Puhe tuntemattomalle vainajalle

 

Kari Hotakainen

Kantaja. 140 s.

 

Kirjan ja ruusun päivänä oma kirjakauppiaani antoi kirjaoston kylkiäiseksi kirjan viimevuotiseen tapaan.

Ostin Mauri Kunnaksen Herra Hakkarainen harrastaa -kirjan (Otava 2014) Suomalaisesta Kirjakaupasta ja lahjaksi sain Kari Hotakaisen Kantaja-teoksen. Sitä ei kai ole myynnissä. Toivottavasti löytyy kirjastoista, sillä kirja on mainio.

Minä kertoja hakee työtä ja ottaa lopulta vastaan tehtävän hautausmaalta, saa myöhemmin vielä jatkoaikaakin.

Työ ei olekaan yksitotista tai tylsää, vaan työssä on aikaa ajatella maailman menoa ja pieniä suuria asioita. Eräänä päivänä suntio pyytää apua, tarvitaan kantaja. Aika usein puistotyöntekijää pyydetään kantajaksi. Ihmisten eriarvoisuus alkaa askarruttaa miehen mieltä. Joillakin ei ole omaisia, vaan kirkkoherra ja suntio toimittavat kahdestaan siunauksen. Rikkailla voi olla valtavat hautajaispidot.

Hotakainen on naseva sanoissaan, ja näennäisen totisten sanojen alla kuplii nauru. Jostain pullahtaa mieleen vanha rakastettu. Dekkarimaista etsintää, vaan löytyykö Hannele?

Ikävä on ihmistä haudata ilman muistopuhetta, ja niinpä miehemme alkaa kirjoittaa tarinoita vainajista. Kiinnihän hän jää ja saa suntion nuhteet. Vaan lopettaako hän moiset puuhat?

Hotakaisen pohdinnat ovat arjen filosofiaa.  Hän kokee, että pikkuvalhe vaatii tuekseen aina isomman. Absurdia tarinaa lukisi pitempäänkin.

Suntio ehdottaa harrastuksia, jos vaikka raveihin. Suntion isä on innokas ravimies.

Hotakainen kirjoittaa: ”Sulki puhelimen, mutta jätti pään auki.” Niin käy tämän kirjakin kanssa. Suljen kannet ja tarina jatkuu päässä.

Kantaja on niin hyvä kirja, että sen kehtaa antaa lahjaksi! Ilolla.