perjantai 21. joulukuuta 2012

Sodasta pitää puhua yhä uudestaan ja uudestaan

Kaikki eivät koskaan palanneet

Marjo Heiskanen:
Kollaan kenttäpapin tarina,
709 s., Siltala 2012.

Marjo Heiskanen johdattaa lukijansa taitavasti kirjansa pariin. Hänen romaaninsa Kollaan kenttäpapin tarina on myös tietokirja. Teos kertoo kirjailijan isoisän Jorma Heiskasen elämästä.
Ennen tätä suurteostaan Marjo Heiskanen on kirjoittanut romaanin Idiootin valinta (2009) ja runokokoelman Äänes (2010). Heiskanen toimii sanataiteen läänintaiteilijana Pohjois-Savossa.
Vähän varautuneesti kirjailija aluksi suhtautui isoisänsä Suur-Suomi-intoiluun, mutta aineisto vei mukanaan. Kirjeitä oli luettava yhä uudelleen.  Ne olivatkin hänelle aineiston puhuttelevinta osaa. Matkat veivät jopa entisen Suomen alueelle. Kirjailija kertoo muun muassa vuoden 2012 Terijoesta. Kirja näyttää uuden kuvan Kollaan rintaman tapahtumista. Kirjailijalla oli pohjana isoisän teos Kenttäpappina Kollaalla (WSOY 1941). Aikalaiset luokittelivat kirjaa monin tavoin, mutta kiellettyjen kirjojen listalle se päätyi. Kai Ekholmin mainio väitöskirja kertoo missä, mitä ja kuinka monta kirjaa kiellettiin, Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Jyväskylä Yliopistopaino 2000.

Yllättäen silmieni eteen tulee Eeva Kilpi, yksi lempikirjailijoistani. Hänen sotaromaanisarjansa teksteissä esiintyvät usein Enni ja Jorma Heiskanen. Ikäeroa hiitolalaisilla kasvinkumppaneilla Ennillä ja Eevalla oli kymmenkunta vuotta. Evakkous yhdisti. Olen lukenut nuo Kilven romaanit. Jossain niistä oli vaikuttava alku: Tulee sota.
Sukutarinoita luen kiinnostuneena, sillä omasta suvustakin lähti ihmisiä Pohjois-Amerikkaan. Ja sotamuistoja luen isäni ja hänen veljiensä kertomusten kautta. Joku ei koskaan palannut.

Äiti kuiskuttaa Jorman korvaan salaisuuden: Pikku-Jouni oli kuollut yöllä. Se on paha tieto, toisin kuin kuiskuteltavat asiat yleensä. Seitsemänvuotias Jorma osaa lukea ja kirjoittaa. Salapoliisivihkoonsa hän kirjoittaa: Kuoli kuristustautiin.
Lentävä keuhkotauti vei isän, kun Jorma oli kahdeksanvuotias.
Koulunkäynti oli Jormalle helppoa kansakoulussa ja lukiossa Hän muutti Helsinkiin opiskelemaan 1933. Opiskeluajalta on kirjassa kuviakin. Sen ajan opiskelijaelämää on kuvattu valaisevasti.
Jo tuolloin ymmärrettiin verkostoitumisen tärkeys. Venäläisviha ja ruotsalaishalveksunta kuuluivat asiaan. Ajankuvaa.  

Sota-aikana monet asiat jäivät vastausta vaille
Heiskasen kaltaiset työväenluokasta ponnistaneet ylioppilaat olivat harvinaisia. Vuoden opiskelun jälkeen Jorma Heiskanen ilmoittautui vapaaehtoisena asepalvelukseen. Oli pohdittava sotilasuran ja pappisuran välillä.
Jorman isä oli taiteellisesti suuntautunut, mikä oli ristiriitaista pelastussotilaalle. Kirjassa päätekstiä pienemmillä kirjaimilla painetut ovat autenttisia kertomuksia.
Sodan ja aseiden laulannan ihannointi kummastuttaa tämän päivän ihmistä. Mutta jotenkin kai itsensä oli psyykattava tositoimiin.
Jorma kirjoittaa päiväkirjaansa ja haluaa saada maininnan jokaiselta päivältä. Perfektionisti.
Kotiopettajana Savossa ollessaan Heiskanen on tunneherkkä opetettavalleen. Kirjeystäväkin oli.
Lukuvuosi 1935–36 oli vilkasta osakuntaelämää. Teologian opintojen lopussa Jorma kiinnostui filosofian eri alueita.
Jorma oli isänsä tavoin taiteellisesti lahjakas. Kesätöissä hän oli NMKYn poikatyön vetäjänä ja teki palkatta seurakunnan nuorisotyötä. Matkojakin opiskelijat tekivät. Saksa innoitti. Ajan henki.
Jorma Heiskasen ensimmäinen virkapaikka oli Hiitolassa. Ennen työrupeamaansa hän oli Kotimaa-lehden toimittajana. Kirkossa käynnin kuvaus yllättää. Aika kuritonta joukkoa.
Jormaa patistettiin jatko-opintoihin, stipendilläkin houkuteltiin. Saksaan lähtiessä piti todistaa olevansa ei-juutalaista syntyperää.
Jorma päätyi vuoden papin työn jälkeen sotapapiksi. Tinkimättömyys työssä panee lähettämään aseveljiä lähes varmaan kuolemaan.
Marraskuussa Jorma alkaa pitää sotapäiväkirjaa. Kiinnostavaa tietoa ja ajankuvaa. Jorma näyttää olleen hyvin pidetty ihminen. Hän löytää Ennin ja kirjeenvaihto alkaa. Kenttäposti kulkee tiuhaan tahtiin.
Kollaan tapahtumista Jorma raportoi: Omista kukaan ei ole saanut naarmuakaan. Vangitut ryssät olivat surkeita, useimmilla jalat tai kädet paleltuneet. Ja varusteet olivat huonot kaiken kaikkiaan.
Sota-aika tekee juhlistakin kummallisia. Kun morsian miettii häitä, sulhanen suunnittelee hautajaispuheita. Sankarihautajaiset täytyi pitää aamuhämärissä.
Helliä ja hauskoja ovat nuorenparin kirjeet. Kun rauha viimein saatiin, Jormalle rauhanehdot olivat katkeria. Tyrmistys oli kaikkialla suuri.
Ristiriitaisissa tunnelmissa hän pohtii asumusten kohtaloa, millaisessa kunnossa ne jätetään voittajalla. Ennille hän kirjoittaa: On Suomen kansan todellinen pitkäperjantai.
Kodin perustamiseen päästään vihdoinkin. Jatkosota muuttaa taas kerran suunnitelmat.
Enni saa viimeisen 27.6.1941 päivätyn kirjeen Jormalta. Oma pieni Ennini!
Marjo Heiskanen on tehnyt suuren työn aineiston kanssa kirjaa tehdessään. Kirjan rakenne on hieno, lukemaan innostava. Kirjailija kertoo myös omista tuntemuksistaan kuunnellessaan isoisänsä haastattelua. Asioiden sulattaminen ja ymmärtäminen vie kauan aikaa.
Lukija on löytöretkeilijä kirjan seurassa. Komea teos.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti