Kulttuuri on elämän suola

Kuopion kaupunginteatterin ja Kuvakukon esitykset kannattavat katsojaa arjessa

Hyvä teatteriesitys on kasvattava kokemus ja arjen suola. Esitykset opettavat itsetuntemusta ja sivistävät, auttavat näkemään maailman ympärillä. Yksikin ahaa-elämys alkaa vaivihkaa toimia, eikä esitys jää hetken hurmaksi.

Viime talvi oli minulle poikkeuksellinen monessa asiassa. Esitysten saavutettavuus on aina tärkeä juttu, enkä enää käynyt esimerkiksi Helsingissä teatterimatkoilla, kun en pääse samana iltana kotiin.

Mutta Kuopion kaupunginteatteri on liki kadun toisella puolella, sinne kepittelen joskus tyttärien kanssa.

Kevättalven näyttäviä teatterin omia esityksiä olivat muun muassa Miisa Lindénin ohjaama Siipirikkoja ja Matriarkkoja eli kuule meitä, Kaija Koo. Lindén muistetaan entuudestaan Kuopiossa muun muassa Sari Harjulle kirjoitetusta Rotunainen-monologista.

 

Virpi Rautsiala ja Katri-Maria Peltola

 

Siipirikkoja ja Matriarkkoja eli kuule meitä, Kaija Koo:  Kuusi naista joutuu yllättävään ja kiperään tilanteeseen juuri, kun itsenäistä suomalaista naista juhlistava huikea gaala on alkamassa. Naisille tuttu tilanne, vessajono.  
Mitä tapahtuu, kun naiset eivät enää hallitse tilannetta. Omia lukkoja puretaan.  Kyllä naisjoukko on taitava ja Minna Canthin hengessä vedetään yhtä.

Musiikki ja tanssi on komeaa. Itse ´päämatriakka´ Armi Kaulakumpu (Katri-Maria Peltola) on ajanut pitkän matkan kuullakseen naisten gaalan pääpuhujaa (Ritva Grönberg).

Armi Kaulakumpu on periaatteen nainen kuin Niskavuoren naiset. Ite pärjään. Hän ei niin vain mielipiteitään muuta. ”Minkä minä sille voin, että mulla on tällaanen luanne.” Loistava murteen taitaja! Vaikka kaikki naiset ovat mainioita rooleissaan, Peltola on ihan mahdottoman hyvä. Vähän Armi on pehmennyt, kun hän suhtautuu jotenkin alistuvan hyväksyvästi, kun hänen poikansa sanoo nimekseen naisen nimen.

Katsoin näytelmän nuoremman tyttären kanssa. Hänelle varmaankin Kaija Koon laulut ovat tärkeämpiä kuin minulle, toki minäkin ne tunnistan.

Ja tänne siis päätyivät lukuisat korkokengät, joita syksyllä kerättiin

Juha Jokelan Patriarkka oli myös vahvojen näyttelijöiden juhlaa.

Olli-Matti Oinosen ohjaus ja lavastus ovat mestariluokkaa. Perhedraama näyttää sukupolvien kuilun, johon monet kompastuvat. Kaiken taustalla on ydinvoima, menossa jo neljännen sukupolven ydinreaktorit. Arjessa tuskin edes tulemme ajatelleeksi uhkia, joita ydinvoimaan liittyy.

Pääosissa ovat Heimo Harju (Pekka Kekäläinen) ja Virpi Harju (Sari Happonen). Eläkeläispariskunta viettää leppoisaa elämää Normandiassa. Vaan Heimo saa päähänsä mielestään loistavan idean, palataan Suomeen. Heimo uskoo vielä panevansa asiat kuntoon kotimaassaan, mutta tarvitaanko häntä.
Vaimo revitään juuriltaan, sillä hän on kotiutunut uuteen kotimaahansa syvästi.

Perhedraaman muut roolit: Riina Björkbacka, Topi Korhonen, Johanna Kuuva, Anna Kuusamo, Mikko Paananen, Lina Patrikainen, Ilkka Pentti, Mikko Rantaniva.

Esitys on loistavaa puheteatteria, jossa pojan, Jarnon 40-vuotissyntymäpäivät taustana antavat satiirin keinoin  hyvän kuvan tilanteesta. Puhumattomuus tuhoaa. Moni voi peilata omia totuuksiaan esityksen edetessä. Pohdittavaa riittää pitkään.

Moni ystävä jo kyselikin, että joko olet katsonut esityksen. Yhdessä sitten pidetään kahvilaparlamenttia.



Kuvassa Sari Harju ja Johanna Kuuva. Valokuva Petra Tiihonen.

Pilvi Hämäläisen kirjoittama Jäähyväiset Pamela Anderssonille on ärhäkäs ja räväkkä esitys, jonka ohjasi Olli-Matti Oinonen. Oivaltava lavastus on myös hänen. Ruotsinlaivan voi loihtia vain yhdellä laivan ikkunalla.

Hauskahan näytelmä on, sen seurassa viihtyy, vaikka välillä esitys on anarkistinen.

Sydämeen käyvää on seurata nuorten miesten kamppailua aikuisuuden kynnyksellä.

Sanat rätisevät sähköisesti, yhteenottoja riittää. Tärkeä rooli on sillä, joka ei ole läsnä. Tuleeko isä vielä kotiin?

Rooleissa Sari Harju, Johanna Kuva, Karri Lämpsä, Seija Pitkänen. Loistavat näyttelijät solahtavat uskomattomasti eri rooleihin.

Katsoin esityksen vanhemman tyttären kanssa. Näytelmä siis puree niin äidin kuin tyttären tunteisiin. (Ilokseni huomasin, että esitys jatkaa syksyllä. Sit on kuopuksen vuoro.)

 

Lupasin viedä hänet katsomaan vielä Viulunsoittaja katolla -musikaalia, vaan yhteistä aikaa ei niin vaan löydy. Nuorimmainen on musikaalin nähnyt ja viihtyi. Pääsisimmeköhän viimeiseen näytökseen? Pitää tsekata.

 

Mutta tänä iltana menemme Kuvakukkoon katsomaan elokuvaa Talo meren rannalla. Olen lukenut loistavia arvosteluja. Ja arvostan Paul Staufenbielin valintoja, niihin voi luottaa.