Kauneuden kokemuksen ilo valtaa katsojan näyttelyssä

HEIJASTUKSIA G12 Kuopio

RITVA-LIISA POHJALAISEN TAIDELASI-NÄYTTELY
1.6.–20.6.2013
 

 ”Kauneuden etsiminen on voima, joka puskee meitä eteenpäin. Se pakottaa löytämään tien, inhimillisen toiminnan tavan, jonka kautta väkevät tunteet saavat aistien hahmottaman muodon. Muoto on musiikkia. Muoto on liikettä. Muoto on materiaaleja, kosketusta, heijastuksia. Jotain, joka tavoittaa ajan tai aineen. Jotain, joka jättää jäljen, vaikka häipyisi pois.” Ritva-Liisa Pohjalainen 

                                                                                                                       

Ritva-Liisa Pohjalainen toi kesän näyttelyyn sarjan uniikkeja lasiveistoksia. HEIJASTUKSIA-näyttely hehkuu luomistyön riemua. Näyttely on kertomus tunnetun taiteilijan matkasta kohti uusia alueita. Sen teokset muistuttavat, että olennaisinta on näky, tietoisuus päämäärästä. Se, joka näkee, tietää, minne edetä.
Lasiveistokset Pohjalainen työstää Nuutajärvellä mestaripuhaltajien kanssa, missä lasinpuhalluksen perinteet ja korkea taito ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle jo vuosikymmenten ajan.

Kun tajuaa työmäärän, osaa arvostaa uniikkitöitä

Pohjalaisen teoksissa taitava materiaalin hallinta yhdistyy uusiin ja yllättäviin lähestymistapoihin. Veistokset ovat kuin läpikuultavia pienoismaailmoja. Niiden sisällä soi muotojen ja värien musiikki (Heijastus, Tahto, Sisin). Ne ovat kappale valtamerta, jossa valonsäteet tanssivat (Meduusat, Korallit, Meritähti).
Veistosten valmistaminen on teknisesti vaativaa, ja siihen tarvitaan kolmen puhaltajan samanaikainen työskentely sulan massan kanssa. Teokset rakennetaan asteittain siten, että ensiksi tulikuumaan aloituskappaleeseen liitetään värejä, kuvioita ja ilmakuplia. Kuvioiden väliin voidaan liittää kirkasta sulaa lasia. Aihiota lämmitetään jatkuvasti, jottei se pääsisi jäähtymään liikaa. Kun aihio on valmis, se päällystetään kirkkaalla lasilla sekä muotoillaan kostutetun paperin ja lastojen avulla haluttuun muotoon. Tämän jälkeen teos katkaistaan ja laitetaan jäähdytysuuniin vuorokaudeksi jäähtymään hitaasti. Sen jälkeen teos hiotaan ja kiillotetaan. Lopuksi taiteilija signeeraa teoksen käsin kaivertamalla.

Luonto innoittaa ja työ palkitsee

Ritva-Liisa Pohjalaisen taidelasi välittää ajatonta kauneutta. Veistokset ovat syntyneet pohjoisen luonnon vaikutteista ja kantavat sisällään taiteilijan arvoja, puhtaan luonnon kunnioittamista ja mielikuvituksen iloa. Ne on valmistettu säteilemään ympärilleen valoa ja kauneutta.

Pohjalaisen töitä on esitelty monissa näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla ja hänelle on myönnetty merkittäviä huomionosoituksia kuten Kaj Franck – muotoilupalkinto 2004 ja Itä-Suomen Yliopiston kunniatohtorin arvo 2010.

Komea näyttely vaatii palaamaan töiden pariin. Lasitöitä katsellessa voi antaa mielikuvituksen vaeltaa...

Keijo Karhunen Kuopiosta on yksi palkituista

Kalastusaiheisen kirjoituskilpailun tulokset ja kirja julkistettiin

Kilpailun voitti torniolaissyntyinen Akseli Heikkilä

Maaseudun Sivistysliiton ja Maahenki-kustantamon järjestämä kalastusaiheinen Iso siika -kirjoituskilpailu on ratkennut. Samalla kertaa on julkistettu kilpailun parhaista teksteistä koottu kirja.

