SUVEN RUNOILIJAN TEOKSIA
Arja Tiainen
Runoja 1971–1982
WSOY 1884
Arja Tiaisen runojen kokoelma sisältää runoja esikoiskokoelman Nukun
silmät auki lisäksi kirjoista Palava susi (1977), Saatanan tytär (1977),
Vallan Casanovat (1979), Isolde, pakolainen (1981) ja Kalastaja
Merlin (1982).
Onhan Tiainen kirjoittanut
myös kritiikkejä ja monenlaista proosaa.
Jälleen antikvariaatista löytyi teos, jota ei enää kirjakaupoista löytynyt.
Valitsen tähän itselleni mieluisimmat runot jokaisesta teoksesta. Huomaan, että eri lukukerroilla mieluisin muuttuu. Alla oleva on esikoiskokoelmasta.
Paperista sierainten reiät katsovat.
Maalaan tussilla
leiskuvan naisen.
Sormillani sotken
hiukset ja sääret.
Tuhkakuppi pöydällä.
Runot taskuissa.
Päivän mentyä
toivon
että tulisit.
Meillä olisi yhteinen
syli.
Ei mikään turha runotyttö,
vaan runoilija, joka ammentaa omasta elämästään ja elinpiiristä sanottavaa.
Tiainen sai Valtion
kirjallisuuspalkinnon 1983 ja vuonna 2011 Pro Finlandian. Taiteilijaeläke
Tiaiselle myönnettiin vuonna 2008.
Tuli mieleeni, että Arja
Tiainen on tehnyt yhdessä Rauli Badding Somerjoen kanssa sanat Paratiisi-lauluun. Piti tarkistaa ja samalla kuuntelin
Paratiisin kirjoitustyön siivittämiseksi. Paratiisi on yksi lempikappaleistani.
Palava susi -osastosta
otan mukaan runon 1. ANNA MÄ NYT KERRANKIN SELITÄN – viiden runon sarjasta.
Joka ei ole vielä minä / sen on mahdotonta olla me. / Se ei voi kiintyä toiseen / kun se ei ole kiintynyt itseensä. / Se ei voi käsittää suuria ympyröitä / kun se sekoaa pienissäkin. / Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla. / Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta. / Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä / se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy. / Se toistelee nimeään ja innostuu siitä. / Sen pitää saada tottua olemaan joku. / Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.
Pienissä runoissa on
tiivis sanoma.
Raskaan päivätyön jälkeen
teki aina mieli jotain
selitystä
Miksi se arki oli raskasta
ja palkka niin pirun
pieni.
Saatanan tytär -osan runoissa puhutaan, miten taivaallista on olla oma itsensä. Mukana on ovela Omakuva-runo, siinä on kujeiluvuutta. Kuolemaakin puhutellaan. ”En minä sinua pelkää.”
Minä mekastan täällä aikani ja kun minun aikani loppuu, kun lähden tänne / tulee hiljaista ja ikävää.
Aika rajuja runoja, joita
täytyy lukea yhä uudelleen. Vähän julistajaakin runoilijasta löytyy:
- en
ikinä asetu sivustakatsojaksi -
Osasto päätyy
balladimaiseen runoon Pihlaja.
Keskelle
metsää naisen kyyneleet kasvattavat pihlajan.
Ja se hehkui ja kukki / senkin jälkeen kun minä olin mennyt.
Vallan Casanovat -osastossa
Tiainen kirjoittaa, että naiset tukevat Casanovia. ”Naiset ovat Casanovien
paras äänestäjäryhmä. Ei miehet, sillä he vihaavat ja kadehtivat häntä.”
Mutta
miten eri lailla kohdellaankaan kurtisaaneja.
Tämän runon muistan kuulleeni monta kertaa:
Päätoimiseksi naiseksi
älä rupea,
se on silkkaa kuukautiskiertoa
pillereitä ja kierukoita, meikkiohjeita
joista ei tolkkua saa,
omin käsin leivottua pullaa ja lattioita
joissa ei rikkaa käy, tarjouksesta tarjoukseen.
Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.
Sinun on oltava aina
joku tukipylväs, odotettava almanakka kourassa
mikä tulee ja miksei jo tule.
Siivouskykyinen rintarauhaspari.
Valkopyykki on kohtalo.
Huolto pelaa, mutta miten on kirjavien laita?
Vanhuudestakin
runoilija kirjoittaa ja toteaa, että pitkä elämä ei houkuta.
Tiainen
kehottaa: Elä ajoissa!
Ja
muistuttaa: Elämänpelko on pahinta kuolemaa.
Nimirunossa Vallan Casanovat kysytään:
Kutsuuko kukaan Casanovaa
kiertopalkinnoksi?
Sanotaanko don Juanista ikinä:
”Sehän nyt on kaikkien kanssa.”
Miehet vetävät yhtä köyttä
ja naiset säestävät heitä, tukevat Casanovia.
jokainen vuorollaan kuvittelee
parantavansa don Juanin.
Se on näköharhaa, ajatusvirhe: mitä iloa
meille olisi entisestä donjuanista?
*
Tähden
väleissä on lisää havaintoja Casanovista.
*
On suuri erehdys kuvitella
Auervaaraa Casanovaksi.
Auervaara on huijari, helppoheikki,
Casanovat toimivat huomattavissa viroissa.
Auervaara katsoo rahaa, ei muotoa.
Casanovalle on oltava parasta,
muoto ja
äly.
Casanova peittää boheemin sielunsa
liituraitapukuun, solmioon.
Farkkupojat ovat todellakin
poikia vain Casanovan rinnalla.
*
Isolde,
pakolainen on omanlaisensa opus. Isolden
tiedän oopperan Tristan ja Isolden
kautta. Miten runot sitten viittaavat tuohon vanhaan tarinaan. Traagistahan rakkaus usein on.
Masennustaan vatvoo aika, lasin alla
hioo
kyyninen
viisari sekunnit säpäleiksi.
Mutta
aamusta iltaan sen omistaja hengittää,
ja
puhuu kuolemasta.
Anna
ajan olla rauhassa, anna rakkauden.
Mikä
kiire aina repiä siivet, työntää neula perhosen läpi.
Nimirunossa Isolde,
pakolainen, Tiainen kertoo kantaneensa harteillaan maailman murheita,
mutta eheytyneensä. Ja hän
toteaa runon lopussa.
Turhaa
murehtia eilisiä tai tulevaa, turha
pohtia mitä muut sanovat tai eivät sano.
Rakastin
Tristania ja nyt hän on poissa.
Hän jätti minulle hyvän perinnön:
elämänilon
ja
rohkeuden.
Runovalikoiman Runoja 1971–1982 viimeinen osa Kalastaja Merlin
Kiltit ihmiset? Eivätkö he kävelleet
kyselemättä
keskitysleireihin.
Kiltit
ihmiset? Eikö juuri heitä poljeta,
riistetä,
sysätä laitoksiin.
Kerro
mulle mihin kiltteydellä ja empatialla on päästy.
Paitsi tylsään avioliittoon…
Tiainen
puhuu naisista ja naisen osasta - ja myös miehen. Hän läväyttää lukijan eteen
totuuksia, hän
hämmästyttää. Välillä pitää tarkistaa miltä vuodelta runot ovat, niin tätä päivää ne ovat.
Lainaan loppuun Metsää ei erota, sateen seinä on sumua -runosta jäähyväissanat.
Niin se on, Merlin
tuhansien turhauttavien päivien
perästä,
meillä ei ole enää
sanoja.
Iho vain, vain jäähyväiset?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti