Kauko Aatos Puustinen (s. 1928) toteutti unelmansa, teki kirjan jälkipolville ja läheisilleen.
Lapsuusmuistot ovat kirjan hellyttävintä antia. Kaukon valoisaa luonnetta kuvaa lause:
”Minulla on vieläkin se tunne, että siellä oli aina kesä.”
Ilmeisesti Kauko on perinyt äitinsä sitkeyden ja opinhalun. Elämä opetti myös huumorintajun.
Se näkyy jo lapsuuden tarinoissa kuten Sairaana ja Kun me Venäjälle hiihdettiin.
Laivat olivat jo nuoren miehen haaveissa, ja aikuisena mieli paloi maailmalle. Työt itärajan takana
synnyttivät monta tarinaa. Matkustin Siperiaan ottaa lukijan mukaan seikkailuun.
Nuoruuteni laivat ja muita kertomuksia lähtee liikkeelle henkilökohtaisista kokemuksista ja ympäristön sekä ihmisten tarkkailusta, mutta kirjoitukset laajenevat yhteisiksi muistoksi jokaisen lukijan mielessä omalla tavallaan.
Ajan kuva on tarkka.
Kun Kauko joutui lapsena asumaan ahtaasti, isona hän osti saaren ja miehuutensa vuosina rakensi talon perheelleen ja firmalleen.
Kirjan tekemiseen tarvitaan taitoa, ja pitää olla sanottavaa – Kaukolla on. Teknistä apua Kauko haki kirjoittajakursseilta. Ryhmä kannusti ja opetti, mutta omasta tyylistään Kauko piti kiinni. Ja ammattilainen osaa luottaa ammattilaiseen ja antaa kirjan fyysisen teon osaaviin käsiin.
Monen kurssilaisen mieleen on jäänyt baskeripäinen herrasmies, joka tuli täsmällisesti ajoissa luokkaan viimeisenä ja sanoi:
Drasvuite! Hienoon paikkaan tullaan silloin, kun kaikki toiset ovat jo tulleet.”
Otteita muutamista kirjan luvuista:
Laskiaisilta
Aurinko lähestyy metsänrajaa. Taivas on kirkkaansininen. Pakkanen paukkuu tuvan nurkissa.
Poika katsoo ikkunasta, koskesta nousee usvaa. Rahtitiellä hevoset vetävät päivän viimeisiä
tukkikuormia rantaan. Hevosmiehillä on suuret koirannahkarukkaset käsissään. Hevosten
selästä nousee höyryä. Tuvan uunissa on tuli. Mummo vetää hiilet uunista, hän laittaa sinne
ruokia paistumaan.
Poika tietää, että mummo laittaa sinne nauriitakin. Paistetut nauriit ovat makeita.
Mummon ikätoveri, serkku, tulee jokapäiväiselle vierailulle; he vaihtavat kuulumisia.
Molemmilla on omat vaivansa. Reumatismi kolottaa, päätä huimaa ja rintaan pistää.
Toisen mummon poika on ammuttu Varkaudessa jo kauan sitten.
Se itkettää mummoja vieläkin. Poika kuuntelee tarkkaan. – – –
Sairaana
Välirauhan vuonna 1940, joulukuun alkupäivinä, sairastuin vakavasti. Samoihin
aikoihin äitini pääsi jälleen keuhkotautiparantolaan. Sain jäädä asumaan tupaamme,
jonka jaoimme kaukaisten sukulaistemme kanssa. Heillä ei ollut lapsia.
Jäin heidän hoitoonsa.
Eräänä yönä heräsin vilunväristyksiin. Tajusin, että olen tulossa sairaaksi. Menin
aamulla kuitenkin kouluun. Aamurukousten aikaan katosi kaikki voimani ja vajosin
tuolille. Opettaja tajusi tilanteeni ja lähetti minut kotiin.
Äitini oli vielä kotona, hän auttoi minut sänkyyn. Kuumelääkkeistä huolimatta kuume
nousi iltaan mennessä pelottavan korkealle, siihen eivät auttaneet kotonamme olevat
kuumepulverit.
Parin päivän kuluttua äitini oli lähdettävä ilmoittautumaan Siilinjärvelle Tarinaharjun
parantolaan. Jos sieltä myöhästyi päivänkin, niin paikka annettiin toiselle
sairaalle. Tajusin – – –
Sairauteni jälkinäytös tapahtui noin kaksi kuukautta paranemiseni jälkeen. Tupaamme
ilmestyi naapurikylässä asuva köyhäinhoitolautakunnan esimies. Hän esitti minulle
lääkelaskun, joka minun tulisi maksaa. Tyhjensin säästölippaani. Summasta puuttui
50 penniä. Myöhemmin sain jostakin rahan ja vein sen hänelle.
Olin silloin 12-vuotias. – – –
Talvipäivä Moskovassa
Olin ollut jo pitemmän aikaa suomalaisen rakennusliikkeen palveluksessa
Moskovassa. Jouduin käymään vioittuneen käteni takia ulkomaalaisille tarkoitetulla
poliklinikalla. Sain kaksi päivää sairauslomaa. Kaksi päivää kivusta huolimatta ilman
työhuolia tuntui kuin vapaapäiviltä.
Yöllä oli tullut hiukan lunta, kaikki oli niin valkoista ja puhdasta. Poliklinikalta
poistuessani päätin kävellä jonkin matkaa. Pakkasta näkyi olevan kymmenen
astetta. Sitten päätin mennä metroon, koska matka asunnolleni oli melko pitkä.
