Kuolemaa on ajateltava
jo eläissään. R.K
KÄSIKIRJA AUTTAA JA OPASTAA
Sarianne Hartonen
Kuolevaisen käsikirja
OTAVA 2021
Vähän emmin, kirjoittaisinko siskon tytön kirjasta, ettei vain syytettäisi nepotismista. Mutta monen selailun ja lopulta läpi lukemisen jälkeen olen varma, että on kirjoitettava. Hyvää kirjaa en voi ohittaa arvostelematta.
Jo sisällön tutkiminen
hengästyttää, miten paljon muistettavaa kuoleman jälkeen on. Ja tehtävää!
Hartosen huumorintajusta
kertoo lause: ”On hieman hullua yrittää neuvoa asiassa, josta ei ole
omakohtaista kokemusta.”
Jo kirjan sisällysluetteloon tutustuminen muistuttaa, että kuoleman kohdatessa tehtävää on paljon. Se ehkä saa lukijan havahtumaan, että on ryhdyttävä toimeen kuolemansa kanssa – mitä kaikkea onkaan tehtävä ennen viimeistä henkäisyä. Äkkikuolemakin voi yllättää ja vakava sairastuminen voi kohdata itseä tai läheisiä. Mihinkään emme ole valmiita.
Olen sentään tehnyt hoitotestamentin ja
edunvalvontavaltuutuksen, ne onkin syytä tehdä, kun on vielä voimissaan ja
oikeustoimikelpoinen.
Esipuheessa ”Meille
kuolevaisille” Hartonen kertoo kirjan tavoitteista. Käydään läpi kuolemiseen
liittyvät käytännöt. Tutustutaan hetkiin kuoleman jälkeen. Hautajaisilla ja
muistotilaisuuksilla on perinteitä ja myös vaihtoehtoja.
”Kriisin keskellä on usein helpointa heittäytyä ammattilaisten käsiin ja noudattaa tuttua kaavaa.”
Sitä Kuolevaisen
käsikirja tarjoaa.
Hartonen haluaa liittää kirjan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kehittämisen jatkumoon, jossa kuolemasta halutaan tehdä inhimillinen ja mahdollisimman hyvä meille kaikille.
Kirjan teon hän on ottanut
vakavasti; on kouluttautunut saattohoidon vapaaehtoiseksi ja on käytännön
töissä mukana.
Lukemattomat keskustelut
kuolemasta tavallisten ihmisten kanssa ja hautaustoimistoammattilaisten kanssa,
antoivat varmuutta tekemiseen.
Kuolemista ei voi harjoitella, mutta ”Kollektiivina vollottaminen itkuvirsityöpajassa tuntui yksinkertaisesti vapauttavalta.”
Kuolemisen taito on
kirjallinen genrensä. Oikein kuoleminen ei ole kristittyjen yksinoikeus,
Hartonen kirjoittaa.
Kuolema on piilossa jopa sairaalassa.
Kuoleman tärkeys on
huomattu. Elämän loppuvaiheen hoidon tavoitteet on kirjattu kansainvälisiin
sopimuksiin. En ole tullut ajatelleeksi, että on olemassa YK:n Kuolevan
oikeus, se on vuodelta 1975.
Minulla on oikeus tulla
kohdelluksi elävänä ihmisenä kuolemaani asti.
Sivun mittainen julistus
on ihmistä kunnioittava ja lohdullinen.
Hautarauha on oma lukunsa.
Laki suojaa arvokasta kuolemaa myös kuolinhetken jälkeen.
Miten Suomessa kuollaan -luku kertoo tilastollisia tosiasioita kuoleman
syistä. Vanhuuskuolemalle on oma määritelmänsä. Kirjassa kerrotaan myös
kohtukuolemasta ja keskenmenosta. Ohjeet äkillisen kuoleman varalta ovat
tarpeen, jotta osaa toimia oikein. Lääkäri toteaa kuoleman. Jos kuolemansyytä
ei saada selville, tarvitaan ruumiinavaus.