Kilpailun voitti Akseli Heikkilä, Torniossa syntynyt ja Helsingissä asuva 28-vuotias media-alan freelancer ja opiskelija. Tarinassaan Kadotetut suomut hän kuvaa voimakastunnelmaisesti isän ja pojan dialogia tulevaisuuden kuvitelmassa, jossa kalat ovat kadonneet Torniojoesta ja lippokalastajien elämänmuoto ja sen koossa pitämä yhteisö ovat raunioituneet. ”Elämäntavan ja sen arvomaailman kuvaus saa lähes saagojen ja legendojen voiman, joka nostaa tekstin ja sen aiheen arkisen yläpuolelle”, kilpailun tuomaristo toteaa.

Toiseksi sijoittui 65-vuotias eläkkeellä oleva metsätalousinsinööri Timo Impiö Porvoosta. Hänen kertomuksensa Virvelikuume on koskettava ja riemastuttava tarina pojan intohimosta kalastukseen, virvelihaaveesta ja yritteliäisyydestä ja kekseliäisyydestä sen toteuttamiseksi.

Mukana kuopiolainen Keijo Karhunen

Kolmannelle jaetulle sijalle tuomaristo valitsi viiden kirjoittajan tekstit:

Jouko Alm, 80-vuotias entinen rikosylikonstaapeli Torniosta kuvaa tarinassaan Saukon kalastaja isoisän ja lapsenlapsen lämmintä suhdetta ja isoisän ihmeellistä taitoa muuttaa vanha kuparipannu uistimeksi.

Pekka Hietala, 45-vuotias vuoroesimies Vantaalta kuvaa Suvannolla-tarinassaan herkästi nuoruuden kynnyksellä olevien lasten luvatonta öistä kalastusreissua.

Keijo Karhunen, 69-vuotias ylikonstaapeli evp. Kuopiosta vie eloisassa Nylonit ja Kattilakosken lohet -tarinassaan savolaispojan miehekkään enon mukana jännittävälle matkalle Tornionjoen maisemiin.

Aki Lintumäki, 33-vuotias kulttuurituottaja Oulusta on kirjoittanut riemastuttavan murretarinan Meitä tietäjiä ei ole täälä ko mie yhdistäen lippokalastukseen mytologisia tietäjän kykyjä.

Katariina Vuori, 41-vuotias freelance-toimittaja Oulusta kuvaa Hopealanttikylki-novellissaan pientä poikaa, joka etsii kalareissultaan urotekoa kasvaakseen kuolleen isänsä mittoihin.

Kärkisijoille valituille teksteille jaettiin yhteensä 8.000 euron palkinnot, joista voittaja sai 2.500 euroa, toiseksi sijoittunut 1.500 euroa ja muut palkitut kukin 800 euroa.

Kilpailun tuomaristoon kuuluivat puheenjohtajana Pohjolan Sanomien päätoimittaja Heikki Lääkkölä ja muina jäseninä kirjailijat Rosa Liksom ja Markku Hattula sekä kustantaja Liisa Heikkilä-Palo.

Kilpailuun kertyi yhteensä 543 kirjoitusta, joihin sisältyi sekä tosipohjaisia että kaunokirjallisia tekstejä. Tarinoihin on tallentunut arvokasta kalastusperinnettä, -historiaa ja -kokemuksia. Kirjoitukset tallennetaan Tornionlaakson maakuntamuseon arkistoon tutkijoiden käytettäväksi.

Kirjassa mukana 40 kertomusta.

Kilpailun sadosta julkistettiin palkintojen jaon yhteydessä Maahenki Oy:n kustantamana kirja Iso siika.

Lauri Oinon toimittama antologia sisältää 40 tekstiä, jotka edustavat monipuolisesti tosipohjaisia muistelukirjoituksia ja kaunokirjallisia tekstejä. Kirjoittajien ikähaarukka on 18–83 vuotta, ja kirjoittajia on kaikkialta Suomesta ja kaikenlaisista ammateista. Valokuvaaja Jaakko Heikkilän valokuvat elämästä Tornionjoen varrella rytmittävät kokonaisuutta.

Kalastustarinoissa elävät muistot ja väkevät tunteet

Kilpailun kirjoituksista välittyy syvä yhteys luontoon. Saalis ei aina ole tärkein kalamiehen liikkeelle saattaja, vaan kalaan lähdetään rauhoittumaan, hiljentymään ja rentoutumaan. Impivaaralainen luontokaipuu elää yhä meissä suomalaisissa.

Useiden kirjoittajien elämässä kalastus yhdistää eri sukupolvia. Lapsuuden kalaretket isän tai vaarin kanssa ovat säilyneet kirkkaina mielessä koko elämän ajan, samoin tämän päivän isovanhemmat kertovat tärkeistä yhdessäolon hetkistä lastenlasten kanssa.

Kirjoituksissa peilautuu koko elämän kirjo: syntymät ja kuolemat, ystävyydet, avioliitot ja erot, elämän ilot ja onni, mutta yhtä lailla traagiset kokemukset. Mukana on niin ensimmäisiä kalaretkiä kuin viimeiseksi jääneitäkin. Kaunokirjallisista töistä löytyy satuja, fantasiakertomuksia, novelleja ja runoja.

Kirjoituskilpailu on osa Maaseudun Sivistysliiton ympäristösivistyksen hanketta ja Poukama-hanketta. Ympäristösivistyksen hanke rohkaisee nauttimaan luonnosta, mutta samalla haastaa kohtuullisuuteen ja vastuullisuuteen luonnon käyttämisessä. Poukama on pohjoisen kalastuskulttuurin hanke, jossa kootaan kalastukseen liittyvää perinnetietoa nykypäivän käyttövoimaksi ja myös muotoilun ja designin innoittajaksi. Hankkeista löytyy tietoa nettisivuilta www.ymparistosivistys.fi ja www.poukama.eu.

Sinikka Tirkkosen vahva kokoelma

Älä lyö päätäsi pimeään!

Sinikka Tirkkonen

Valon halki, pimeän halki       

ntamo 2013. 81 s.

Kun tapani mukaan olen hipelöinyt kirjan tutuksi, avaan Sinikka Tirkkosen kokoelman Valon halki, pimeän halki sattumanvaraisesti sivulta 19. Luen kahden rivin runon:

Levon tunne metsäpolulla. Ja tunne että sydän vahva, todellinen ja puhdas.

Kulottuneet koivun lehdet tuoksuvat. Olen kokonaan maan.

Runoilija tuntee luonnon ja metsän puhdistavan, parantavan voiman. Maisemaan voi sulautua. Tirkkosen sanoissa on voimaa, onhan hänellä hyvä teoreettinen pohja; hum. kandidaatti 1979. lisäksi opinto-ohjaajan koulutus. Äidinkielen opettajaksi hän valmistui 1984.

Uudessa kokoelmassa on tunnetta ja aistivoimaisuutta. Runoilija tunnustaa eläneensä ja sairastaneensa. On vahva ja hauras samalla kertaa.

Leppävirta–Varkaus asuinseuduilla ei ole voimaa antavaa kirjailijayhteisöä, mutta samanhenkistä joukkoa löytyy kirjoittajapiireistä, joita Tirkkonen on ohjannut. Toisaalta voi ajatella, että ohjaaminen syö voimavaroja.

Ajatukseni eivät ole minun, linnut vain istahtavat latvukseeni. Teoksen ihana hassahtava mottolause jysähtää tajuntaan ja synnyttää ilon ja odotuksen.

Ensimmäinen osasto vahvistaa otsikkoa Minun on kerrottava tämä. Runoilijalla on sanottavaa ja taito sanoa, sanomisen pakko. Käyn runolle.

Tirkkonen vertaa runoutta perhosten herkkyyteen. Hän miettii miten kuvata etäisyyttä ja läheisyyttä yhtä aikaa. ”ja minulla on sormissa yhä vain kolme sisarta, pisarat hajoavat ikkunaan

ja kohtalo vain piirtää suloisia hulluuden käyriä.”

Tirkkosen kirjallisuuden ja taiteen tuntemus näkyy niminä oikeissa kohdissa; Tšehov, Ahmatova, Arto Meller, van Gogh, Eeva-Liisa Manner… Lukiessani ajatus karkaa sivupoluille, mutta palaan kuvataiteilija Jyrki Pellisen kansikuvaan, runoilija hänkin.

”hetken elämä on täynnä toivoa, ylösnousemusta ja kirkkautta”

Tirkkonen kehottaa runossaan: luota kaikkiin elämää ylläpitäviin voimiin.

Ei elämää voi käsittää -runossaan Tirkkonen kirjoittaa menetetyistä rakkauksista. Lopun ajasta elin yksin ja kaipasin pois.

Maantietä voi kävellä loputtomasti kunnes kaupungin valot kajastavat.

”Vähitellen aloin nostaa sanoja kuin kiviä järvenpohjasta.”

Jos pää on pistettävä pensaaseen, niin mielellään sitten tuoksuvaan sireenipensaaseen. Aistivoimainen runo päättyy säkeisiin:

Illalla pyydän synnit anteeksi.

Ja usva laskeutuu niityille kuin suuri harmaa noita.

Mitä sinulle kuuluu?

Kysymme tavatessamme kepeästi kuulumisia, mutta todellisuudessa emme halua kuulla sairauksista ja ikävistä asioista. On kiire toisaalle.

Runokokoelmassa voimme pysähtyä kuuntelemaan, voimme jopa ymmärtää vähän.

Nuoren, hyvin sairaan naisen katse

viipyy lattiassa, aina vain.

Huone huoneelta katoan.

Sinikka Tirkkonen tekee runoteoksiaan pitkään. Valmiiksi. Lukeminenkin vaatii aikaa ja palaamista jo luettuun yhä uudelleen.

”Mielisairaalan käytävillä kannoin huojuen omaa universumiani,

se oli hatara talo, mutta kattoparruilla oli pääskysen pesiä,”

Lääkärin puhe tekee minut ehyeksi, runoilija kirjoittaa.

”Puhuin lääkärille, miten käsitin maailmankaikkeuden. Hän ei nauranut.”

Lomalta palattuaan potilas joutuu kulkemaan käytävien läpi punaista viivaa pitkin, seurata omin avuin. ”joo, punainen viina, ajattelin.”

Meidän ikuinen putkinotkomme.

”minulla on yksi sänkypaikka huoneessa nro 3, minulla on siinä koti; en tee enää mitään mikä olisi normeja vastaan, olen täysin sulautunut; seison lääkejonossa kuuliaisesti – – olen kantanut sairaalan sängyn alle kaikki runoni – –”

Mielisairaalan elämä avaa lukijan tajunnan. Minulla ei käy paljon vieraita -lause hätkäyttää. Unohdammeko ystävät ja läheiset sairaalaan. Emme osaa toimia, pelko ja avuttomuus estävät käymästä.

Kokoelman loppupuolen runoissa on toivoa ja elämänuskoa.

”Jonakin päivänä sinä tulet takaisin, niin paljon odotan sinua.” Kun ihmisellä on ´parisielu`, hän jaksaa.

Runot ovat myös rakkaudentunnustus elämälle.

Lähtiessä sanon itselleni: ”Älä lyö päätäsi pimeään!”

Lukumatka jatkuu. Kokoelman viimeinen runo vie mesiangervoniitylle. Elämä on kaunis.

Ritva Kolehmainen  

                                                                 

Sinikka Tirkkonen (s.1954) asuu Varkaudessa. Hän debytoi proosakokoelmalla Halla (Otava 1985), minkä jälkeen julkaistiin novellikokoelma Luvaton elämä (Otava 1987). Luovan tauon jälkeen ilmestyivät runokirjat Miten peiliin kirjoitetaan (Otava 2003), Unohdus (ntamo 2008) ja Kaunis ehto (ntamo 2010). Valon halki, pimeän halki -kokoelma ilmestyi nyt keväällä 2013.

Tirkkonen on saanut Runeberg-palkinnon (v.1988), Valtion kirjallisuuspalkinnon, Otavan tunnustuspalkinnon sekä Itä-Suomen läänin taidepalkinnon.

KUOPION KOMEDIAFESTIVAALILLA HOPEATÄHDET-kerhoesitys

Torstai 6.6.2013:LEMMENLOMALLA klo 13.00(Hope Springs). Ohj. David Frankel. Käsikirj. Vanessa Taylor. Pääos. Meryl Streep, Tommy Lee Jones, Steve Carell. USA 2012. 100 min. S. 

