Kyhhäys ilahduttaa aina

Kyhhäys ilmestyy keväällä muuttolintujen lailla

Kuopion alakoululaisten värikäs Kyhhäys-lehti tuo iloisen mielen lukijalleen. Kannen veikeän linnun on piirtänyt Saara Parkkisenniemi, Jynkän koulun 3 B luokalta. Takakannen punainen kukka on Kosti Jalkasen tekemä, Aurinkorinteen 4 D luokalta.

Minusta tuntuu, että kuvia on entistä enemmän, ja tekstit ovat lyhentyneet. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Toki muutama pitempi juttu on mukana, kuten Elviiran uni, joka on Hirvilahden koululaisten yhteistyö.

Hauskoja oivalluksia Kyhhäyksessä on paljon. Tämän ajan koululaiset voivat haastatella vaikka opettajaansa, kuten tekivät Jynkän koulun kuudesluokkalaiset.

Monet kertovat itsestään ja toiveistaan. Kettulan koulussa on mietitty muun muassa: entä jos olisin kirjailija?

Mukana on sanaristikoita, piilosanoja ja labyrintti. Piirustukset ovat hauskoja ja taiteellisiakin. Töistä näkyy mitä lapset harrastavat tai lukevat.

Usein joku oman koulun oppilas on koonnut tai oppilaat yhdessä ovat koonneet työt kokonaisuudeksi. Yhdessä tekeminen kasvattaa me-henkeä. Samalla koululaiset pääsevät lehden tekemisen opetteluun mukaan. Tykkään esimerkiksi pingviini-sivun kokonaisuudesta.

Oppilaiden arvoitukset kuuluvat koululehteen. Urbaanilegendassa tokaluokkalainen Nuutti kysyy lapsen sanoin: Miksi tuolla peikolla ei ole häntää? Mitä hän näki, sen voit lukea Kyhhäyksestä.

Tuikkujahti on tärkeä juttu.

Karttulanlahden koululaiset olivat keränneet 30 794 tuikun kuorta. Jätekukko palkitsi ahkerat kerääjät ja heidän hyvän työnsä.  Keräily olkoon opiksi meille aikuisillekin; pannaan tuikun kuoret metallikeräykseen.

Snellmanin koulu on nyt entistä ehompi! -juttu kertoo oppilaiden tyytyväisyydestä kouluunsa. Pihakin on mieleinen, vain vuoroja telineisiin saa odottaa. Jasmin, 3 A, on piirtänyt vanhan ”Mutterin” kuvan lehteen. Rakennus on siis säilytetty!

Kunnon lehdessä pitää olla pääkirjoitus. Vuoden 2011 Kyhhäyksen pääkirjoituksen on laatinut palvelualuejohtaja (Hyvinvoinnin edistämisen ja kasvun ja oppimisen palvelualueet) Pekka Vähäkangas otsikolla Elävää elämää.

Hänen näkökulmansa on kannustava. Koulu on tärkeä elämänvaihe, ei vain pakkosuorittamista. ”Koulu on juuri sellainen kuin sen yhdessä teemme, osa elävää elämää.” Tuo muuten pätee työyhteisöihinkin, kaikille inhimillisen elämän alueille.  

Yritin etsiä lehdestä monesko Kyhhäyksen vuosikerta on kyseessä. Lehdestä en sitä merkintää löytänyt. Mutta vuosikymmeniä lehti on ilmestynyt, koskapa omat lapseni aikoinaan lehtiä kotiin kantoivat. Nyt kauppamiehiä ovat omat lastenlapset.

PS.

Laiskuuteni tarkistaa lehden ikä jäi vaivaamaan. Kysyin Riitta Nevalaiselta ja vastaus tuli heti. Kiitos!

Lehti vietti kunnioitettavasti 50-vuotisjuhlia pari vuotta sitten, juttu löytyy kaupungin
www-sivujen arkistosta
http://w3.kuopio.fi/net.nsf/TD/230409145014226?OpenDocument

Ja, alullepanijana, kukapa muu kuin Unto Eskelinen!

Lukekaapa kiinnostava juttu Kyhhäyksen historiasta.  

Ystäväyhdistys Suomen ortodoksiselle kirkkomuseolle

Suomen ortodoksiselle kirkkomuseolle ystäväyhdistys

Kuopiossa sijaitseva Suomen ortodoksinen kirkkomuseo on tutustumiskohde, jonne kaupunkiin tulevat vieraani haluan ehdottomasti viedä. Usein he kysyvätkin, onko museo jo auki. Vastaus on toistaiseksi alla oleva:

”Suomen ortodoksinen kirkkomuseo on suljettu perusnäyttelyn uusimisen vuoksi. Museo avataan yleisölle aikaisintaan kesäkuussa 2012. ”

Mutta ei Suomen ortodoksisen kirkkomuseo nuku, vaan erilaista toimintaa on koko ajan. Huhtikuussa julkaistiin tieto, että museo on saanut ystäväyhdistyksen. 

Ystäväyhdistys rekisteröitiin 20.7.2010. Kyseisenä päivänä ortodoksinen kirkko viettää profeetta Elia Tisbeläisen muistopäivää.

Perustamispäivän mukaisesti profeetta Elia on valittu myös ystäväyhdistyksen suojelupyhäksi.

Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ystävät ry:n toiminnan tarkoituksena on tehdä tunnetuksi ja tukea ortodoksista kirkkomuseota ja sen toimintaa sekä lisätä tietoa ortodoksisesta kirkkotaiteesta ja -kulttuurista. Yhdistys järjestää luentoja ja seminaareja, tukee kirkkomuseon tutkimus-, konservointi-, julkaisu- ja näyttelytoimintaa sekä pedagogista työtä.

Lisäksi yhdistys avustaa kirkkomuseon kokoelmien kartuttamisessa. Yhdistyksen jäseneksi hyväksytään yksityisiä henkilöitä ja yhteisöjä. Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ystävät ry:n hallituksen puheenjohtajana toimii Kelan pääjohtajan toimesta vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt Jorma Huuhtanen. Hänen lisäkseen ystäväyhdistyksen perustajajäseniä ovat myös Svenska Kulturfondenin johtaja Berndt Arell, rouva Riitta Broman, Lääketeollisuus-yhdistyksen toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes ja palvelualuejohtaja Pekka Vähäkangas.

Suomen ortodoksinen kirkkomuseo on Länsi-Euroopan merkittävin ortodoksinen kirkkomuseo, joka kuuluu Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen.

Kirkkomuseo on perustettu Kuopioon 1957. Se jatkaa Valamon luostariin1911 perustetun Muinaismuistokokoelman toimintaa.

Ikoni: Kristus Kaikkivaltias, 1100-luku, soluemalitekniikka. Kuva: Pentti Potkonen, Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

ks. http://www.ortodoksinenkirkkomuseo.fi/

Vapun alla

Vappumieltä!

Teekkarien vappulehden kauppiaat ja sotaveteraaneille rahaa kerävä mies kohtasivat terassin vieressä. Rahat kilahtivat lippaaseen.

Mikä meille on pyhää

Löysin sattumalta vuonna 2004 kirjoittamani kirjaesittelyn, kun etsin jotain muuta juttua. Kirja jäi aikoinaan Sotaveteraani-museoon, kun sen sinne esittelykappaleeksi annoin. Kansikuvaa en ole vielä löytänyt, olisin liittänyt sen tähän mukaan. 

Muistot ja tapahtumat säilyvät kirjeissä

Martti Virnes:

Kirjeitä kotiväelle, vuosina 1932–1942

Koonnut ja toimittanut Anneli Ratamäki

Omakustanne 2003, uudistettu 2004

Martti Virneksen (s. Heinävesi 1915, k. Kusra 1942) kirjeet kertovat jälkipolville sodasta ja niukkuuden ajasta. Virneksen sisarten säilyttämistä kirjeistä sisaren tytär Anneli Ratamäki kokosi kirjan Kirjeitä kotiväelle. Aika etenee kronologisesti kouluvuosista sota-aikaan.

Yksitoistavuotiaana hän aloitti oppikoulun, ilman sisäänpääsykoetta, kun ei tiennyt sellaisia olevankaan. Seitsemäsluokkalaisena Virnes kirjoitti innoissaan, kun luokka siirtyi ylimmäksi koulussa: ”Tämä päivä on niitä harvoja, jolloin huomaan onnen kuluvanakin hetkenä.”

Ruokaa oli niukasti ja postimerkeissäkin piti säästää, ja Virnes varoitteli kotiväkeä, ei ylipainoisia kirjeitä. Mutta kirjeet näyttävät kulkeneen tiuhaan tahtiin. Kirjeissä menivät usein terveiset opettaja Heiskasille.

Keuhkotautiakin kulussa oli, talvella 1936 sairasteltiin paljon. Arkisia huolia olivat mm. vaatteiden puute. Toisia lukiolaisia opettamalla Virnes hankki osan palttorahoista, loput hän pyysi kotoa.

Nuorta ylioppilasta odotti asevelvollisuus, ja kirjeitä kirjoiteltiin entiseen tapaan. Pitkän marssin jälkeen hän totesi, ettei aiemmin tiennyt mitä lepo on, vasta kun joutui käymään nääntymisen rajoilla, se selvisi. Mutta kunto koheni ja Virnes halusi kadettikouluun. Äänestä vain oli saatava rautaisempi.

Täti kauhisteli sotaharjoituksia, mutta Virnes selitti, että eniten ihmisiä kuolee sairaaloihin ja vuoteisiin, paikkoihin, joissa terveys on erityishuomion kohteena.

Virnes näytti haaveilleen kirjailijan urasta, mutta myös maalaus kiinnosti. Opettaja oli hänelle piirustustaidosta sanonut, että on synti jättää lahjat kehittämättä.

Äidin kuoleman jälkeen Virnes lohdutti sisartaan: Elämä on kerta kaikkiaan sellainen, että nuorten on kehityttävä eteenpäin, eikä tuijotettava menneisyyteen.

Yliopistoaika oli riemukasta. ”Tämä on akademia, korkeakoulu, yliopisto, ja minä olen täällä.”

Työpalveluksesta se alkoi

Kirjeitten sävy muuttui, sillä sodan mahdollisuus ja toive, että Suomi pysyy sodan ulkopuolella puhuttivat.

Lokakuun 8. päivä 1939 Virnes kirjoitti jo kenttäpostia ja loppukuusta jossain Suomessa. Vielä hän ajatteli toiveikkaana, että tuskin sota tulee, koska me emme sitä tahdo.

Seuraavissa kirjeissä Virnes mainitsi, että täältä ei oikeastaan voi kirjoittaa mitään, sillä viattomastakin voi vakooja hyötyä. Paketit kotoa olivat mieluisia ja herkut jaettiin. Sukkia kului paljon, muuta hän ei oikeastaan kotoa tarvinnutkaan, rahatkin hän lähetti jonkun matkassa kotiin, kun niille ei rintamalla ollut käyttöä.

Kun talvisota alkoi, hän kirjoitti: Tiedän, että yksilön elämä on nyt noteerattu nollaan, tiedän taistelevani oikeuden ja isänmaan puolesta, kaikki muu merkitsee vähän.

Pian vihelsivät ryssän kranaatit, Virnes oli liikuntasodan alueella.

”Pojat ottavat unia siten, että kaivavat kuopan maahan ja kasautuvat päälletysten. Alla on tukala olla, sen vuoksi ruvettuaan kasan päälle nukkumaan, voi herätä alimmaisena.”

Sodan kuvaukset ovat tuttuja, mutta pienet yksityiskohdat värikkäitä, tosin joskus verisiä.

Kylpyreissu oli maininnan arvoinen, kun edellisestä saunareissusta oli kulunut kaksi ja puoli kuukautta. Huhtikuussa 1940 sanat siskolle olivat ankeat: Karjala itkee!

Seuraavana vuonna Virnes lähetti Syväriltä kuvakirjeitä sodan raunioittamasta Petroskoista. Hän uskoi pääsevänsä jouluksi lomalle Kuopioon.

Kesällä 1942 vaivasivat itikat, mutta toiveena oli päästä lokakuussa siviiliin ja opiskelulomalle.

13.11.42 kirjoitettu kirje jäi Virneksen viimeiseksi. Hän kertoi pääsevänsä joulun alla lomalle, mutta jouluksi olisi palattava takaisin.

Karu kirje kotiväelle on päivätty seuraavana päivänä: ”Velvollisuutemme on ilmoittaa, että 14.11.1942 Martti Virnes on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää…” Mannerheim.

Kirjan muut kirjeet kertovat, että kapteeni Virnes oli pidetty mies.

Ratamäki on koonnut kirjan loppuun poimintoja sotapäiväkirjoista, jotka kertovat sodan kulun. Kirjassa on myös Virneksen piirroksia ja muutama valokuva.

Omakustanne on huolella tehty ja painatettu kustannustalossa (Gummerus).

Ennen olivat kirjeet, asiat ja tunteet ovat niissä tallella. Mutta miten käy nykypolvien kirjeenvaihdon? Jos sähköpostikirjeet saakin vielä talteen, pystytäänkö niitä lukemaan vuosikymmenien kuluttua. Eivätkä ne koskaan korvaa henkilökohtaista paperikirjettä, johon on paneuduttu ajatuksella. Ratamäen kirja on tavallaan kehotus tarttua kynään: kirjoita kirje, tee siitä tapa, kirjoita vaikka päiväkirjaan.

Ritva Kolehmainen

Kiritiikin Kannukset 2011

Suomen arvostelijain liiton Kiritiikin Kannukset -palkinto 2011

Vuoden 2011 Kritiikin Kannukset sai nukketeatteriohjaaja Merja Pöyhönen (30).

Pöyhösen läpimurto-ohjaus on helmikuussa ensi-iltansa saanut John-Eleanor, joka

kuuluu Turun kulttuuripääkaupungin ohjelmistoon.



Merja Pöyhönen



Kritiikin Kannukset luovutettiin Helsingissä 27.4.2011. Samalla vietettiin Kritiikin Kannusten 50-vuotisjuhlaa. Juhlapuheen piti kulttuuritoimittaja Matti Rinne, SARVin puheenjohtaja vuosina 1975–1981.

Laajasti eri taiteenalojen kriitikoita edustava, vaihtuva lautakunta päättää palkinnon saajan.



Kannusjuhlassa

 Ensimmäinen kannustettu oli kapellimestari Jorma Panula vuonna 1962. Hän oli juhlassa mukana ja ilahdutti yleisöä puheellaan. ”Ei silloin mitään kritiikkiä ollut. Me vaan soitettiin ja kaikki tykkäs.”



Kalle Holmberg

 Aikanaan sitten kritiikkiä tuli. Huonoista tykkäsin, kun niistä saattoi oppia jotain, kehuista en välittänyt, Panula sanoo.

Palkituista oli paikalla myös ohjaaja Kalle Holmberg, joka sai Kritiikin Kannukset yhdessä lavastaja Kari Liilan kanssa.

Holmberg sanoo, että hän tuli Helsinkiin silloin kun Panula palkittiin. Holmberg nousi lavalle ja sanoi, että ääni kuulunee. Ja kuului. Hän myönsi, että kehut tekevät hyvää. ”Oppiakseni hyväksymään arvostelun minun oli laskeuduttava polvilleni ja katsottava silmiin kuin sutta.” Hänen värikäs esityksensä jäi kuulijain mieleen.

Tanssija-koreografi Eeva Muilu esitti improvisoidun kiitostanssin. Hän sai kannuksensa vuonna 2008.

Vuoden 2001 kannustettu runoilija Johanna Venho luki runoja palkitusta kokoelmastaan. Hänen mielestään kritiikkiä tarvitaan entistä enemmän. Hän korosti, että Kritiikin Kannukset -palkinto on tärkeä uransa alussa olevalle kirjoittajalle.

Juhlan musiikista vastasi pianisti Jukka Nykänen.

6 Luin kirjan Fedja-setä, kissa ja koira

Ystävyyttä yli lajien

Klassikkolastenkirjaan on hauska palata aikuisena. Kirjan lukeminen on hyvää pohjustusta myös Kuopion kaupunginteatterin Fedja-setä, kissa ja koira -näytelmälle. Esityshän ei koskaan ole suoraa kuvitusta tekstille, vaan se muuntautuu niin dramatisoinnin kuin ohjaajan työn myötä.   

Martti Anhavan suomentama Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjani on 15. painoksesta vuodelta 2001. Venäjänkielisen alkuteoksen (Дядя Фёдор, пёс и кот) julkaisi Detskaja literatura vuonna 1974. Kirjan kuvitti G. Kalinovski.

Perheen ainoa lapsi on totinen poika. Hän oppi lukemaan jo neljävuotiaana ja osaa huolehtia itsestään, siksi häntä sanotaankin Fedja-sedäksi.

Vanhemmat ovat ihan kunnon vanhempia, mutta äiti ei voi sietää kissoja. Fedja-setä ystävystyy talon vintillä asuvan kissan kanssa. Kissalla on erityinen taito, hän puhuu. Kun Fedja-setä tuo kissan kotiinsa, äiti haistaa kissan heti töistä tultuaan. Isä ei olisi niin ankara, mutta taipuu äidin tahtoon, joko hän tai kissa.

Fedja-setä on myös tiukka päätöksessään: Jos ajatte kissan pois, minä lähden pois kotoa. Vanhemmat eivät ota todesta Fedja-sedän uhkausta. Vaan Fedja-setä on tosissaan ja jättää heille kirjeen, jotta isä ja äiti eivät huolestuisi.

