Sinikka Tirkkosen vahva kokoelma

Älä lyö päätäsi pimeään!

Sinikka Tirkkonen

Valon halki, pimeän halki       

ntamo 2013. 81 s.

Kun tapani mukaan olen hipelöinyt kirjan tutuksi, avaan Sinikka Tirkkosen kokoelman Valon halki, pimeän halki sattumanvaraisesti sivulta 19. Luen kahden rivin runon:

Levon tunne metsäpolulla. Ja tunne että sydän vahva, todellinen ja puhdas.

Kulottuneet koivun lehdet tuoksuvat. Olen kokonaan maan.

Runoilija tuntee luonnon ja metsän puhdistavan, parantavan voiman. Maisemaan voi sulautua. Tirkkosen sanoissa on voimaa, onhan hänellä hyvä teoreettinen pohja; hum. kandidaatti 1979. lisäksi opinto-ohjaajan koulutus. Äidinkielen opettajaksi hän valmistui 1984.

Uudessa kokoelmassa on tunnetta ja aistivoimaisuutta. Runoilija tunnustaa eläneensä ja sairastaneensa. On vahva ja hauras samalla kertaa.

Leppävirta–Varkaus asuinseuduilla ei ole voimaa antavaa kirjailijayhteisöä, mutta samanhenkistä joukkoa löytyy kirjoittajapiireistä, joita Tirkkonen on ohjannut. Toisaalta voi ajatella, että ohjaaminen syö voimavaroja.

Ajatukseni eivät ole minun, linnut vain istahtavat latvukseeni. Teoksen ihana hassahtava mottolause jysähtää tajuntaan ja synnyttää ilon ja odotuksen.

Ensimmäinen osasto vahvistaa otsikkoa Minun on kerrottava tämä. Runoilijalla on sanottavaa ja taito sanoa, sanomisen pakko. Käyn runolle.

Tirkkonen vertaa runoutta perhosten herkkyyteen. Hän miettii miten kuvata etäisyyttä ja läheisyyttä yhtä aikaa. ”ja minulla on sormissa yhä vain kolme sisarta, pisarat hajoavat ikkunaan

ja kohtalo vain piirtää suloisia hulluuden käyriä.”

Tirkkosen kirjallisuuden ja taiteen tuntemus näkyy niminä oikeissa kohdissa; Tšehov, Ahmatova, Arto Meller, van Gogh, Eeva-Liisa Manner… Lukiessani ajatus karkaa sivupoluille, mutta palaan kuvataiteilija Jyrki Pellisen kansikuvaan, runoilija hänkin.

”hetken elämä on täynnä toivoa, ylösnousemusta ja kirkkautta”

Tirkkonen kehottaa runossaan: luota kaikkiin elämää ylläpitäviin voimiin.

Ei elämää voi käsittää -runossaan Tirkkonen kirjoittaa menetetyistä rakkauksista. Lopun ajasta elin yksin ja kaipasin pois.

Maantietä voi kävellä loputtomasti kunnes kaupungin valot kajastavat.

”Vähitellen aloin nostaa sanoja kuin kiviä järvenpohjasta.”

Jos pää on pistettävä pensaaseen, niin mielellään sitten tuoksuvaan sireenipensaaseen. Aistivoimainen runo päättyy säkeisiin:

Illalla pyydän synnit anteeksi.

Ja usva laskeutuu niityille kuin suuri harmaa noita.

Mitä sinulle kuuluu?

Kysymme tavatessamme kepeästi kuulumisia, mutta todellisuudessa emme halua kuulla sairauksista ja ikävistä asioista. On kiire toisaalle.

Runokokoelmassa voimme pysähtyä kuuntelemaan, voimme jopa ymmärtää vähän.

Nuoren, hyvin sairaan naisen katse

viipyy lattiassa, aina vain.

Huone huoneelta katoan.

Sinikka Tirkkonen tekee runoteoksiaan pitkään. Valmiiksi. Lukeminenkin vaatii aikaa ja palaamista jo luettuun yhä uudelleen.

”Mielisairaalan käytävillä kannoin huojuen omaa universumiani,

se oli hatara talo, mutta kattoparruilla oli pääskysen pesiä,”

Lääkärin puhe tekee minut ehyeksi, runoilija kirjoittaa.

