Lukemisiin!

Lukuviikko herätti lukemaan!

Miten näin voikin käydä himolukijalle?

Kun en voi oikein hyvin ja aikaa on, voin helposti siirtää lukemisen monen sijaistoiminnan vuoksi sivuun.

Talvella olen potenut, laiskuuksissani istuin television ääressä ja vahtasin olympialaisetkin. Liigan jääkiekkokausi piti minut tiukasti ruudun ääressä. Hyvä jääkiekko-otteluhan on viihdyttävää ja jännittävää kuin teatteriesitys.

Toki luen lehtiä, kuten Kaltion, Parnasson ja Suomen Kuvalehden ja Filmihullun sekä Elämäntarinan, satunnaisesti muitakin, netistäkin joitakin luen, ainakin Kritiikin uutiset.

Minulla on tapana panna jemmaan lehti, jonka juttuun palaan myöhemmin. Pinosta nappasin olympialaisten aikaan Hengitys-lehden (5/2017). Minna Lindgrenin pakina ”MUURA-MUURA-HAINEN” kertoi monista ötököistä ja niiden valmistamisesta ruuaksi. Söisinkö? Miksikäs ei, syönhän etanoitakin.

Jäin löhöämään television ääreen, alkoi uusintaesitys draamasta Isä kuolema, jonka ensiesitys oli mennyt minulta ohi. Esitys naulitsee minut paikoilleen. Palvelukodissa vierailleet tunnistavat asiat.

Antti Litja on loistava isän roolissa, ja kokonaisuus on hyvä.

 

Ohjelman jälkeen etsin hyllystäni Minna Lindgrenin teokset.

Kaikki kolme Ehtoolehtoa olen lukenut ja kahdesta ensimmäisestä olen kirjoittanutkin. Sarjan kolmannenkin luin, mutta kirjoittaminen siitä jäi. Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) näyttää ankean robotiikan metkut. Puhuva jääkaappi oli aluksi hauska, mutta kun se jää toistamaan muutamaksi tunniksi, et noudattanut ohjeita, et noudattanut ohjeita, jääkaapin saarnaan voi tuupertua.

Vapaaehtoisrukoilija, Rukoilija-Sirkka, kuten naiset häntä nimittävät, tuo karmeudessaan väriä tarinaan.

Lindgrenin tekstit koukuttavat. Naurattaa ja itkettää. Suosittelen kaikille, joiden omaisia on palvelukodeissa. Tärkeintä olisi kuitenkin käydä usein vanhustensa luona.

Lukemattomien kirjojen pino on kasvanut. Olen saanut kirjoja, usein toiveella, kirjoita tästä. Olen ostanut itsekin, mutta keskenlukuisiksi tahtovat jäädä. Vika ei useinkaan ole kirjassa, vaan uuvun kesken kaiken.

Pitäisiköhän sanoa kuinka voit -kysyjille, kiitos kysymästä, mutta huonosti. No ei sekään ole koko totuus.

Usein juutun oman kirjahyllyn ääreen ja otan luettavakseni vaikkapa Tomas Tranströmerin kootut runot, pääasiassa aina runoja.

Raija-ystäväni toi minulle Jörn Donnerin kirjan Jörn. Otan sen lukukirittäjäkseni. Pieni kirja, vain alun toistasataa sivua. Luinhan minä yli tuhat-sivuisen Mammutinkin (Otava 2013). Minusta oli mukava kulkea kirjan pikkutarkan kuvauksen mukana paikasta toiseen. No, silloin olin vielä terve.

Risto Löf kirjoitti Jörnistä eriomaisen arvostelun Savon Sanomissa 6.1.2016.

Olen Donnerin kanssa monista asioista samaa mieltä, ikä sen tehnee.

Kun palautan Jörn-kirjan Raijalle, annan hänelle kiitokseksi Jukka Kauppisen runokokoelman Ruumiin kieli. Sanataiteen yhdistyksen julkaisun sain Jukalta omistuskirjoituksen kera 1998. Sitä en anna, vaan annan Jukka Kauppisen (1950–2012) muistotilaisuudessa samani ntamon julkaiseman näköispainoksen.

 

Välkkyvä vesi, vesi – musta piste

  valkea soikea poski

      laikku tuulen iholla

Siivet otsallani

     kaivertavat sisään

           otsaluuni muisti-

                   porttiin

           Minä synnytin

                   Sotkan

 

Jotenkin potkua lukemiseeni saan vanhoja kirjoja selailemalla. Kirjoittamisen kanssa on toisin, kun ei ole deadlinea. Määräaika rytmitti tekemisen.

Nyt oman itseni hoitaminen vie aikaa, tiukka rytmi ruuan ja lääkkeiden kanssa, ja yritän kuntoillakin; uin ja käyn kuntosalilla. Sekin oli pitkän etsimisen takana. Kun ryhmä oli suuri ja piti odottaa vuoroa laitteisiin, tuskastuin ja lopetin. Jotkut pitävät lepohetkenkin laitteessa istuen.

Yritin saada taksisetelin, jotta olisi helpompi päästä eri paikkoihin. En saanut. Joku ryhmässä sanoi, valita. Enpä moiseen ryhtynyt.

Tytöt käyttävät minut kauppareissuilla. Itsekin kävelen lähes päivittäin Torikatua Sokokselle ja takaisin. Kuntokävelyä sekin, vaikka joskus väsähdän. Kävelystä väsyn ja tarvitsen päiväunet, tuntikin kuluu helposti. Yöunta silti riittää.

PALIlla pääsen arkisin uimaryhmään, kuntosalimatkat eivät onnistuneet. Niiralan uimahalliin kävelen.

Bussi 23:lla pääsen mukavasti Kuvakukkoon, aika lähelle, jotta voin lopun matkaa kävellä. Päiväsaikaan matkat sujuvat, illalla joutuu usein odottamaan.

Ihmiset sanovat usein: – Sinua ei ookaan näkynyt. – Ei niin, varsinkin talvella ja pimeällä en ole juurikaan lähtenyt koikkelehtimaan kaduille.

Odotan kesää, jospa taas laitaisivat penkin Torikadun ja Puistokadun kulmaan. Mitähän penkkipuolueelle kuuluu?