Suuressa kaupungissa etäisyydet ovat erilaisia kuin kotikaupungissani. Käveltyäni
kiireettömästi laskeuduin metroon – – –
Nuoruuteni laivat
Sukuni edesmenneet olivat vetten päällä liikkujia, jo monessa sukupolvessa,
niitä Saimaan ja Suomenlahden seilaajia. Vanhimmat sukuni tarinat kuuluvat
purjelotjien ja tukkiponttoonien aikaan, jolloin liikkeelle panevana voimana oli
tuuli, ihminen ja hevonen. Höyrykoneet kuuluivat vielä tulevaisuuteen. Joitakin
kirjallisia muistiinpanoja heidän toimistaan löytyy Hackman & Co:n tilikirjoista.
Kysymyksessä on metsien ostaminen, tukkien teettäminen ja kuljetus, pitkienkin
matkojen takaa, sahanterien purtaviksi.
Höyrylaivat muodostivat tärkeän osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Olin laivoissa
mukana jo pienestä alkaen. En pudonnut kertaakaan veteen, vaikka rahtilaivoissa
ja hinaajissa ei ollut sellaisia turvakaiteita kuin pasasseeri- eli matkustajalaivoissa.
Ammatinvalintani tapahtui perinteen mukaan, olivathan sukuni miehet aina olleet
kesäisin laivoissa ja jotkut naisista kokkeina eli ruokarouvina, kuten heistä käytetty
pilkallinen nimitys kuului. Laivan emännät eli kokit olivat usein jonkun miehistöön
kuuluvan aviopuolisoita. Yksinäisen, varsinkin nuoren naisen elämä oli joskus
vaikeata, kuten Kipparikvartetin laulamassa Saimaan balladissa kuvataan.
Laivat ja niissä mukana olo vaikuttivat päätökseeni tulevasta ammatistani. Halusin
laivan konemestariksi, joka minä myöhemmin olinkin pari purjehduskautta.
Tosin minua viehätti kulkukauppiaan ammattikin.
Asuimme maalla muutaman vuoden. Siellä kiersi talosta taloon kulkukauppias
Voutilainen. En ollut nähnyt kenelläkään niin paljon rahaa kuin hänen monitaittoisessa
lompakossaan, joka tuskin mahtui povitaskuun. Ja housujen taskussa oli niin painava
rahakukkaro, että housut pyrkivät valumaan toiselta puolelta alemmaksi.
Kuitenkin laiva, veden kohina sen keulassa, koneen jyminä, höyryn suhina
putkistoissa ja konehuoneen huumaavat tuoksut saivat minun pysymään päätöksessäni.
Kun Jatkosota alkoi v.1941, olin kaksitoistavuotias. Koulu päättyi, pääsin sukulaisteni
mukana ja heidän suojeluksessaan Hackman & Co:n omistamaan tukinniputuslaivaan. – –
Lapsuuteni Itkonniemi
Itkonniemi sai kuulemani mukaan asemakaavansa 1900-luvun alussa. Siellä on
aikaisemmin ollut sotilaiden harjoitusalueita ja Itkolan torppa. Muutamat kadut
saivat nimensä siihen aikaan vaikuttaneiden upseerien mukaan. Kustaa kolmannen
aikaan sinne perustettiin myös yrttitarha lääkeyrttien kasvatusta varten.
Se oli ehtona apteekkioikeuksien saamiselle. Valistuksen aika antoi oman vaikutuksensa
Kuopioonkin. – – –
Kun me Venäjälle hiihdettiin
Helmikuinen päivä alkoi kääntyä iltaa kohden. Pakkasta oli niin paljon, että
se tuntui nenän päässä. Olin leikkitoverieni Aimon ja Auliksen kanssa pihapiirissä
mäkeä laskemassa. Aimo oli viisivuotias kuten minäkin. Aulis oli nuorempi.
Aimo oli itseoikeutettu leikin johtaja ja mielipiteenmuodostaja. Varmaankin
mäenlasku alkoi väsyttää ja kyllästyttääkin, kun hän sanoi minulle hiljaa kuiskaten
”Lähetää Venäjälle, vuan ei sanota tuolle Aulikselle mittää, kun se on niin
pienj, ettei jaksa kuitenkaa sinne hiihtee.”
_ _ _
Siihen aikaan oli maailmanlaajuinen talouslama. Kaikkialla oli työttömyyttä.
”Mihinkä on miehet menossa?” -Venäjälle, vastasin.
Pekka tajusi tilanteen heti: ”Nyt ei mennä mihinkään muualle kuin kotiin.
Nouskaahan kyytiin”, hän sanoi. Ei meitä tarvinnut siihen kahdesti kehottaa. Ennen
kotiin menoa sovittiin, että tästä ei puhuta kotona. Tietoon se kuitenkin tuli.
Eihän se Aimo ihan väärässä ollut sen Venäjän suhteen. Vanhaan aikaan Ruotsin
ja Venäjän raja on ollut juuri Juojärvellä. Hän lienee joskus kuullut asiasta
kerrottavan.
Muisto retkestämme jäi kuitenkin elämään. Joistakin tapahtumista puhuttaessa
sanottiin: oliko se ennen vai sen jälkeen, kun me Venäjälle hiihdettiin.
 |
| Kirjan graafinen suunnittelu ja taitto on Hartti Lehtimäen työtä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti