Antti Heikkisen esikoisromani

Oman pihan väkeä ja muita tuttuja             

Antti Heikkinen

Pihkatappi

Siltala 2013. 276 s.

Lavealla kädellä Antti Heikkinen (s.1985) kuvaa huoneen, jossa isä kiikuttelee. Pienen pojan kämmenistä jää jäljet mattoon.

”Osaisin kävelläkin, mutta ei huvita.” Ei huvita toistuu vielä monta kertaa kirjassa.
Poika konttaa kiikun luo ja pääsee isän syliin. On tärkeä hetki – Kekkosen hautajaisia. Poika haluaa tietää miten taivaaseen mennään. Isä ja poika katsovat yhdessä televisiosta Kekkosen hautajaiset. Kekkosen miehiä ollaan. Lopuksi näkyy kukkien peittämä arkku. Kuva jää pojan muistiin.

Minäkertoja Jussi Taskinen muistaa tästä tapahtumasta eteenpäin kaiken. Aiempi on kuviteltava. Kun äiti ei enää ole kertomassa, Jussi rakentaa mielessään isän ja äidin tarinan. Tarvitaan vielä ukit ja isoukit ja mummon haastattelu nauhalta. Pitää muistaa Tiina-mummo ja Hannes-ukki sekä Rauha-mummo. Kuvasta Jussi näkee äitinsä. Puhutaan taas taivaasta, missä äiti istuu pilven reunalla. Vilkuttaako se meille?

Näitä miettiessä rakentuu suku kokoon, oman pihan väki. Pihkatappi on nuoren miehen kehityskertomus. Kirja on myös kirjailijaksi kasvamisen kuvaus.

Poika sai kasteessa nimen Jussi Timo Tapio. Tulevaisuus tulee annettuna eteen: Maamieskoulu ja talonpitoon. Mutta Jussin aikeet ovat toiset.

Isä pitää poikaa mukanaan pihatöissä. Välillä hän on liian pieni aikuisten töihin. Mummot huolehtivat silloin. Vieraitakin käy usein. Rissasen Tauno on mukava, auttaa navettatöissäkin. Aikuisten keskellä varttuessaan poika oppii aikuisten tavan puhua, leikkikaveriton lapsi.

Esikoiskirjailija Heikkinen kuvaa maalaiskylää ja ajan tapoja tarkasti. Hän kirjoittaa suvun tarinoita auki isoisänsä isästä. Suvusta löytyy punikintappajakin.”Ei muuta kuin henki pois, kuulusteluissa menee aika hukkaan.” Punikintappajasta ei suvun kesken puhuta, häpeä se oli.

Kylässä kuollaan tiheään, samanikäistä joukkoa kun ollaan.

Eletään suomalaisen maaseudun murrosaikaa. EU:sta puhutaan kirosanojen kanssa.

Koulua käydään ja toinen sukupuoli alkaa kiinnostaa, omassakin on tutkimista. Kavereilta opitaan ja tutkitaan jonkun kaverin isän autotallissa pornolehtiä.

Yläasteiässä Jussi saa olla mummon vahtina. Ja tyttöystäväkin löytyy. Aletaanko olemaan? Se oli sen astisen elämäni onnellisin hetki. Kuljettiin samalla linja-autolla koulumatkoja.

Isän ja Jussin välille tulee suukopua. Isä hermostuu pojan välimerkkisanoihin. Pääasiassa miehet roisia juttuja kertovat. Jussi uhoaa, minusta tulee kirjailija tai näyttelijä. Isää harmittaa eniten se, että asiat kuulee kyliltä, eikä pojalta itseltään.

Isä on löytänyt uudelleen vanhan kaverinsa, Tainan. Taina on helposti lähestyttävä. Koitetaan kumminkin olla kavereita, hän sanoo Jussille.

Usein poika pakenee pahaa oloaan kuolleen mummon asunnolle. Kylällä on autiota ja hiljaista. Tuttuja on vain hautausmaalla, niminä kivissä. Äidin kivessä lukee:

                                            Taskinen Ritva Helena.

                                            Vauva.

Kouluaikana läksyt eivät Jussia kiinnostaneet, mutta kirjasto oli oiva paikka. Kirjastoautosta hän kantaa repussa kirjoja kotiin. ”Päätaloa isälle luettavaks.” Näyttää kirjailija Heikkinen Päätaloon tutustuneen ja varmaan on luettu Heikki Turustakin. Jossain vilahtaa turusmaisia lauseita, ei kuitenkaan matkimista.

Vakisuhde Tampereella saa kolauksen, kun Jussi tapaa kotipuolessa vanhan heilan.
Ukki innostuu järjestämän vanhan ajan yhteisen sukujoulun. Kun teurastetaan sika, joutuu Jussikin tositoimiin.

Lakkiaiskeväänä ukki järjestää juttukeikan Jussille. Jussi pääsee tilaussaunaan sotaveteraanien kanssa. Lehteen juttua ei koskaan paineta.

Koomikon osa on luontaisesti osunut Jussille, armeijassa rooli jatkui.

Isä muistuttaa vanhempien kunnioittamisesta. Riitaa syntyy tuon tuosta. Raivoisasti isä ja poika käyvät toisiaan vastaan.

Erkki-isän viimeiset riehumiset ottivat voimille. Pelotti. Poika ei jatkaisi tilalla, vaikka saattaisi se pärjätä, jos saisi topakan naisen kaverikseen.
Pojalla on hätä isästään, isä huomaa. ”Oli kai se elämisen syy sekin, että joku hätäili.”

Heikkisen Pihkatappi on komea tarina pojasta ja suvusta. Nilsiässä puhuttu murre on minulle keskisuomalaisena yllättävän tuttua. Aivan samoja murresanoja siellä maaseudulla käytettiin.

Murretta on annosteltu likaa löttyyttämättä. Eletään tätä päivää ja mennyttä. Lukijaa saa olla valppaana. Pihkatapissa on suuren kertomuksen alkua. Mihin mies vielä ehtiikään, ehkä hän vetäisee jonkin sananpään teoksesta ja jatkaa suurta tarinaa siitä. Aineksia kirjassa on melkein liikaa.

 ”Minun sukuni.

   Eivät ne ihmisiä kummempia olleet.
    Kuten en ollut minäkään. Mutta ainahan sitä kuvitella saa.”