Hän matkustaa maalle, sillä koulun alkuun on vielä vuosi.

Fedja-setä pakkaa kissan kassiin ja nousee linja-autoon. Kissa saa nimen Matroskin.

He etsivät tyhjää taloa ja tapaavat koiran, joka haluaa liittyä heidän mukaansa. Koira on oppinut puhumaan professorin huvilaa vahtiessaan. Taisivat olla molemmat saman professorin opissa.

Autio talo löytyy ja kolmikko asettuu taloksi.

Kyllä maalla on mukavaa

Postimiehen kanssa uudet asukkaat tulevat pian tutuiksi. Posteljooni Petshkin tosin ihmettelee pojan ja puhuvien eläinten yhteiseloa. Fedja-sedän hoiviin tulee monenlaisia eläimiä. Naakka Pitkäkynsi asettuu taloksi vai pitäisikö sanoa kaapiksi. Sinne hän kantaa kaikenlaista ”löytämäänsä” kiiltävää. Myös naakka opetetaan puhumaan. ”Kuka siellä” -lause tuo komiikkaa tekstiin.

Fedja-setä päättää kirjoittaa kotiin, etteivät isä ja äiti olisi huolissaan. Kun kissa ja koira panevat terveisensä samaan paperiin, kirjeestä tulee käsittämätön.

Elämässä tulee eteen tarpeita, vaan millä ostaa, jos ei ole rahaa. Täytyy ryhtyä aarteen etsintään.

Ensimmäiseksi ostetaan lehmä, sillä kisa tarvitsee maitoa. Musti-koira haluaa pyssyn. Fedja-sedän kulkuneuvosta tulee melkein riita. Lopulta sitten tilataan traktori. Sen lavalle mahtuu koko joukko.

Vanhemmat ovat panneet lehteen ilmoituksen kadonneesta pohjastaan, mutta siitä ei Fedja-setä tiedä mitään.

Kun traktori saapuu, sillä on jo nimi Tr-tr Mitja. Se käy ruualla ja sitä voidellaan auringonkukkaöljyllä.

Mirri-lehmä syö humalaa ja sen maito tekee tepposet juojilleen. Petshkin menee aivan sekaisin.

Mustilta ei metsästäminen oikein suju, joten hänelle hankitaan kamera.

Lopulta isä ja äiti löytävät Petshkinin avulla Fedja-sedän. Petskinin toiminta on joskus huvittavaa, sillä hän pitää säännöistä kiinni, vaikkei siinä olisi mitään järkeä.

Fedja-setä lähtee häntä hakemaan tulleiden isän ja äidin kanssa kotiin. Muu joukko jää maalle, sillä he ovat ystävystyneet. Fedja-sedän on hyvä tulla lomilla käymään ystäviensä luona.

Mennään teatteriin!

Kuopion kaupunginteatterin Fedja-setä, kissa ja koira -näytelmää kannattaa mennä katsomaan. Näyttelijät ovat niin taitavia, että heitä seuratessa unohtaa eläinten olevan ihmisiä. Mirri lehmä on ehdoton suosikkini valloittavine ilmeineen.

HOPEATÄHDET – 

Suomen ensimmäinen eläkeläisten elokuvafestivaali Kuopioon marraskuussa 2011

SILVERY STARS –Senior Film Festival, November, SF-Kuopio

HOPEATÄHDET (Kuopio 7.–13.11.2011) on uraauurtava, Suomen ensimmäinen eläkeläisille ja vanhemmalle väelle suunnattu elokuvafestivaali. Festivaali järjestetään Kuopiossa marraskuussa 2011 alueellinen elokuvakeskus ISAK ry:n alkuperäisideana ja tuotantona.

Kyseessä on myös kansainvälisesti ottaen erikoislaatuinen elokuvafestivaali. Nimenomaisesti vanhemmalle väelle on maailmalla tarjolla lähinnä matineatyyppisiä esityssarjoja sekä yksittäisiä erityisesityksiä osana yleisempää festivaaliformaattia. On joitain esimerkkejä, joissa ikäihmisille on räätälöity oma elokuvafestivaalinsa: esim. Soulissa (Etelä-Korea) järjestettävän ”Senior Film Festivaalin” (vuodesta 2008 alkaen) pääideana on esittää iäkkäiden amatöörien tekemiä lyhytelokuvia.

