Aleksis Kivi ja Petteri Summanen – huumorimiehiä molemmat

Kuopion kaupunginteatterin syksyn ohjelmien infossa vielä ajattelin Kaikki Kivestä -näytelmästä; tuosta ei mitään tule. Vaan tuli, ja näin ja koin sen Minna-näyttämön ensi-illassa.

Petteri Summanen on Kivensä lukenut ja lukenut paljon muutakin. Ohjaaja-käsikirjoittaja on monitaitoinen tekijä. Katsoja voi onnitella itseään, jos pysyy mukana lyhyissä kohtauskissa näytelmän edetessä.

Pidän Aleksis Kiveä iloisena kirjoittajana. Synkistelyt; syksystä jouluun, ovat ehkä loppuvuosien sairasteluiden kuva.

Kivi oli kansankuvaaja. Esiin nousee hieno Kiven luoma Tapio Ykkönen, metsän poika. Antti Launosen bodarin keho on hämmentävä ja komea.  
Kivi oli kielinero, niinpä hän korjaa roolihenkilöiden löyhää puhetta. Hän panee sohvalla löhöilevät perheenjäsenet kuntokuurille, ja Salkkareita katsovat perheen nuoret parantaa luonto ja metsä.

Kivestä oli moneksi, mutta köyhyys rassasi ja hävetti, kun ylioppilas pyrki kaupunkilaisperheen vieraaksi. Se näkyy muun muassa Esko Rahikaisen teoksessa Lumivalkea liina. Aleksis Kivi ja rakkaus (Like 1998). Joitakin kirjan tunnelmia häivähtää Charlotta Lönnqvistin purjehtiessa naiskööreineen lavalla.

Aleksis Kivi kirjoitti naisen ja miehen välisestä rakkaudesta, vaikka pysyikin naimattomana. Mutta rakastettuja ja ihastuksia hänellä oli.

Aikamoista säpinää pukuhuoneissa varmaan on, kun monissa rooleissa esiintyvät näyttelijät vaihtavat rooliasusta toiseen. Taina Natusen puvustus on komea. Puvut on valmistettu Pirkko Jokelan varmalla johdolla.

Teatterin illuusio säilyy

 Ensi-illassa kuuluu pientä naurua ja välitaputuksia. Ääneen en vielä nauranut, mutta sisälläni kupli naurua,

Summanen sanoi pari päivää ennen ensi-iltaa. ”Esitys on kirjava kuten oma mielikuvitukseni ja hulluustaso.”

Kannon nokassa kököttävä Ilkka Pentti (Aleksis Kivi) luontuu hyvin rooliinsa. Yllättävän hyvin jokainen sujahtaa rooliinsa. Yleisön hauskuttajan rooli lankeaa Ari-Kyösti Sepolle. Mikko Paanasen Metsän poika tahdon olla -runo oli koskettava näytelmän loppupuolella. Valoilla saatiin lisää tunnelmaa ja herkkyyttä.

Esityksen yllätyksellisyys oli vaikuttavaa, kun koskaan ei tiennyt mitä näyttämölle tulee. Korsu-kohtaus jäi vähän hämäräksi. Ehkäpä se selviää toisella katsomiskerralla. Tämä näytelmä on niitä, jotka pitää nähdä uudelleen.

Nukuin pari yötä ennen kuin kaikki alkoi jäsentyä päässäni kohdalleen.

Kaikki Kivestä saa vielä tekeytyä, ennen kuin teatteriin sitä uudelleen menen katsomaan. Kyllä Kuopiossa osataan, ja pitääkin kun uusittu teatteri on saatu käyttöön.

Onnesta ja ilosta Kivi kirjoitti paljon, tämänkin: Onni, onnihan on elon tarkoitus. (Aleksis Kivi)

 

Ritva Kolehmainen