”Puhuin lääkärille, miten käsitin maailmankaikkeuden. Hän ei nauranut.”

Lomalta palattuaan potilas joutuu kulkemaan käytävien läpi punaista viivaa pitkin, seurata omin avuin. ”joo, punainen viina, ajattelin.”

Meidän ikuinen putkinotkomme.

”minulla on yksi sänkypaikka huoneessa nro 3, minulla on siinä koti; en tee enää mitään mikä olisi normeja vastaan, olen täysin sulautunut; seison lääkejonossa kuuliaisesti – – olen kantanut sairaalan sängyn alle kaikki runoni – –”

Mielisairaalan elämä avaa lukijan tajunnan. Minulla ei käy paljon vieraita -lause hätkäyttää. Unohdammeko ystävät ja läheiset sairaalaan. Emme osaa toimia, pelko ja avuttomuus estävät käymästä.

Kokoelman loppupuolen runoissa on toivoa ja elämänuskoa.

”Jonakin päivänä sinä tulet takaisin, niin paljon odotan sinua.” Kun ihmisellä on ´parisielu`, hän jaksaa.

Runot ovat myös rakkaudentunnustus elämälle.

Lähtiessä sanon itselleni: ”Älä lyö päätäsi pimeään!”

Lukumatka jatkuu. Kokoelman viimeinen runo vie mesiangervoniitylle. Elämä on kaunis.

Ritva Kolehmainen  

                                                                 

Sinikka Tirkkonen (s.1954) asuu Varkaudessa. Hän debytoi proosakokoelmalla Halla (Otava 1985), minkä jälkeen julkaistiin novellikokoelma Luvaton elämä (Otava 1987). Luovan tauon jälkeen ilmestyivät runokirjat Miten peiliin kirjoitetaan (Otava 2003), Unohdus (ntamo 2008) ja Kaunis ehto (ntamo 2010). Valon halki, pimeän halki -kokoelma ilmestyi nyt keväällä 2013.

Tirkkonen on saanut Runeberg-palkinnon (v.1988), Valtion kirjallisuuspalkinnon, Otavan tunnustuspalkinnon sekä Itä-Suomen läänin taidepalkinnon.

KUOPION KOMEDIAFESTIVAALILLA HOPEATÄHDET-kerhoesitys

Torstai 6.6.2013:LEMMENLOMALLA klo 13.00(Hope Springs). Ohj. David Frankel. Käsikirj. Vanessa Taylor. Pääos. Meryl Streep, Tommy Lee Jones, Steve Carell. USA 2012. 100 min. S. 

 

Avioliittoleirillekö 30 aviovuoden jälkeen… ei, APUA!! Oscar-palkitut näyttelijät Meryl Streep ja Tommy Lee Jones heittäytyvät rohkeasti rooleihinsa avioliittoleirille kadonnutta kipinää metsästämään lähtevänä pariskuntana: 30 yhdessä eletyn vuoden jälkeen on tullut aika päättää, onko heillä enää mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Monitasoisen draamakomedian on ohjannut David Frankel (mm. ”Paholainen pukeutuu Pradaan”).

Elokuvan pääosassa nähdään yhdeksi aikamme suurimmista näyttelijättäristä tituleerattu Meryl Streep. Hänen hapanta aviomiestään näyttelee Tommy Lee Jones, pariskunnan terapeuttina toimii Steve Carell. 

Pushkinin patsaalla 26.5.

Runoja Pushkinin patsaalla Kuopiossa

Alexander Sergeyevich Pushkinin syntymäpäivästä 26.5. on tullut runoväen piknik-juhla.

Aurinkoinen ja lämmin sää houkutteli väkeä Valkeisenlammen rannalle, missä patsas sijaitsee. Pushkinin patsas on ystävyyskaupunki Pihkovan lahja Kuopiolle 1986. Patsas sijoitettiin lähelle kaupunginteatteria, tosin toiselle puolen katua pöheikköön. Sieltä se lammen ja rantojen kunnostusten myötä pääsi näyttävästi esille.

Vestäjät ovat uuden heräämisensä jälkeen pitäneet runopäivää kiitettävästi esillä, erityisesti Runokukko eli Tossavainen & Rytkönen.


Hipsin terveyden hoito-oppilaistoksen pihan läpi lammelle Pushkinin selän takaa

 

Jouni Tossavainen taitaa runon luvun



Olavi Rytkönen on ´Runokukon´ toinen puoli, kuvassa hän tutkii papreitaan



Pushkin ja pikku-Pushkin



Jouni ja Pushkinit



Lasse Lindeman ja Olli-Matti Oinonen saivat kunnia- ja ansiomerkit

Teatterinjohtaja Lasse Lindeman ja ohjaaja Olli-Matti Oinonen saivat merkittävät teatterialan kunnia- ja ansiomerkit

Kuopion kaupunginteatterin kevätkausi on päättynyt. Perjantaina Puistokoululla pidetyssä päätöstilaisuudessa Suomen Teatterijärjestöjen keskusliitto muisti sekä teatterinjohtaja Lasse Lindemania että ohjaaja Olli-Matti Oinosta teatterialan kunnia- ja ansiomerkein.

Lindeman sai Suomen näyttämötaiteen kultaisen kunniamerkin teatterityön erittäin ansiokkaasta edistämisestä.  Oinosta muistettiin puolestaan Suomen näyttämötaiteen kultaisella ansiomerkillä punaisin ruusukkein hänen 30 vuoden toiminnastaan teatterin hyväksi. Kunnia- ja ansiomerkit luovutti Hyvinvoinnin edistämisen ja kasvun ja oppimisen palvelualueiden palvelualuejohtaja Pekka Vähäkangas.

                                                                

Lasse Lindemanilla vankka teatterialan koulutus ja kokemus. Hän on toiminut Suomen teatterikentällä niin ohjaajana, kouluttajana kuin johtajanakin jo vuodesta 1975.

Lindeman on johtanut Kuopion kaupunginteatteria menestyksekkäästi varmalla ja ammattitaitoisella otteella vuodesta 2004. Hänen ansiostaan teatterin talous on parantunut huomattavasti, ja Kuopion kaupunginteatteri tunnetaan nykyisin kaikkialla Suomessa suuresta kotimaisuusasteestaan, monista kantaesityksistään ja uudesta suomalaisesta musiikkiteatterista.

Lindemanin johtaja-ajan yksi merkittävimmistä saavutuksia on Kuopion kaupunginteatterissa parhaillaan toteutettava mittava perusparannus ja laajennus, jonka on määrä valmistua kesällä 2014. Uusittu ja laajennettu teatteritalo tulee vahvistamaan entisestään Kuopion kaupunginteatterin asemaa Itä-Suomen suurimpana ammattiteatterina ja merkittävimpänä kulttuurivaikuttajana.

Lindemanista on lähtöisin myös teatterin kotimaisuusastetta vahvistava kotikirjailijaprojekti. Projektin tehtävänä on ollut tuottaa varta vasten Kuopion kaupunginteatterille kirjoitettuja näytelmiä.  Näistä neljä on jo kantaesitetty, yksi on vielä tuotantovaiheessaan.  Tunnetuin tästä projektista syntynyt näytelmä on Leea Klemolan Jessikan pentu.

Lasse Lindeman tunnetaan myös merkittävänä ja monipuolisena ohjaajana, jonka työkenttä on Suomen lisäksi kattanut myös Viron. Näytelmien lisäksi hän on ohjannut oopperaa ja musikaaleja. Hänen viimeisin Kuopioon tekemänsä ohjaus oli suurmusikaali Katrina, jota esitettiin lähes täysille saleille syksyllä 2011 ja keväällä 2012.

Kuopion lisäksi Lasse Lindeman on toiminut teatterinjohtajana Lahdessa ja Vaasassa. Hän on myös opettanut alalle tulevia niin Teatterikorkeakoulussa kuin Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksellakin. Lisäksi hän on toiminut ansiokkaasti Suomen Teatteriliiton (nyk. Suomen Teatterit ry) ja Suomen teatteriohjaajaliiton hallituksissa sekä Suomen Teatterijohtajaliiton puheenjohtajana.

Lasse Lindeman on niin ikään saanut Kuopion Taiteilijaseuran Teatterin Minna palkinnon. Palkinto on Minna Canthin näköispatsas pienoiskoossa.