Kuopiossa tehdään kokonainen juhlaviikon elokuvakattaus nimenomaan vanhemmalle väelle – laadusta tinkimättä, elokuvahistoriaa ja ajankohtaisuutta yhdistäen.

Taustalla Itä-Suomessa menestynyt elokuvakerhoaate

Festivaali-idean taustalla on pari vuotta Kuopiossa harjoitettu, jatkuvasti suosiotaan kasvattanut eläkeläisten elokuvakerho ”Hopeatähti”. Toimintaidea eläkeläisille tarjottavista Hopeatähti-elokuvakerhoista on lähtöisin 2000-luvun alun Joensuusta, Pohjois-Karjalan alueellisen elokuvayhdistyksen piiristä. Vanhemman väen elokuvakerhoja ja -matineoita on nykyisin vaihtelevasti eri puolilla Suomea; kerhojen menestys on kuitenkin edelleen parhainta nimenomaan Itä-Suomessa. 

Festivaaliviikko Kuopiossa 7.–13.11.2011 vastaa lisääntyneeseen esitysten kysyntään sekä tarjoaa samalla tapahtumapaikka Kino Kuvakukon tunnelmalliset puitteet myös taiteilijavierailuille ja yleisökeskusteluille.

Festivaalin ohjelma 2011

Hopeatähdet-festivaaliohjelma koostuu klassikoista sekä mielenkiintoisista uutuuksista. Esitykset pidetään pääosin päiväsaikaan. Avajaiselokuvana nähdään tämän vuoden Oscar-palkintosateen ykkönen, ”Kuninkaan puhe” (ohj. Tom Hooper, 2010). Kuninkaan puhe on mieleenpainuva elokuva änkyttävästä Englannin hallitsija Yrjö VI:sta, jonka kiirastuleksi muodostuu suorana lähetettävä radiopuhe II maailmansotaan valmistautuvalle kansakunnalle. Miehisiin elämänkurveihin päästään kaartelemaan myös katkeransuloisessa komediassa Broken Flowers /”Särkyneitä kukkia” (ohj. Jim Jarmusch, 2005). Festivaalin uutuustarjontaa edustaa englantilaisohjaaja Mike Leighin ylistetty ikäpolvi- ja avioliittokuvaus Vuosi elämästä, joka saapui ensi-iltaan Suomessa keväällä 2011. 

Monilla ohjelmiston elokuvilla on kirjallinen tausta: mm. taikuritrilleri ”Silmänkääntäjä” (ohj. Neil Burger, 2007) sekä Jörn Donnerin ohjaama 1970-luvun kohuklassikko ”Miestä ei voi raiskata” perustuvat kirjalliseen teokseen, samoin Alfred Hitchcockin huikea jännitysmysteeri ”Vertigo – punainen kyynel” (1958). Kirjailija Juhani Ahon juhlavuosi näkyy ohjelmistossa ”Juha”-filmatisoinnilla vuodelta 1956, pääosissa Eino Kaipainen ja Elina Pohjanpää. Festivaalin taiteilija- ja asiantuntijavieraisiin kuuluvat mm. kirjailija Märta Tikkanen (alkuperäisromaani ”Miestä ei voi raiskata”), ohjaaja Elina Kivihalme (maaseutunaisten arjesta viime sotiemme aikana kertova ”Tuntematon emäntä”, 2011) sekä historioitsija Outi Vuorikari (aiheenaan kirjailija Juhani Ahon tuotanto elokuvissa).

Festivaalin tekijät ja tapahtumamiljöö

Festivaalin taiteellisessa johdossa on työpari Ritva Kolehmainen & Saija Nissinen. Kolehmainen on kuopiolainen kirjallisuuskriitikko, kirjoittaja sekä Hopeatähti-kerhon vetäjä Kuopiossa. Nissinen on ISAK ry:n toiminnanjohtaja. Elokuvakulttuurin lisäksi Kolehmaista ja Nissistä yhdistää toimiminen kirjallisuuden kentässä. Festivaalin esitykset järjestetään historiallisesti arvokkaassa, 330-paikkaisessa Kino Kuvakukossa (Vuorikatu 27, Kuopio). Kyseessä on Kuopion suurin elokuvateatterisali.

Lisätietoja: Itä-Suomen audiovisuaalisen kulttuurin koulutus- ja kehittämisyhdistys ISAK ry
Torikatu 18, III krs, 70110 Kuopio. Tel/fax (017) 262 8575
www.artemix.kuopio.fi (etusivu) sekä www.kuvakukko.kuopio.fi