Lapsille kuolemasta kertominen
on vaikeaa. Pitää kertoa, mutta ikätasoisesti.
Luvussa Suruviikko
juutalaisen tapaan muistutetaan, että ihminen pitäisi muistaa sellaisena
kuin hän oli eläessään, eikä elottomana ruumiina.
Fakta on, että arkku
tarvitaan aina. Myös vainajan kuljetuksella on omat sääntönsä, samoin
hautajaissaaton kohtaamisessa. Hyvä on tuntea nekin asiat.
Hautajaisten järjestely voi alkaa heti, kun ollaan siihen valmiita. Hautausjärjestelyissä noudatetaan vainajan katsomusta ja toivomuksia.
Kuolleen lähiomaisilla on edessä
rankka kuolinsiivous. Asiaan voi suhtautua niinkin, että ”perikunta hoitaa”.
Ammattisiivoojaa tarvitaan
kalmasiivouksessa.
Hartonen kehottaa
hyväksymään tosiasian, että asioiden hoitaminen voi tuntua työläältä.
Termejä ja todistuksia on
paljon. Monet asiat ovat kuolinpesän hoidettavia.
Jopa sometilien sulkeminen
voi olla hankalaa ilman salasanoja. Tuki- ja ohjekeskuksen avulla nekin
hoituvat.
Tätäkään en tiennyt. Facebook-tilin voi muuttaa muistotiliksi. Haluaisinko?
Hautajaisista luen omien
kokemusteni kautta. Eri yhteisöjen rituaalit ovat erilaisia. Minua vähän
jännitti ensimmäiset ortodoksihautajaiset, kun tiesin että arkku olisi
auki. Tilanne oli ystävien kesken
luontevan rauhallinen, kun kiersimme vainajan arkun ympäri. Kuolema kaunistaa
kasvot. Jätin ruusuni vainajan rinnalle. Hautajaiset olivat iloiset ja
lämminhenkiset, kuten vanhojen ihmisten hautajaiset usein ovat.
Lapsuudesta muistan, että
hautajaisissa miehet lapioivat haudan umpeen ja mullan kummuksi. Tasa-arvoista,
minäkin sain olla luomassa hautaa umpeen.
Lähdeluettelosta löydän monia itselle tärkeitä teoksia, kuten Juha Hännisen Kuolemme vain kerran ja Merete Mazzarellan Juhlista kotiin.
Hätätilalista voi olla
hyvä apu, varsinkin yksin asujalla.
Kivun hoidosta ja
eutanasiasta sekä avustetusta itsemurhasta kertominen auttaa pohtimaan näitä
asioita, ehkä keskustelemaankin.
Hoitohenkilökunnan
hyvät sosiaaliset taidot ja herkkätunteisuus ovat kuolevien hoidossa kultaakin
arvokkaampia.
Resilienssi ei ole terminä tuttu, mutta asian tajuan. Se tarkoittaa kykyä ponnahtaa vaikeuksista takaisin. Kaikilla meillä ei ole sopeutumiseen samoja eväitä ja tukea, vaan osalle surevista menetykset ovat kohtuuttoman raskaita ja menetykseen sopeutuminen haastavaa, jopa sairastuttavaa.
Lain mukaan vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava.Ajattelen, että kuoleman
jälkeen soitettu sanoma eli sielunkellojen soitto on komeaa. Joskus pysähdyn
kaupungilla sitä soittoa kuuntelemaan. Ehkä niitä soitetaan minullekin? Senkin
kai voi panna toivelistalle.
Kuolevaisen käsikirja
sisältää paljon käytännön asioita, asiahakemisto auttaa pikaisessa hakemisessa.
Hartonen on käyttänyt
mukavasti sopivia sitaatteja.
”Hautajaisten tehtävä
on auttaa, ettemme jähmettyisi suremaan läheisemme kuolemaa vaan olisimme
onnellisia siitä, että hän on elänyt.” Anneli Aurejärvi-Karjalainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti