Jaetun maan lapset sai ensi-iltansa 2.7.

Minna Kettunen, Väärnin Pappilan emäntä,
tieto- ja näytelmäkirjailija ja lauluntekijä

Jaetun maan lapset sai ensi-iltansa

Usko tulevaisuuteen oli vahva

 

Alapitkän nuorisoseuran kesäteatterin ensi-illassa 2.7. nähtiin kantaesityksenä Minna Kettusen kirjoittama näytelmä "Jaetun maan lapset"
Näytelmä kertoo Lapinlahden Alapitkän tapahtumista vuosina 1944–52. Aiheita ovat mm. karjalaisen siirtoväen saapuminen ja asettuminen Alapitkälle sekä sodan monenlaiset jäljet ihmisissä.

Puvustaja Tuula Fält on löytänyt ja teettänyt ajankohtaan sopivat asut. Lottapuvut on hankittu Lottaperinneyhdistykseltä ja sotilaspuvut asianharrastajilta.

Lavastuksesta vastaa Hannu Turunen työryhmineen. Turunen myös näyttelee keskeisessä roolissa, Paavali Lintu.

Ohjaajat Minna Kettunen ja Tarmo Valkonen

Ohjaus: Minna Kettunen ja Tarmo Valkonen. Musiikin ohjaus: Minna Kettunen ja Kirsimaria Hartikainen. Taustanauha: Jarkka Rissanen ja taustanauhan viulu: Minna Ollikainen. Tekniikasta vastaa Ville Moilanen. Toimiva ja hauska oivallus on Tiedähine (Unikakkiainen) Noora Hyvärinen, joka kertoo suomeksi karjalaisten puhetta.

Alapitkän nuorisoseura näyttää yhteisöllisen voimansa näytelmän myötä. Hyvä saa mukaansa yhteistyökumppaneita, mikä onkin komea lista paikallisia yrittäjiä ja yhteisöjä.

Näytelmä on osa Suomi 100-hanketta.

Näytelmää katsotaan varmaankin hyvin paljon omakohtaisten kokemusten ja muistojen kautta. Osa Karjalan siirtoväestä jäi asumaan evakkopaikkakunnalleen ja osa lähti takaisin, sinne mistä oli tullutkin. 1950-luvulla kansaa jakoi sosiaaliset, poliittiset, kielelliset ja uskonnolliset rajat.
Yhteiselossa oli monia hankaluuksia; jouduttiin asumaan ahtaasti ”toisten nurkissa”. Arkiaskareet oli soviteltava lomittain, kun ”aina ne niitä piirakoitaan paistaa”, tavat olivat molemmilla tahoilla omanlaisensa.  
 

Ihmisen luonne näkyy, kun joutuu luopumaan omastaan. Näytelmän Martta Ollikainen on oiva esimerkki kovasta luonteesta. Vastavoimia esityksessä pitää olla. Valtaväen nuoret löytävät kumppanin myös siirtolaisista. Sekin on joillekin kova pala. Vaan Martta näkee asiassa positiivisenkin puolen. Miniä kunnioittaa minua. Katsojat oivaltavat asioita, sillä naurun remakka kuuluu katsomosta. Myötäelävä.
 

Katsomo alkoi täyttyä hyvissä ajoin

Yleisö seuraa intensiivisesti ja väliaplodit annetaan herkästi, välillä vakavoidutaan hiirenhiljaisiksi,
välillä pyyhitään silmäkulmaa. Osa katsojista lienee jo siirtolaisten jälkipolvea.

Kun siirtolaiset saavat oman kirkon, tsasounan, se helpottaa koti-ikävääkin. Rukoilemisestakin kun kummallakin joukolla on omat käsityksensä. Vainajan suhteen on samoin, omat tavat kummallakin.
 

 

Jaetun maan lapset näytelmästä kohtaus "Kuikan ukki kuolee"

Kuolema on aina keskellä elämää. Sodan julmuus näkyy ihmisissä. Aina ei eloonjäänyt kestä, vaan julmuudet rikkovat ihmisen sisältä.

Lapset vaistoavat asiat, ja eikö vain pian ala lällätys ryssistä, johon siirtoväen lapset vastaavat.  Aikuiset lopettavat moisen touhun alkuunsa, vaan käyvät halkotappeluun itsekin.

Kansakoulu ja opettajat pitävät kylän henkistä elämää yllä. Kuorolaulu kuuluu ajan henkeen itsetunnon kohottajana. Myös siirtoväen joukosta löytyy oivia esiintyjiä. Yhteisyys syntyy.

Asutustoiminta ja muut lakisääteiset tehtävät vaativat sopeutumista ja kestämistä. Eletään Vennamon aikaa.  Omastaan on vaikea luopua, toisen asemaan asettautuminen on aina  hankalaa. Tätä kautta voimme miettiä myös nykyajan pakolaisasiaa.

Kantaesitys on aina juhlava puheineen ja kukituksineen.

Piispa Leo ja piispa Jari Jolkkonen pitivät puheet, jotka varmasti koskettivat sanoillaan.

Katsoin näytelmää oman keskisuomalaisen lapsuuskotini elämän kautta. Meillä asui evakkoperhe keittiössä. Omalle väelle muurattiin hella tupaan takan kupeeseen. Lapsena en kuullut koskaan ryssä-sanaa. Vasta isona ihmisenä sen opin. Mamman ja papan puhetta en ymmärtänyt, vaikka mummu heidän kanssaan sujuvasti puhui. Perheen poika viihtyi oman hevosensa seurassa. Siirtolaisilla oli mukanaan lehmä ja hevonen, yhteiseen navettaan ne sopivat.

Näytelmän suomenhevonen muistutti minua meidän Elo-hevosesta, joka oli ollut sodassa. Se oli Pikku Paavin näköinen, ehkä se vähän vierasti suurta väkijoukkoa. Sen rooli vaikutti minuun, herätti muistot Elosta, joka tuli piharapun eteen hamuamaan leipäpalaa lapsen kädestä.

 

 

Kaikki toimi parkkipaikalta alkaen. Opastus oli hyvä. Myös väliaikatarjoilu oli sujuvaa. Kahvia olisi saanut halutessaan lisääkin.  Ja sää suosi sunnuntaina suloisesti.

 

Oman lisänsä toi leivän myynti. Tarjolla oli ”Talvisodan leipä”.  Ilo oli ostaa vitosen leipä paperipussissa.  Luen tekstin pussin päältä. ”Tämä KUNNIALEIPÄ on kiitos maamme veteraaneille ja lotille. Puolustusvoimien pyynnöstä lotat valmistivat rintamalle leipää runsaat 100 000 kiloa päivittäin. Kuiva leipä kulki voimanantajana kätevästi sotilaan taskussakin.”

Suotta ei ruisleipä ole kansallisruokamme.

 

”Aina ne niitä piirakoitaan paistaa”