SININEN – PUNAINEN – VALKOINEN

                                       

Eeva Kilven pienet muistikirjat – Sininen, Punainen ja Valkoinen ovat mukavia muistojen ja keskustelun palauttajia. Kahdesta edellisestä olen aikanaan kirjoittanut, mutta Valkoinen on jäänyt odottamaan. Kirjakaupassa käydessäni muistin kysyä onko heillä vielä kirjaa myynnissä. Oli.

Eeva Kilven tuotanto on minulle tuttua. Hyllyssäni taitaa olla kaikki hänen teoksensa, varsinkin runokirjat. Hyvät runokirjat haluan omistaa, koska runokirjojen pariin palaan usein.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan palautui mieleeni Naiset huutakaa -runo. Sen löysin yhdestä lempikirjastani Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien, kootut runot 1972–2000. WSOY 2000.

Eeva Kilp:Valkoinen muistikirja, 78 s. WSOY 2021

Valkoinen muistikirja on herkän kaunis kirja. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen. Kirja on tovin esillä ja luen sieltä täältä satunnaisesti Kilven ajatuksia. Huomaan, että hän kirjoittaa myös yöaikaan, toki myös aamulla ja joskus päivälläkin. Muistiinpanot alkavat vuoden 1999 kesäkuun lopulta.

30.6.1999 klo 12

On kevyempi olo, on hiven iloa.

Muutama ajatus on vuoden 2000 alusta. Tässä lainaus pitkästä tekstistä.

1.1.2000 noin klo 14

Minulla oli lapsi ja koira luonani tänä uuden vuosituhannen ensimmäisenä päivänä: pojantyttäreni ja hänen koiransa. Ne olennot riittävät täyttämään elämän.

Jaan tunteen.

4.1.2000 klo 24

Minähän alan olla jo pelastunut tänne vanhuuteeni – paitsi siltä yhdeltä, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.

Tähän muistikuvaan päätyy Valkoinen. Uskollinen rakkaudesta puhuja, Kilpi on.           

Muistan kohtaamisemme Turun kirjamessuilla ennen koronaa. Saattelin kirjailijan pressihuoneesta hänen esiintymispaikalleen, taisi olla Fiore-lava. Jäin kuuntelemaan Kilven luentoa. Paljon oli ihmisiä.

Kilpi pohtii mietekirjassaan, että motiivi elämiseen tulee toisista ihmisistä, lähimmäisistä, joihin kuuluvat myös eläimet, velvoitteista, siitä että on vastuu toisista, ja myös iloa toisista.

Tuon voin allekirjoittaa.

Kilven muistiinpanojen seurassa pohdin omiakin ajatuksiani. Hän kirjoittaa, me olemme menettäneet ajan, keksintömme sen vievät. Totta.

Tämän kun muistaisi: Ei pidä unohtaa, mutta ei tarvitse muistaa.

Tämä kirja jää runokirjojen seuraan, niihin jatkuvasti luettavien joukkoon. On helppo palata.