Kuva: Maija Voutilainen



Kuopion kaupunginteatterissa ohjaajana vuodesta 1996 työskennellyt Olli-Matti Oinonen (s.1953) on ansioitunut ja monipuolinen teatterintekijä.  Hän on visionääri, näyttelijää kuunteleva ja tilaa antava ohjaaja. Hänellä on harvinainen kyky kaivaa näyttelijästä esille hienovaraisesti se kaikkein paras. Oinonen on erittäin uudistumiskykyinen ja ajan hermolla oleva tiimityöskentelijä, joka uskaltaa tehdä rohkeitakin ratkaisuja. Hän on myös hyvin pidetty ja kunnioitettu työtovereittensa keskuudessa.

Oinosen ohjaukset ovat olleet erittäin suosittuja Kuopion kaupunginteatterin katsojien parissa. Hänen nimeään pidetään laadun takeena. Esimerkiksi musikaali Chicago pyöri täysille katsomoille vuosina 2008–2009. Näin tapahtui myös hänen tämän kevään ohjaukselleen, Peppi Pitkätossulle. Suosio oli taattu myös 2010 ensi-iltansa saaneelle näytelmälle Kiviä taskussa, joka nostettiin uudelleen ohjelmistoon syksyllä 2012.

Oinonen opiskeli alaa Tampereen yliopiston draamalinjalla vuodesta 1977 vuoteen 1984. Opiskeluaikanaan hän toimi Tampereen Ylioppilasteatterin taiteellisena johtajana vuosina 1982–84 ja Ahaa-teatterin näyttelijänä vuosina 1981 ja 1982.

Ennen kiinnitystään Kuopioon Oinonen työskenteli kiinnitettynä näyttelijä-ohjaajana Seinäjoen kaupunginteatterissa ja ohjaajana Mikkelin Teatterissa. Oinonen on tehnyt myös vierailuja eri teattereihin ympäri Suomea. Hänen merkittävimpiä Kuopiota edeltäviä töitään ja vierailuja ovat olleet muun muassa Humiseva harju, jonka hän ohjasi sekä Seinäjoen kaupunginteatteriin että Porin Teatteriin, Taikuri Oz, Annie mestariampuja, Klaus Louhikon herra ja Rocky Horror Show.  Oinosen viimeisin vierailu oli Dance of the Vampires Seinäjoen kaupunginteatteriin vuonna 2011. Musikaali oli sekä kritiikki- että yleisömenestys.

Oinonen on ohjannut Kuopioon myös oopperoita (Faust, La Bohème, La Traviata) sekä toiminut Kuopion kaupunginteatterin vt. teatterinjohtajana (2004).

Näiden lisäksi Oinonen on tehnyt rockvideoita ja lyhytelokuvia, näytellyt televisioelokuvissa sekä toiminut Soundi- ja Musa-lehtien toimittajana ja elokuvakerho Kinon puheenjohtajana. Ohjaajaliiton hallituksessa hän oli vuosina 1995–1997.

Teatterityönsä lisäksi Oinonen on erittäin ahkera ja laaja-alainen kulttuurin puolestapuhuja. Erityisesti elokuvat ovat lähellä hänen sydäntään. Päivätyönsä ohella hän toimii Savon Sanomien elokuvakriitikkona. Hän on myös ollut Provinssirockin pääspeakeri vuodesta 1986.

Oinosen uusin saavutus on Kuopion Taiteilijaseuran hänelle myöntämä Minna-patsas. Patsas jaetaan kolmen vuoden välein paikallisille alansa huippuosaajille tunnustuksena ansiokkaasta, taiteellisesta ja luovasta toiminnasta. Oinonen vastaanotti teatterin Minnan 14.4.2013.

 

Jäikö Soita minulle Billy -esitys näkemättä?

                             – Ei hätää, syksyllä on muutama esitys tarjolla

Maaliskuussa ensi-iltansa saanut Soita minulle Billy -näytelmänkatsominen jäi minulta ihan kevääseen. Oli vain tilanteita, etten teatteriin päässyt.

Olisin halunnut tavata ohjaaja Taava Hakalan, sillä muistan hänet Oriveden opiston ajoilta. (Olin karmean influenssan kourissa ensi-illan aikoihin.) Ehkäpä Hakala poikkeaa syksyllä Kuopioon.

Näytelmä perustuu pianisti Billy Tiptonin (1914–1989) elämään. Käsikirjoittaja Heini Junkkaala näyttää luoneen omanlaisensa henkilön esikuvana Billy eli Dorothy.

