Röngällä on sanomisen taito

Herrasmiesdekkaristin taidokas romaani

Matti Rönkä

Eino
Gummerus 2015. 235 s.

Matti Rönkä (s.1959 Kuusjärvellä, nykyisessä Outokummussa) on toimittaja ja Yle TV 1:n uutisankkuri ja tietysti kirjailija. Tappajan näköinen mies ilmestyi vuonna 2002. Teos sai heti kansainvälistä huomiota. Röngän toinen romaani Hyvä veli, paha veli julkaistiin 2003.

Syksyllä 2005 ilmestyi kolmas teos nimeltään Ystävät kaukana. Suomen Dekkariseura palkitsi sen Vuoden johtolanka -palkinnolla. Rönkä sai teoksesta myös parhaalle pohjoismaiselle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2007. Röngän teoksia on käännetty parillekymmenelle kielelle.

Rönkä yllätti uskolliset ”Viktor Kärppä” -romaaniensa lukijat viime vuonna komealla sukupolvi-romaanilla. Eino on yhdeksänkymppinen sodan käynyt mies, Einon pojanpoika Joonas tarkkailee ukkiaan ja tämän valintoja. Sota-aikana moni joutui valitsemaan, vaikka ei olisi ollut valmis valitsemaan. Valintojen seuraukset oli silti kannettava itse.

Sodasta vaiettiin monissa perheissä pitkään. Mutta nyt kirjailijat tarttuvat sota-aiheisiin, ja katsovat asioita yksilön kautta. Myös naiset kirjoittavat sodasta.

Matti Rönkä tunnetaan dekkareistaan ja niiden yhteiskunnallisuudesta. Hänelle hyvä kieli on luontevaa. Ei kuivaa ja totista sanomista, vaan kieli on värikästä ja hyvällä huumorilla höystettyä.  

Vanhoja työkaluja on ujutettu mukavasti lauseitten sisään. Äimän taidan tunnistaa suutarin työkaluksi. Kieli tuntuu kotoisalle, porstuan kautta meilläkin tupaan mentiin.

Sodasta kotiinlähtö on herkkä hetki. ”Morjestelimme toisiamme ja läksimme kotireissulle.” Kotiin palaamassa olivat hevosetkin.

Romaanissa kuvaus on tarkkaa. Se maalaa lukijan eteen tien Vanhallepaikalle ja koivukujan. Pappa oli rappusilla vastassa. Ja tuvassa olisi Kerttu.

Tulevasta ei sota-aikana juurikaan puhuttu. Mutta nyt olisi kesä tulossa ja sodasta palaava näkisi sen. Pellon raivausta jatkettiin, välirauhan aikana sitä jo aloitettiin.

Kerttu sanoo, jos yritettäis – niitä pieniä. Eino epuuttelee, kun kaikki on niin epävarmaa. Rauhaan ei oikein osaa luottaa.

Äidille on ylpeyden aihe, että Vanhapaikka on harjoittelutila.

Joonas käy ukkiaan katsomassa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja harmittelee, ettei älynnyt tuomisia ottaa mukaan, kun ei tiennyt mitä ukki haluasi.  Appelsiineja sitten seuraavalla kerralla, ukki tykkää niistä.

Ukkia vaivaa aivoverenkierron häiriö. Muistikatkot vaivaavat.

Joonas huomaa ukin ampumahaavojen arvet, johon ukki sanoo, etteivät ne sodassa tulleet. Joonaksen ja ukin välit ovat mutkattomat ja läheiset.

Isä-Jannea houkutellaan talon ulkopuolisiin töihin. Veteraanit tahtovat porukoihinsa. Kuljetusfirma kyllä elättäisi, mutta Joonaskin miettii opiskelupaikkoja. Ukki kehuu häntä taitavaksi ajajaksi ja käteväksi auton käsittelijäksi.

Vanhoja valokuvia katsellessa ukki jutteli firman omistussuhteista.

Ukki väsyy kuvien katselemiseen ja sanoo Joonakselle: ”Alapa mennä kotiin. Tenttaat sitten joskus muulloin. Minä huilaan nyt.”

Amerikan paketitkin kuuluvat ajankuvaan. Kerttu innostuu, mennään, Eino, joskus Amerikkaan.

Ei elämä kuitenkaan yksin seesteistä ole. Taustalla painavat puhumattomat asiat. Einon matka sodan loputtua rajan takana muodostaa oman sisäkertomuksensa romaanin kulussa.

Vallan mainiosti kirjailija pohtii ukin kautta ystävän ja kaverin eroja. ”Ystävä on vähän vieras sana, liian hieno. Toveri. Ennen sotaa puhuttiin tovereista, opistoissakin oli toverikunta. Kirjoissa oltiin hyviä tovereita. Siinä oli jotain reipasta ja arvokasta, tavallisen ihmisen kokoista ystävyyttä. Kaveri oli vähättelevämpi.”

Rukoilemistakin Eino pohtii. Rukoilemisen opetteluun taitaa olla jo myöhäistä. ”Illalla sanon nukkumaan mennessä mielessäni, että kiitos, ja anteeksi antaisitko olla hyvin. Itselleni kai minä niitä toivotan ja selvennän, vaikka sormet ristiin laitankin."

Eino on ammattilaisen työ. Hieno lukukokemus.
 

Tyylikkäästä kannesta kiitokset Jenni Roposelle.

Eino-teosta saa myös sähkökirjana.