Älä lyö päätäsi pimeään!
Sinikka Tirkkonen
Valon halki, pimeän halki
ntamo 2013. 81 s.
Kun tapani mukaan olen hipelöinyt kirjan tutuksi, avaan Sinikka Tirkkosen kokoelman Valon halki, pimeän halki sattumanvaraisesti sivulta 19. Luen kahden rivin runon:
Levon tunne metsäpolulla. Ja tunne että sydän vahva, todellinen ja puhdas.
Kulottuneet koivun lehdet tuoksuvat. Olen kokonaan maan.
Runoilija tuntee luonnon ja metsän puhdistavan, parantavan voiman. Maisemaan voi sulautua. Tirkkosen sanoissa on voimaa, onhan hänellä hyvä teoreettinen pohja; hum. kandidaatti 1979. lisäksi opinto-ohjaajan koulutus. Äidinkielen opettajaksi hän valmistui 1984.
Uudessa kokoelmassa on tunnetta ja aistivoimaisuutta. Runoilija tunnustaa eläneensä ja sairastaneensa. On vahva ja hauras samalla kertaa.
Leppävirta–Varkaus asuinseuduilla ei ole voimaa antavaa kirjailijayhteisöä, mutta samanhenkistä joukkoa löytyy kirjoittajapiireistä, joita Tirkkonen on ohjannut. Toisaalta voi ajatella, että ohjaaminen syö voimavaroja.
Ajatukseni eivät ole minun, linnut vain istahtavat latvukseeni. Teoksen ihana hassahtava mottolause jysähtää tajuntaan ja synnyttää ilon ja odotuksen.
Ensimmäinen osasto vahvistaa otsikkoa Minun on kerrottava tämä. Runoilijalla on sanottavaa ja taito sanoa, sanomisen pakko. Käyn runolle.
Tirkkonen vertaa runoutta perhosten herkkyyteen. Hän miettii miten kuvata etäisyyttä ja läheisyyttä yhtä aikaa. ”ja minulla on sormissa yhä vain kolme sisarta, pisarat hajoavat ikkunaan
ja kohtalo vain piirtää suloisia hulluuden käyriä.”
Tirkkosen kirjallisuuden ja taiteen tuntemus näkyy niminä oikeissa kohdissa; Tšehov, Ahmatova, Arto Meller, van Gogh, Eeva-Liisa Manner… Lukiessani ajatus karkaa sivupoluille, mutta palaan kuvataiteilija Jyrki Pellisen kansikuvaan, runoilija hänkin.
”hetken elämä on täynnä toivoa, ylösnousemusta ja kirkkautta”
Tirkkonen kehottaa runossaan: luota kaikkiin elämää ylläpitäviin voimiin.
Ei elämää voi käsittää -runossaan Tirkkonen kirjoittaa menetetyistä rakkauksista. Lopun ajasta elin yksin ja kaipasin pois.
Maantietä voi kävellä loputtomasti kunnes kaupungin valot kajastavat.
”Vähitellen aloin nostaa sanoja kuin kiviä järvenpohjasta.”
Jos pää on pistettävä pensaaseen, niin mielellään sitten tuoksuvaan sireenipensaaseen. Aistivoimainen runo päättyy säkeisiin:
Illalla pyydän synnit anteeksi.
Ja usva laskeutuu niityille kuin suuri harmaa noita.
Mitä sinulle kuuluu?
Kysymme tavatessamme kepeästi kuulumisia, mutta todellisuudessa emme halua kuulla sairauksista ja ikävistä asioista. On kiire toisaalle.
Runokokoelmassa voimme pysähtyä kuuntelemaan, voimme jopa ymmärtää vähän.
Nuoren, hyvin sairaan naisen katse
viipyy lattiassa, aina vain.
Huone huoneelta katoan.
Sinikka Tirkkonen tekee runoteoksiaan pitkään. Valmiiksi. Lukeminenkin vaatii aikaa ja palaamista jo luettuun yhä uudelleen.
”Mielisairaalan käytävillä kannoin huojuen omaa universumiani,
se oli hatara talo, mutta kattoparruilla oli pääskysen pesiä,”
Lääkärin puhe tekee minut ehyeksi, runoilija kirjoittaa.
”Puhuin lääkärille, miten käsitin maailmankaikkeuden. Hän ei nauranut.”
Lomalta palattuaan potilas joutuu kulkemaan käytävien läpi punaista viivaa pitkin, seurata omin avuin. ”joo, punainen viina, ajattelin.”
Meidän ikuinen putkinotkomme.
”minulla on yksi sänkypaikka huoneessa nro 3, minulla on siinä koti; en tee enää mitään mikä olisi normeja vastaan, olen täysin sulautunut; seison lääkejonossa kuuliaisesti – – olen kantanut sairaalan sängyn alle kaikki runoni – –”
Mielisairaalan elämä avaa lukijan tajunnan. Minulla ei käy paljon vieraita -lause hätkäyttää. Unohdammeko ystävät ja läheiset sairaalaan. Emme osaa toimia, pelko ja avuttomuus estävät käymästä.
Kokoelman loppupuolen runoissa on toivoa ja elämänuskoa.
”Jonakin päivänä sinä tulet takaisin, niin paljon odotan sinua.” Kun ihmisellä on ´parisielu`, hän jaksaa.
Runot ovat myös rakkaudentunnustus elämälle.
Lähtiessä sanon itselleni: ”Älä lyö päätäsi pimeään!”
Lukumatka jatkuu. Kokoelman viimeinen runo vie mesiangervoniitylle. Elämä on kaunis.
Ritva Kolehmainen
Sinikka Tirkkonen (s.1954) asuu Varkaudessa. Hän debytoi proosakokoelmalla Halla (Otava 1985), minkä jälkeen julkaistiin novellikokoelma Luvaton elämä (Otava 1987). Luovan tauon jälkeen ilmestyivät runokirjat Miten peiliin kirjoitetaan (Otava 2003), Unohdus (ntamo 2008) ja Kaunis ehto (ntamo 2010). Valon halki, pimeän halki -kokoelma ilmestyi nyt keväällä 2013.
Tirkkonen on saanut Runeberg-palkinnon (v.1988), Valtion kirjallisuuspalkinnon, Otavan tunnustuspalkinnon sekä Itä-Suomen läänin taidepalkinnon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti