Kimeä metsä muistuttaa sodasta, josta nyt puhutaan paljon

Viikon runo 44, 5.11.2017

 

Se alkoi soida puoli kolmelta yöllä,

kimeä metsä, täynnä elämisen kauhua,
yritystä herätä herätä –
se lakkasi, puhelin,
ehkä väärä numero.
Viesti – mutta mistä?
Metsästäkö joka vei minun rakastettuni?

Täynnä kranaattien räjähdyksiä, ulinaa, melkein unta,

totista totta. Yhä se huutaa.
metsä jota rakastin,
metsä jota hän rakasti,
johon hän kadotti runonsa.
Se pirstoutui sälöiksi – ei, se kasvoi yhä,
aarnioitui eikä kaadu millään.

Meissä on jatkuva metsä.

Ei sankareiden metsä.
Hiljainen kasvusto.
Hyvin hiljainen laulu.
Sen kuulee kuitenkin.

Aila Meriluoto: Kimeä metsä, WSOY 2002.

Kokoelma voitti Tanssiva karhu -palkinnon samana vuonna, jolloin Meriluoto sai Savonia-palkinnon. Kimeä metsä on Meriluodon 12. kokoelma, jonka lopussa on myös Meriluodon suomentamia Emily Dickinsonin runoja.

 

Aila Marjatta Meriluoto-Paakkanen (s. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäki) on suomalainen runoilija, kirjailija ja suomentaja.

Aila Meriluoto valmistui ylioppilaaksi Pieksämäen yhteiskoulusta vuonna 1943. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa  Lasimaalaus (1946) 22-vuotiaana. Teos sai kriitikkojen kiitokset ja oli myös kaupallinen menestys. Se osui suoraan sodasta selvinneen sukupolven sydämeen ja oli yhtä aikaa illuusioton ja optimistinen, uhmakas ja suora. Siitä tuli kaikkien aikojen suosituimpia suomalaisia runokokoelmia, ja teoksesta on otettu tähän mennessä 14 painosta. Lasimaalaus ja seuraava kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) ovat perinteistä runoutta, mitallista ja loppusoinnullista. Perinteinen on myös runojen naiskuva, ja Meriluoto joutuikin kantamaan unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia, vaikka vastusti sitä itse aktiivisesti.

Äänekkäimmin kokoelmaa ylisti aikansa merkittävin kirjallinen vaikuttaja, akateemikko V.A. Koskenniemi, joka myös rakastui itseään 40 vuotta nuorempaan Meriluotoon. Koskenniemen vaikutus haittasi Meriluodon uraa pitkään, sillä hänet leimattiin Koskenniemen suosikiksi. Lisäksi uusia kokoelmia verrattiin Lasimaalaukseen. Hän koki kritiikissä olleen kaunaista suhtautumista hänen teoksiinsa ja persoonaansa.

Meriluoto solmi 1948 kirjailija Lauri Viidan kanssa avioliiton, joka kesti kahdeksan vuotta. Viidalle avioliitto oli toinen. Meriluoto ja Viita saivat neljä lasta. Avioliitto oli myrskyisä. Samassa perheessä ei tuntunut olevan tilaa kahdelle kirjailijalle. Meriluodolta ilmestyi avioliiton aikana Sairas tyttö tanssii -runokokoelman lisäksi lastenkirja Pommorommo (1956) Viita sairastui 1950-luvun alussa skitsofreniaan, mikä häiritsi sekä perhe-elämää että molempien luomistyötä.

Meriluodon ja Viidan taiteilija-avioliitosta on tehty myös dramatisointi, Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä Putoavia enkeleitä. Kujanpää ohjasi myös samannimisen elokuvan, jonka ensi-ilta oli 5.12.2008. Elokuvassa Meriluotoa näyttelevät Elina Knihtilä ja Elena Leeve.

Avioeron jälkeen vuonna 1962 Meriluoto muutti neljän lapsensa kanssa Ruotsiin. Meriluoto teki Ruotsissa asuessaan paljon käännöstöitä. Hän halusi kirjoittaa suomeksi, ettei menettäisi suomalaista identiteettiään. Todellinen syväsukellus ruotsin kieleen oli Nobel-kirjailija Harry Martinsonin Aniaran suomentaminen (1963).

Ruotsissa ollessaan Meriluoto kirjoitti ensimmäisen proosateoksensa Peter – Peter: Erään rakkauden asiapaperit, julkaisu myöhemmin nimellä Peter-Peter (1971). Se kuvaa kahden emigrantin, Ruotsissa asuvan suomalaisen Sannan ja balttilaisen Peterin kirjeenvaihdosta eroottiseksi suhteeksi muotoutuvaa yhteyttä ja sen päättymistä. Romaani pohdiskelee yksin jäävän naisen epävarmuutta ja maahanmuuttajan asemaa Ruotsissa. Teoksen pohjalta Matti Kassila on ohjannut elokuvan Haluan rakastaa Peter (1972)

Meriluoto palasi Suomeen vuonna 1974 ja hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä Viidan elämäkerran Lauri Viita, legenda jo eläessään. Meriluoto määrittelee entisen miehensä: ”Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus.”

Suomeen paluun jälkeen 1970–1980-luvuilla Meriluodon runokieli vapautui, ja hän alkoi käyttää runoissaan puhekieltä. Runokokoelmat Varokaa putoavia enkeleitä (1977), Talvikaupunki (1980) ja Ruusujen sota (1988) sisältävät runsaasti taaksepäin katsovia runoja. Meriluodon päiväkirjat ja runoteokset limittyvät toisiinsa ja tulkitsevat toinen toisiaan. Vuonna 1986 ilmestyi Lasimaalauksen läpi. Päiväkirja vuosilta 1944–47, jossa Meriluoto kuvaa runoilijaminänsä kehitystä ja elämänkokemusten heijastumista runoissa. Myöhemmin julkaistiin toinen päiväkirjakokoelma Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, jossa Meriluoto tietoisesti tekee yksityiselämänsä julkiseksi. Vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, joka kertoo Meriluodon lapsuudesta Pieksämäellä. Kirja kuvaa myös hänen sodanaikaisia kokemuksiaan opiskelijatyttönä Helsingin pommituksissa.

Aila Meriluoto asuu nykyään Helsingissä. Hän avioitui vuonna 1979 kansantaloustieteilijä, professori Jouko Paakkasen kanssa (1928−2004) kanssa. Meriluodon viimeisimmät runokokoelmat ovat Kimeä metsä (2002) ja Miehen muotoinen aukko (2005).

Meriluoto on suomentanut Martinsonin lisäksi myös Rilkeä ja Goetheä.

 

Runoteokset:

·         Nuoret runoilijat 1943, WSOY 1943. Sisältää runoja seuraavilta kirjoittajilta: Kalervo Hortamo, Hilkka-Helinä Hyvärinen, Veikko Kolula, Lauri Lamminmäki, Elisabet Laurila,   Aila Meriluoto, Yrjö Oinonen, ja Kerttu Rukala.

• Lasimaalaus, WSOY 1946
• Sairas tyttö tanssii, WSOY 1952
• Pahat unet, WSOY 1958
• Portaat, WSOY 1961
• Asumattomiin, WSOY 1963
• Tuoddaris, WSOY 1965
• Silmämitta, WSOY 1969
• Elämästä, WSOY 1972
• Varokaa putoilevia enkeleitä, WSOY 1977
• Talvikaupunki, WSOY 1980
• Ruusujen sota, WSOY 1988
• Kimeä metsä, WSOY 2002
• Kootut runot, WSOY 2004
• Miehen muotoinen aukko, WSOY 2005
• Tämä täyteys, tämä paino, WSOY 2011

Elämäkerrallisia teoksia:

           Lauri Viita, WSOY 1974

           Lasimaalauksen läpi, WSOY 1986

           Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, WSOY 1996

            Mekko meni taululle, WSOY 2001Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975–2004,     

            Kustannusosakeyhtiö Siltala 2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko.

 

          Romaaneja:

          Peter - Peter : Erään rakkauden asiapaperit, myöhemmin Peter-Peter,    

           WSOY1971

           Kotimaa kuin mies, WSOY 1977

           Sisar vesi, veli tuli, WSOY 1979

 

Lasten- ja nuortenkirjoja:

Pommorommo, WSOY 1956, Ateljee Katariina, WSOY 1965, Meidän linna, WSOY 1968, Vihreä tukka. WSOY, 1982.

 

Palkinnot ja tunnustukset:
Valtion kirjallisuuspalkinto 1947, 1953 ja 1959

Kalevi Jäntin palkinto 1947

F. E. Sillanpää -palkinto 1958

V. A. Koskennimi -palkinto 1960

Pro Finlandia -mitali 1962

Valtion kirjallisuuspalkinto kääntäjälle 1975

Valtion taiteilijaeläke 1986

Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 1998

Savonia-kirjallisuuspalkinto 2002

Yleisradion Tanssiva karhu -palkinto 2002

Aleksis Kiven palkinto 2002