Maria Peuran romaani on runsas ja vyöryvä

Pohjoinen antaa ajatuksille avaruutta

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat, Teos 2014. 141 s.

Maria Peura (s.1970) sai potkun kirjailijan uralleen Olvi-palkinnolla. Oltiinpa kirjallisuuspalkinnoista mitä mieltä tahansa, ne nostavat kirjailijan esiin ainakin hetkeksi. Nimi jää mieleen. Sitten on kirjailijasta itsestään kiinni miten noste jatkuu ja kestää.

Peura on saanut kirjallisuuspalkintoja ja arvostelumenestystä. Kirjailija ei ole lokeroitunut, vaan on luonut monipuolisen uran. Ja taivaan tähdet putoavat -romaanin mottosanat yllättävät. Miten Lars Levi Laestadius liittyy tähän? Liittyy hyvinkin, uskonnollisuus ja lahko ovat keskeisiä asioita, kun lukee kirjaa eteenpäin.
Länsi-Lappi murteineen on vahvasti läsnä. Peura tulee sieltä mistä Timo K. Mukkakin, Pellosta.

”Laestadius sanoi, että lappalaiset ovat erityisen herkkiä etiäisille. Ja eihän siinä mitään yliluonnollista, on demoneita, on enkeleitä. Alitajunta oli kyllä jo keksitty, mutta ei sellaisia pohdiskeltu porotaloudessa, eikä Laestadiuskaan käyttänyt sellaisia sanoja. Erämaan rauhassa kaikki sisäiset äänet pääsevät hyvin kuuluville.

”Teksti nostaa mieleeni vahvat muistikuvat elokuvasta Kautokeinon kapina (2008).

Annin ja Marian vuorokertomukset ovat omanlaisiaan. Nettideittailu tätä päivää.

Anni on Laestadiuksen ystävä. Lukija saa miettiä kuinka läheinen. Annin uusi mies on mustasukkainen ystävyydestä. Laestadius uskalsi paljastaa heikkoutensa. Juuri siksi ihmiset häntä rakastivat.

Raamatusta hän haki oikeutusta harrastuksilleen. Hän löysikin kohtia, joita tulkitsemalla kotisynti ei ollut ainoastaan luvallista vaan jopa tarpeellista.

Mirkan puheenvuoro hämmentää aluksi. Anni kertoo rehtorin kohtaamisesta. Mirka oli ollut väkivaltainen ja äiti tuli hakemaan hänet. Rehtori räyhää: et edes vastaa puhelimeen. Oppilashuoltopalaveriin tuli vain Mirka. Tytär yrittää: – Äiti, mä olen ihan okei.

Vaan hakattu kaveri ei taida olla.

Levin tarina jatkuu naisten tarinoiden rinnalla. Koko kylän omituinen väki käydään läpi. Isä ei välitä juoruista ja kehottaa likkaa keskittymään koulunkäyntiin. Joskus me vielä näytämä niille.

Mirka sai olla vanhassa kodissa yksin, siten että sai mennä toisten seuraan milloin tahansa. Hän ei halunnut muuttaa eikä vaihtaa koulua.

Mirka kertoo: Ne tulee vaan, rehtori ja kuraattori. Menen niiden perässä Karhunpesään. Jalat liikkuu. Kaikki normaalit on tunnilla. Mirka tuntee, ettei hän ollut yksin syyllinen kaikkeen. Karhunpesässä saan tehdä läksyt rauhassa.

Minulla on oma maailma ja mutsilla mutsin maailma. Elämä on sekoilua, lävistyksiä, aineita… Mutsi kertoo, ensi viikolla mulla alkaa terapia. Mirka sanoo, ettei mene.

Terapeutti on Dmitri. Mirka kyllästyy pian. Idaa on ikävä.

Uusi terapeutti on innoittava, Mirka säteilee. Kirja kertoo äidin ja tyttären rikki menneestä elämästä. Mutta Mirka eheytyy.

Peuran rikas ja värikäs kieli saa lukijan pysähtymään ja nauttimaan lukemastaan. Oikeastaan kirjan lukemista haluaa pidätellä. Jotenkin mieleen tulee ajatus: syö säästäen savea. En tunne sanontaa tarkemmin, mutta se tuntuu muistuttavan hitaasti kiiruhtamisesta. Kirjaa en halua hotkia.

Maria Peura kirjoittaa karheankaunista ja loistavaa tekstiä. Peuran romaani on lukemistani yksi tämän vuoden parhaista.