vuorikarin pieni kirja Juhani Ahon Kuopio 1872–1903 on sisällöltään suuri.

Kirjassa kerrotaan Juhani Ahon kouluvuosien ja myöhempien vuosien historiallisesti tärkeistä paikoista. Ajan kuvissa on historiallista havinaa, ne kertovat kaupungin muutoksesta. Anneli Pirhosen kokoelman postikortit ovat arvokas lisä.

Juhani Aho tuli Kuopioon 1872. Isä saattoi Johanneksen opintielle lyseoon ja koulukortteeriin. Ja ensimmäisen koulupäivän jälkeen iski ikävä. Poika juoksi lossirantaan, mutta isä hävisi jo saaren taakse. Rantatalossa valjastettiin hevonen ja tuttuun tapaan jokasyksyinen karkulainen kyydittiin kaupunkiin.

Kaikki opettajat eivät tuolloin osanneet suomea, mutta Johannes iloitsi ruotsinkielisestä luonnontieteiden opetuksesta. Johanneksesta tuli Juhani, ja hänen elämäntaipaleitaan seurataan aina Savo-lehden toimittajaksi asti. Samoin Päivälehden perustaminen oli tärkeä etappi. Kun Uusi Kuvalehti lakkautettiin, oli Ahon veljestenkin lähdettävä.

Kirjan graafinen suunnittelu ja taitto sekä nykykuvat ovat Maija Voutilaisen töitä. Koulupuistoon pitää mennä katsomaan läheltä, jotta Nousee-patsaan Aho-yksityiskohdat huomaa. Kirjan kävelykarttaa seuraten saa hyvän kulttuurikierroksen.

Riina Vuorikarin ja Matthew Peanyn englanninkielinen tiivistelmä tekee pikku opuksesta lahjakirjan.

Juhani Ahon Kuopio

1872–1903,

teksti Outi Vuorikari,

96 s., Kulttuurikolmikko Oy 2011.