 

Avioliittoleirillekö 30 aviovuoden jälkeen… ei, APUA!! Oscar-palkitut näyttelijät Meryl Streep ja Tommy Lee Jones heittäytyvät rohkeasti rooleihinsa avioliittoleirille kadonnutta kipinää metsästämään lähtevänä pariskuntana: 30 yhdessä eletyn vuoden jälkeen on tullut aika päättää, onko heillä enää mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Monitasoisen draamakomedian on ohjannut David Frankel (mm. ”Paholainen pukeutuu Pradaan”).

Elokuvan pääosassa nähdään yhdeksi aikamme suurimmista näyttelijättäristä tituleerattu Meryl Streep. Hänen hapanta aviomiestään näyttelee Tommy Lee Jones, pariskunnan terapeuttina toimii Steve Carell. 

Pushkinin patsaalla 26.5.

Runoja Pushkinin patsaalla Kuopiossa

Alexander Sergeyevich Pushkinin syntymäpäivästä 26.5. on tullut runoväen piknik-juhla.

Aurinkoinen ja lämmin sää houkutteli väkeä Valkeisenlammen rannalle, missä patsas sijaitsee. Pushkinin patsas on ystävyyskaupunki Pihkovan lahja Kuopiolle 1986. Patsas sijoitettiin lähelle kaupunginteatteria, tosin toiselle puolen katua pöheikköön. Sieltä se lammen ja rantojen kunnostusten myötä pääsi näyttävästi esille.

Vestäjät ovat uuden heräämisensä jälkeen pitäneet runopäivää kiitettävästi esillä, erityisesti Runokukko eli Tossavainen & Rytkönen.


Hipsin terveyden hoito-oppilaistoksen pihan läpi lammelle Pushkinin selän takaa

 

Jouni Tossavainen taitaa runon luvun



Olavi Rytkönen on ´Runokukon´ toinen puoli, kuvassa hän tutkii papreitaan



Pushkin ja pikku-Pushkin



Jouni ja Pushkinit



Lasse Lindeman ja Olli-Matti Oinonen saivat kunnia- ja ansiomerkit

Teatterinjohtaja Lasse Lindeman ja ohjaaja Olli-Matti Oinonen saivat merkittävät teatterialan kunnia- ja ansiomerkit

Kuopion kaupunginteatterin kevätkausi on päättynyt. Perjantaina Puistokoululla pidetyssä päätöstilaisuudessa Suomen Teatterijärjestöjen keskusliitto muisti sekä teatterinjohtaja Lasse Lindemania että ohjaaja Olli-Matti Oinosta teatterialan kunnia- ja ansiomerkein.

Lindeman sai Suomen näyttämötaiteen kultaisen kunniamerkin teatterityön erittäin ansiokkaasta edistämisestä.  Oinosta muistettiin puolestaan Suomen näyttämötaiteen kultaisella ansiomerkillä punaisin ruusukkein hänen 30 vuoden toiminnastaan teatterin hyväksi. Kunnia- ja ansiomerkit luovutti Hyvinvoinnin edistämisen ja kasvun ja oppimisen palvelualueiden palvelualuejohtaja Pekka Vähäkangas.

                                                                

Lasse Lindemanilla vankka teatterialan koulutus ja kokemus. Hän on toiminut Suomen teatterikentällä niin ohjaajana, kouluttajana kuin johtajanakin jo vuodesta 1975.

Lindeman on johtanut Kuopion kaupunginteatteria menestyksekkäästi varmalla ja ammattitaitoisella otteella vuodesta 2004. Hänen ansiostaan teatterin talous on parantunut huomattavasti, ja Kuopion kaupunginteatteri tunnetaan nykyisin kaikkialla Suomessa suuresta kotimaisuusasteestaan, monista kantaesityksistään ja uudesta suomalaisesta musiikkiteatterista.

Lindemanin johtaja-ajan yksi merkittävimmistä saavutuksia on Kuopion kaupunginteatterissa parhaillaan toteutettava mittava perusparannus ja laajennus, jonka on määrä valmistua kesällä 2014. Uusittu ja laajennettu teatteritalo tulee vahvistamaan entisestään Kuopion kaupunginteatterin asemaa Itä-Suomen suurimpana ammattiteatterina ja merkittävimpänä kulttuurivaikuttajana.

Lindemanista on lähtöisin myös teatterin kotimaisuusastetta vahvistava kotikirjailijaprojekti. Projektin tehtävänä on ollut tuottaa varta vasten Kuopion kaupunginteatterille kirjoitettuja näytelmiä.  Näistä neljä on jo kantaesitetty, yksi on vielä tuotantovaiheessaan.  Tunnetuin tästä projektista syntynyt näytelmä on Leea Klemolan Jessikan pentu.

Lasse Lindeman tunnetaan myös merkittävänä ja monipuolisena ohjaajana, jonka työkenttä on Suomen lisäksi kattanut myös Viron. Näytelmien lisäksi hän on ohjannut oopperaa ja musikaaleja. Hänen viimeisin Kuopioon tekemänsä ohjaus oli suurmusikaali Katrina, jota esitettiin lähes täysille saleille syksyllä 2011 ja keväällä 2012.

Kuopion lisäksi Lasse Lindeman on toiminut teatterinjohtajana Lahdessa ja Vaasassa. Hän on myös opettanut alalle tulevia niin Teatterikorkeakoulussa kuin Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksellakin. Lisäksi hän on toiminut ansiokkaasti Suomen Teatteriliiton (nyk. Suomen Teatterit ry) ja Suomen teatteriohjaajaliiton hallituksissa sekä Suomen Teatterijohtajaliiton puheenjohtajana.

Lasse Lindeman on niin ikään saanut Kuopion Taiteilijaseuran Teatterin Minna palkinnon. Palkinto on Minna Canthin näköispatsas pienoiskoossa.



Kuva: Maija Voutilainen



Kuopion kaupunginteatterissa ohjaajana vuodesta 1996 työskennellyt Olli-Matti Oinonen (s.1953) on ansioitunut ja monipuolinen teatterintekijä.  Hän on visionääri, näyttelijää kuunteleva ja tilaa antava ohjaaja. Hänellä on harvinainen kyky kaivaa näyttelijästä esille hienovaraisesti se kaikkein paras. Oinonen on erittäin uudistumiskykyinen ja ajan hermolla oleva tiimityöskentelijä, joka uskaltaa tehdä rohkeitakin ratkaisuja. Hän on myös hyvin pidetty ja kunnioitettu työtovereittensa keskuudessa.

Oinosen ohjaukset ovat olleet erittäin suosittuja Kuopion kaupunginteatterin katsojien parissa. Hänen nimeään pidetään laadun takeena. Esimerkiksi musikaali Chicago pyöri täysille katsomoille vuosina 2008–2009. Näin tapahtui myös hänen tämän kevään ohjaukselleen, Peppi Pitkätossulle. Suosio oli taattu myös 2010 ensi-iltansa saaneelle näytelmälle Kiviä taskussa, joka nostettiin uudelleen ohjelmistoon syksyllä 2012.

Oinonen opiskeli alaa Tampereen yliopiston draamalinjalla vuodesta 1977 vuoteen 1984. Opiskeluaikanaan hän toimi Tampereen Ylioppilasteatterin taiteellisena johtajana vuosina 1982–84 ja Ahaa-teatterin näyttelijänä vuosina 1981 ja 1982.

Ennen kiinnitystään Kuopioon Oinonen työskenteli kiinnitettynä näyttelijä-ohjaajana Seinäjoen kaupunginteatterissa ja ohjaajana Mikkelin Teatterissa. Oinonen on tehnyt myös vierailuja eri teattereihin ympäri Suomea. Hänen merkittävimpiä Kuopiota edeltäviä töitään ja vierailuja ovat olleet muun muassa Humiseva harju, jonka hän ohjasi sekä Seinäjoen kaupunginteatteriin että Porin Teatteriin, Taikuri Oz, Annie mestariampuja, Klaus Louhikon herra ja Rocky Horror Show.  Oinosen viimeisin vierailu oli Dance of the Vampires Seinäjoen kaupunginteatteriin vuonna 2011. Musikaali oli sekä kritiikki- että yleisömenestys.

Oinonen on ohjannut Kuopioon myös oopperoita (Faust, La Bohème, La Traviata) sekä toiminut Kuopion kaupunginteatterin vt. teatterinjohtajana (2004).

Näiden lisäksi Oinonen on tehnyt rockvideoita ja lyhytelokuvia, näytellyt televisioelokuvissa sekä toiminut Soundi- ja Musa-lehtien toimittajana ja elokuvakerho Kinon puheenjohtajana. Ohjaajaliiton hallituksessa hän oli vuosina 1995–1997.

Teatterityönsä lisäksi Oinonen on erittäin ahkera ja laaja-alainen kulttuurin puolestapuhuja. Erityisesti elokuvat ovat lähellä hänen sydäntään. Päivätyönsä ohella hän toimii Savon Sanomien elokuvakriitikkona. Hän on myös ollut Provinssirockin pääspeakeri vuodesta 1986.

Oinosen uusin saavutus on Kuopion Taiteilijaseuran hänelle myöntämä Minna-patsas. Patsas jaetaan kolmen vuoden välein paikallisille alansa huippuosaajille tunnustuksena ansiokkaasta, taiteellisesta ja luovasta toiminnasta. Oinonen vastaanotti teatterin Minnan 14.4.2013.

 

Jäikö Soita minulle Billy -esitys näkemättä?

                             – Ei hätää, syksyllä on muutama esitys tarjolla

Maaliskuussa ensi-iltansa saanut Soita minulle Billy -näytelmänkatsominen jäi minulta ihan kevääseen. Oli vain tilanteita, etten teatteriin päässyt.

Olisin halunnut tavata ohjaaja Taava Hakalan, sillä muistan hänet Oriveden opiston ajoilta. (Olin karmean influenssan kourissa ensi-illan aikoihin.) Ehkäpä Hakala poikkeaa syksyllä Kuopioon.

Näytelmä perustuu pianisti Billy Tiptonin (1914–1989) elämään. Käsikirjoittaja Heini Junkkaala näyttää luoneen omanlaisensa henkilön esikuvana Billy eli Dorothy.

Jazz ei ollut Dorothyn juttu, vaikka hän sitä halusi soittaa. Vasta mieheksi pukeutuneena hän pärjäsi. Ensin Dorothy pukeutui mieheksi vain esiintyessään, mutta vähitellen miehen rooli jäi päälle.

Näennäisen pinnallisen huumorin ja räävittömien vitsien alle kätkeytyy paljon. On kyse naisen ja miehen roolista, saako olla oma itsensä?

Isälle Dorothyn miehen olemus on kova koettelemus.

Henna Haverisen muuntuminen Dorothysta Billyksi käy säpäkästi. Mutta ehtiikö sisin miehen rooliin mukaan?

Katsojan stereotyyppistä ajattelumallia esitys ravistelee. Onko pakko valita?

Näytelmän loppu palaa alkuun, ja ympyrä sulkeutuu. Näytelmä tarttuu tänäänkin ajankohtaiseen keskustelun aiheeseen; entä jos ihminen tuntee syntyneensä väärään ruumiiseen?

Puistokoulun näyttämöllä esitys toimii hyvin.

Näytelmä herätti vilkasta keskustelua ystävien kanssa jälkeenpäin.

Näytelmään palaan syksyllä!

Henna Haverinen, Billy / Dorothy. Kuva Antti Karppinen /Alias Studiot

Näytelmässä on paljon yhtymäkohtia ALBERT NOBBS -elokuvaan

Maaliskuussa Hopeatähdet-elokuvakerhossa katsottiin Albert Nobbs -elokuva.

Se kertoo tarinan 1800-luvun lopun Irlannista, missä köyhän naisen elämä on mahdotonta ilman

elättäjää. Vuosikaudet Albert Nobbs on selviytynyt pukeutumalla mieheksi voidakseen työskennellä hovimestarina Dublinin yläluokan hotellissa.

Mutta Albert havaitsee, että elämä voi tarjota mahdollisuuksia myös hänen kaltaisilleen.

Glenn Close pääroolissa naisena joka elää elämäänsä ympärivuorokautisen valheen varjostamana

jää unohtumattomasti mieleen. Ohj. Rodrigo García, Irlanti 2012.