Jazz ei ollut Dorothyn juttu, vaikka hän sitä halusi soittaa. Vasta mieheksi pukeutuneena hän pärjäsi. Ensin Dorothy pukeutui mieheksi vain esiintyessään, mutta vähitellen miehen rooli jäi päälle.

Näennäisen pinnallisen huumorin ja räävittömien vitsien alle kätkeytyy paljon. On kyse naisen ja miehen roolista, saako olla oma itsensä?

Isälle Dorothyn miehen olemus on kova koettelemus.

Henna Haverisen muuntuminen Dorothysta Billyksi käy säpäkästi. Mutta ehtiikö sisin miehen rooliin mukaan?

Katsojan stereotyyppistä ajattelumallia esitys ravistelee. Onko pakko valita?

Näytelmän loppu palaa alkuun, ja ympyrä sulkeutuu. Näytelmä tarttuu tänäänkin ajankohtaiseen keskustelun aiheeseen; entä jos ihminen tuntee syntyneensä väärään ruumiiseen?

Puistokoulun näyttämöllä esitys toimii hyvin.

Näytelmä herätti vilkasta keskustelua ystävien kanssa jälkeenpäin.

Näytelmään palaan syksyllä!

Henna Haverinen, Billy / Dorothy. Kuva Antti Karppinen /Alias Studiot

Näytelmässä on paljon yhtymäkohtia ALBERT NOBBS -elokuvaan

Maaliskuussa Hopeatähdet-elokuvakerhossa katsottiin Albert Nobbs -elokuva.

Se kertoo tarinan 1800-luvun lopun Irlannista, missä köyhän naisen elämä on mahdotonta ilman

elättäjää. Vuosikaudet Albert Nobbs on selviytynyt pukeutumalla mieheksi voidakseen työskennellä hovimestarina Dublinin yläluokan hotellissa.

Mutta Albert havaitsee, että elämä voi tarjota mahdollisuuksia myös hänen kaltaisilleen.

Glenn Close pääroolissa naisena joka elää elämäänsä ympärivuorokautisen valheen varjostamana

jää unohtumattomasti mieleen. Ohj. Rodrigo García, Irlanti 2012.

Tiistaina 21.5.2013 klo 17.00-18.30 kirjastolle!

Mennään kuuntelemaan osaavaa ja hauskaa Kai Ekholmia! 

 

Kiellytty aina hokuttaa.

Ekholmin kirjaa lukiessa voi vain ihmetellä miksi kukin kirja on  kielletty. Selitys löytyy luennolla.

Kirjahyllystäni löytyy muutama kielletty kirja. Nyt voin vain ihmetellä miksi ne aikanaan kiellettiin. Mutta aina pitää muistaa, että aika on nyt toinen.

  Kielletyt kirjat

	Klassisesta sensuurista on siirrytty median itsesääntelyyn ja näkymättömiin sääntöihin. Myös verkko vaikuttaa tietovalvontaan ja sananvapauteen. Suomi on maailman sananvapauden kärkimaita, miten siihen on tultu? Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm tarkastelee sananvapauden kehitystä itsenäisessä Suomessa monen hauskankin esimerkin valossa.
AIKA	Tiistaina 21.5.2013 klo 17.00-18.30 Kuopion kaupunginkirjaston luentosalissa
LUENNOITSIJA	Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm
	Humanismin illat ovat kaikille avoimia ja maksuttomia tilaisuuksia, joita Snellman-kesäyliopisto järjestää yhteistyössä Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahaston ja Kuopion kaupunginkirjaston kanssa. Tämän illan järjestämisessä teemme yhteistyötä myös Kulttuuriosuuskunta Sataman Tarmon kanssa.

TÄYSIÄ VUOSIA

Hyvä kirja kiertoon

TÄYSIÄ VUOSIA

Vuoden 1950 muotokuva

Toimittanut Anna-Liisa Haavikko  

ART HOUSE 1999

Selaan taas kerran Täysiä vuosia. Vuoden 1950 muotokuva -teosta. Kuvat puhuvat, ja tekstiin palaan mielelläni.

Anna-Liisa Haavikon esipuhe kertoo Suomesta, jossa vasarat paukkuivat ja kylät täyttyivät lapsista.

”1950-luvulla Suomi lähti harppomaan kohti tulevaisuutta siitä, mihin oli jääty 1939 henkisesti ja aineellisesti.” Kasvot käännettiin länteen.

Täysiä vuosia -kirjassa haetaan mennyttä yhteisten ja yksityisten kokemusten kautta. Pienet arkiset asiat saattavat kertoa joskus enemmän kuin suuret historialliset linjanvedot, Haavikko kirjoittaa.

Artikkeleita ovat kirjoittaneet muun muassa nyt jo edesmenneet Paavo Haavikko ja Kai Laitinen. Mika Waltarin artikkeli Lentomatkan loisto ylistää lentämistä. ”Korkeus helpottaa hengitystä ja tekee olon kevyeksi, niin että tekisi mieli nauraa tai ehkä laulaa.”

Yhdessä monista artikkeleista Paavo Haavikko pureutuu liikalihavuuteen. Hän kertoo Urho Kekkosenkin tarttuneen asiaan. ”Yhteisin voimin on eduskunnassa on ajettava läpi laki, jonka mukaan jokainen valtion virkamies, joka kolmen kuukauden aikana on lihonut 7,5 kiloa, on erotettava viipymättä toimestaan. On näet varmaa, että hän on ollut usein tervetulleeksi toivotettu vieras korruptiopäivällisillä.”

Kai Laitisen kirjallisuusesseet ovat yhä pätevää luettavaa, samoin Anna-Liisa Haavikon kirjapuhe: Oppia kirjoista.

Aikansa iskelmistä kirjoittaa Maarit Niiniluoto mukaansatempaavasti, ja valokuvat lisäävät iskelmätaivaan lumovoimaa. Kari Uusitalo valloittaa elokuvafriikin Elokuvan vuosi 1950 -artikkelillaan. Ja ne kuvat!

Kirjailija Tuula-LiinaVaris kirjoittaa niin vaikuttavasti, että lukija sukeltaa syvälle koulumuistoihinsa.

Pyörittelen kirjaa vielä kerran käsissäni ja päästän muistot valloilleen. Teoksen on turha antaa hyllyssä lojua, joten panen sen kiertoon. En sentään minne tahansa, vaan vanhimmalle tyttärelle.

Rakkaudesta taiteeseen

Aarne Jämsän ja Arja Jämsän näyttely 8.4.–30.5.2013

Kirjanpitotoimisto Anna Korhonen Oy, Puijonkatu 9

Orivesiläiset Aarne ja Arja Jämsä ovat tuoneet Kuopioon iloa pursuavan näyttelynsä. Taiteensuosija ja taiteesta nauttiva Anna Korhonen antaa kirjanpitotoimistonsa valoisat tilat (vain ammattilaisille) käyttöön.

Arja Jämsä (s.1957) on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja Taidemaalariliiton varsinainen jäsen. Sofian taideakatemiassa Bulgariassa hän opiskeli 1982.

Arja Jämsä on osallistunut moniin merkittäviin kotimaisiin yhteisnäyttelyihin. Luonnollisesti Mäntän kuvataideviikoille. Ulkomailla Budabestin ja Kairon näyttelyihin sekä kotimaassa kymmenkuntaan yksityisnäyttelyyn, muun muassa Tuija Suutarin ja Aarne Jämsän kanssa.

Hänen teoksiaan on Suomen valtion ja Tampereen kaupungin omistuksessa.

Hän on taideopettajana Oriveden opiston taidekoulussa vuodesta 1981.

 

Arja Jämsä: Päät



Aarne Jämsä, 1977–81 Suomen Taideakatemian koulu

Yksityisnäyttelyjä puolentoistakymmentä Helsingissä, Jyväskylässä, Turussa ja Vantaan taidemuseossa. Viimeisin Galleria Amassa 2012.

Monia Yhteisnäyttelyjä, kuten Suomen Taiteilijain näyttelyjä ja Valtakunnannäyttelyjä sekä Nuorten näyttelyjä.

Ryhmänäyttelyjä lähes 30, myös Kuopiossa 1995 ja julkisia teoksia viisi. Teoksia on merkittävissä kokoelmissa Suomen valtiosta Saastamoisen säätiöön ja Helsingin kaupungin sekä Nykytaiteen museo Kiasmaan asti.

