Läänintaiteilija Marjo Heiskanen ja hänen kirjansa

LUIN KIRJAN 4 ja 5

Pohjois-Savo sai sanataiteen läänintaiteilijan vuoden 2011 alussa

Marjo Heiskaseen tutustumisen voi aloittaa lukemalla kaksi hänen kirjansa. Savon Sanomat otsikoi läänintaiteilijan haastattelun komeasti: ”Tuhattaituri tuli taloon” 

Monitaitoinen ihminen Pohjois-Savoon saatiinkin, tukipaikkanaan hänellä on Kuopio.

Kirjallisuusihmiset odottavat paljon tapahtuvaksi, sillä viimeksi täällä oli alan läänintaitelija 1990-luvun alussa, Jouko Tyyri. 

Yllättävää proosaa ja kiperiä runoja

Marjo Heiskanen:                                                           

Idiootin valinta,                                                               

292 s., Siltala 2009.                                                    

Eletään taas

Heiskasella on näyttöä niin proosasta kuin lyriikasta. Esikoisromaani liikkuu tässä ajassa.

Idiootin valinnan päähenkilöt ovat äiti Maisa ja tämän 14-vuotias poika Nisse. Solubiologin menevä elämä ja pojan blogielämä täydentävät toisiaan. Poika on selviytyjä, äidistä en ole varma. Hänellä on mielessään selvittämättömiä asioita, jotka painavat. Pojan isäsuhde näyttää olevan kunnossa. Äidin koirista, Raisa ja Smetana, on joskus riesaa, mutta äidin matkojen ajaksi koirat pääsevät hoitoon. Nisse on valistunut nuori. Hän paheksuu äitinsä teettämiä koirien ulkoiluvaatteita, oikein ateljeessa tehtyjä.

Äiti kysyy itseltään: mitä tieteentekoni muka on. Muka-sana paljastaa epäilyn. Heiskanen on tarkka sanoissaan.

Nissen blogikirjoitukset ovat lennokasta luettavaa. Blogikommentit ovat joskus aika pimeitä.

Nisse pitää yhteyttä mummoonsa, onhan hän mukana myös vanhusjelpissä. Isä on kristillisen lehden toimittaja, eikä halua kotiinsa nettiä. Mietinnässä on – riparille vai protuun?

Äitipuoli ja kaksi pikkusiskoa saavat osan huomiosta. ”Toinen on niin tuore imeväinen, etten oo edes nähny sitä ku jotain neljä kertaa.”

Nisse tuntee asuvansa äidin armoilla Arabianrannassa, mutta faijalla Laajasalossa hän käy usein. Sopeutuva nuori.

Myös äiti kirjoittaa nettipäiväkirjaa. Matkoiltaankin, joita on kertynyt viiteenkymmeneen maahan.

Nisse löytää äidin tiedostot, lukee tämän ja Anteron kirjeenvaihtoa. Ei muka mutsin jutut kiinnosta!

Pieniä hellyydenosoituksia pojalle riittää, jos tämä ne sellaisiksi tajuasi. Kivi taskussa.

Rennolla otteella poika selviää koulusta. Ihastuksia tulee ja menee, mutta kaktusharrastus on pysyvä. Siisteydestä äidillä ja pojalla tulee suukopua.

Heiskasen teksti vetää. Yllättäen eteen tulee asioiden kritisointia: Tiimihengennostatustilaisuus ei synnytä tiimiä, koska tavataan vain siellä. Viesti koulutususkovaisille on selvä: ”tiimihenki voi syntyä vain tiimiin”.

Idiootin valintoja on monia. Pienin vihjein Maisan menneisyys avautuu. Nisse arvelee löytönsä perusteella, että äiti toivoi hänestä tyttöä. Perheen tragediaa ei sovi auki kirjoittaa, jotta lukijalla säilyy ensikosketus.

Kun äiti lähettää Lapista kortin, niin jo vain poikakin käyttää lappilaisten ja nuorison kieltä sekaisin: ”saamma varmhan kohtha nähä, kuinka met2 väänthyy kotielämä kun met pääsemmä taasen tappelun vauhthin”. Kirjailijalla lapsuusajan murre on hallinnassa.

Aika tekee tehtävänsä, äiti alkaa unohtaa. Mutta silti hän miettii, että olisi parempi, jos vamma näkyisi. Jossain vaiheessa äidin ja Nissen välillä syntyy raju yhteenotto.

Maisa roikkuu menneessä kiinni. Entinen aviomies neuvoo luopumaan siitä, minkä on menettänyt. Onko Nisse se, jonka varassa äiti on jaksanut?

Vaikuttava esikoisromaani!

Moniaistisia runoja

Marjo Heiskanen:

Äänes,

73 s., Siltala 2010.

Kuulen äänes – sun äänes on käheä – pitääkö sun aina olla äänes… Marjo Heiskasen Äänes-kokoelma houkuttaa leikkimään sanoilla. Runoilija leikittelee itsekin sanojen merkityksillä. ”Virkkaat hetken etkä hetkeen virka mitään.”

Kokoelmassa on hyvin erilaisia runoja. Musiikillisuuttakin runoissa on. Proosarunon sanat ”En halunnut hänen sanojaan.” saavat mietteliääksi. Miltä tuntuu kun sanat torjutaan tai miten voi kieltäytyä vastaanottamasta sanoja.

Runon Neuvotteluasema tajuan hauskasti, mutta 7 Nuotitkin on. kohdalla loppuu lukutaitoni, syntyy sentään mielikuva. Toinen runo todistaa, että elämän sotketut langat voi aina selvittää. Joku runo antaa laulunopetusta ja saa sanat helisemään. Runo voi koostua myös dialogeista. Sääntökirja-runo huvittaa, monet runot hämmästyttävät.

Assosiaatiot laukkaavat villisti Äänes-kokoelmaa lukiessani. Saattaen vaihdettava -sanat olen usein asemilla junan ikkunasta katsoen viereisen raiteen tavaravaunuista tavannut. Olen miettinyt sanojen merkitystä. Ei kai vaunua voi itsekseen matkaan saattaa. Ei voi kuolevaakaan yksin jättää, vaikka lopulta raja on yksin ylitettävä. Saattaen vaihdettava, pitkässä proosarunossa ollaan kuolinvuoteen äärellä ja pohditaan kummallisia pikkuasioita. Muistot laukkaavat omia teitään.

Terveisiä-runo todistaa ironisesti elämän tunnosta.

Ihottuma silisi,

syöpäkin hävisi.

Emme juuri sairastele,

mitä nyt silloin tällöin

pieniä halvauksia ja muita riesoja.

Aistit vähissä:

jo puuttuvat kuulo, haju, maku,

näkö lähdössä juuri.

Mutta tunto paranee.

Käytän sanoja koska ne ovat välttämättömiä -säe aloittaa runon ja se jatkuu mättömiä töm töm…

Runo alkaa soida mielessä ketjulauluna.

Soiva ilo lohduttaa. ”ja että jotenkin voisi puhua / ja tietää / että joku käsittää / myös.”

Vaikea kokoelma, jota ei hevillä selvitetä. Mutta runo runolta tartun sanoihin uudelleen ja käsitän ne omalla tavallani; oikein, väärin tai sinnepäin. Voi olla, että kun taas joskus avaan kirjan, joku runo puhuu minulle uudella tavalla.