Ulkomailla näyttelyjä on ollut Pohjoismaissa ja Unkarista Kuubaan asti.

Aarne Jämsä kuuluu Suomen Kuvanveistäjä liittoon ja Tampereen Taiteilijaseuraan.

 

Aarne Jämsä: Amerikan style (2004)



Näyttely on hieno ilopilleri. Katsojalle jää hyvä mieli. Tänne kannattaa ottaa ystävä mukaan, sillä kaikki eivät noin vain avaa kirjanpitotoimiston ovea.  Avaa, ylläty ja nauti!

Kommando-ryhmän ja poliisin yhteistyö

Pohjois-Savon poliisilaitos palkitsi teatterin Kommando-ryhmän hyvästä yhteistyöstä

Kuvassa (vasemmalla) Pohjois-Savon poliisilaitoksen poliisipäällikkö Kari Heimonen, näyttelijä Virpi Rautsiala ja ylikonstaapeli Eero Wetzell. Kuva: Arto Tynkkynen

Kuopion kaupunginteatterin Kommando-ryhmä sai merkittävän tunnustuksen Pohjois-Savon poliisilaitokselta. Ryhmä palkittiin huhtikuun viimeisenä perjantaina käsiraudoilla hyvästä ja lujasta yhteistyöstä.  Kuopion poliisi ja Kommando-ryhmä ovat tehneet kuluvan näytäntövuoden aikana valtakunnallisestikin merkittävää pioneerityötä. 

Yhteistyö alkoi syksyllä, kun Kommando-ryhmä kutsuttiin ylikonstaapeli Eero Wetzellin aloitteesta Kuopion kaupungin ilkivallan vastaiseen tiimiin.  Kommando oli myös mukana valmentamasssa  Feel your movement - tapahtuman  Who Cares -esiintyjiä  sekä osallistui Matkus Shopping Centerissä pidetyn Poliisin perhepäivän suunnitteluun ja toteutti siellä olleen draamallisen paneelikeskustelun. Lisäksi Kommando tuotti Wetzellin ja vanhempi konstaapeli Marko Kilven kanssa Who Cares -yhteistoimintaa etsivälle nuorisotyölle.

Vastavuoroisesti Pohjois-Savon poliisilaitoksen maahanmuuton asiantuntijoista komisario Anu Aro ja vanhempi konstaapeli Raimo Koponen osallistuivat Kommandon järjestämään Paperittomat-paneeliin. Paneeli liittyi läheisesti kaupunginteatterin Paperittomat-näytelmään ja sen oleskeluluvattomista siirtolaisista kertovaan teemaan.

Ylikonstaapeli Eero Wetzellin yhteydenotosta alkanut toiminta ei pääty toukokuussa loppuvaan näytäntökauteen eikä Wetzellin hiljattain tapahtuneeseen eläkkeelle jäämiseen, uusia tapoja toimintaan ideoidaan koko ajan Who Cares -hengessä.

Kommando-ryhmää luotsannut näyttelijä Virpi Rautsiala paljastaa kommandolaisten olevan erittäin otettuja saamastaan kunniasta. Hän myös kiittää poliisia hyvästä ja ennakkoluulottomasta yhteistyöstä.

- Se, että poliisi ja teatteri yhdistivät voimansa, toi kaupunkiin uudenlaista yhteisöllisyyttä ja välittämistä, hän kertoo.

- Yhteistyömme on ollut ennakkoluulotonta, innovatiivista ja toisiinsa luottavaa.

Myös Eero Wetzell, TuplaWee, saa häneltä lämpimät kiitokset.

- Eero on aivan upea tyyppi. Hänen persoonassaan yhdistyy sulavasti into, karisma, lahjakkuus, lämpö, empatiakyky, konkreettinen tekeminen, rakkaus ja intohimo poliisin monivivahteiseen työhön.

- Se mitä Eero lupaa, sen hän myös tekee.  Eero voisi ikänsä puolesta olla isäni, mutta minkäänlaista sukupolvien välistä kuilua ei tässä yhteistyössä ole ollut - visiot, arvot ja ajatukset ovat natsanneet loistavasti. Me olemme keskustelleet hyvin suoraan ja olemme saaneet lyhyessä ajassa paljon hyvää aikaan.