Minna Canthin tekstit kestävät aikaa – ajatukset usein aikaansa edellä
Kuopion kaupunginteatterin Papin perhe -näytelmä saa minut lukemaan uudelleen vuosikymmeniä sitten lukemaani näytelmäkirjaa (Otava 1891).
Näytelmän lavastus oli pelkistetty, toisenlainen kuin kirjan parenteesissa neuvotaan. Heini Tolan ohjaus ja sovitus on nykyaikaa, pienillä yksityiskohdilla esitys kiinnittyy tähän päivään.
Klassikon vahvuus on siinä, että se puhuu ajankohtaisista asioista.
Esityksen katsomisen jälkeen näytelmätekstiä on tavallista helpompi lukea dialogein etenevänä, sanojaa ei tarvitse edes vilkaista.
Tekstin ja esityksen välillä on vain pieniä muutoksia. Selittelyt on karsittu. Lukiessa toistuvat kolme pistettä -välimerkit eivät oikeastaan ärsytä, enemmänkin ne huvittavat.
Mitään ei ole hävitetty, Maijun pallon pompotus hoituu tyylikkäästi katsomon yli vierivänä pallona. Pastori nuhtelee Maijua ”rekilaulusta”, joka toimii nyt räppinä. Pappa tahtoi rikasta, ja mamma tahtoi rakasta, ja minä tahdoin komeanlaista.
Papin perheen nuoret eivät tee niin kuin pappa tahtoo. Jussi ja Hanna ovat jo Helsingissä ja sinne Maijukin halajaa, tohtori Bergbomin teatteriin. Hanna toppuuttelee, jos vaikka petyt. Maiju luottaa lahjoihinsa. Pastorille Aamurusko-lehti on tärkeämpi kuin Hannan opintojen kustantaminen. Hän ei usko Hannan lahjoihin, vaikka tämä ahkera onkin.
Jussia pastori ei lehteensä saa ja hän kieltää poikansa. Vapaamielinen Jussi luottaa itseensä, tällainen mies aina töitä löytää. Hanna yrittää sovitella. Äiti ymmärtää ja kehottaa Hannaa seuraaman Jussia. Pastori syyttää vaimoaan siitä, että he ovat menettäneet kaikki lapsensa. Hän ei näe omaa ankaruuttaan.
Jussin kaverin Teuvo Rastaan mukana Maiju on päässyt karkaamaan Helsinkiin. Hänellä on edessään koenäytäntö teatterissa. Maiju pelkää isäänsä ja näkee painajaisia. Päästäänkö lopulta sovintoon?
Hanna sanoo sen mikä elämässä on tärkeintä: rakkaus.
Canthin novellit muuntuvat yhä näytelmiksi
Teatteri Avoimet Ovet -vierailunäytös (24., 25. ja 26.2.2011 Kuopion kaupunginteatteri) Canthia sai minut etsimään käsiini Minna Canthin novelleja. Heini Tolan ohjaama esitys pohjautuu Minna Canthin Lain mukaan, Ompelija ja Kodista pois -novelleihin.
Novellit ovat monissa kokoelmissa, mutta joskus junamatkalukemiseksi ostamastani Minna Canth: Kertomuksia (BTJ 2008) opuksesta novellit ainakin löytyvät.
Lain mukaan
`Pikkuisen luulevainen´ on Toikan Marian mies, Ville. Maria on kaunis ja kujeileva. Joskus häntä vähän kaduttaa nuorena naimisiinmeno, kun lapsiakin syntyi pian.
Perunan nostossa patruuna iskee silmänsä Mariaan. Mies houkuttaa Mariaa mukaansa ja tarjoaa rahaa. Maria heittää rahan patruunan jalkoihin, mutta ei tämä ota sitä takaisin. Maria poimii vaivihkaa setelin.
Maria kertoo asian miehelleen. Torahan siitä syntyy: ”Olisit sylkäissyt häntä vasten silmiä.”
Ville aikoo palauttaa rahan, mutta miettii, että se on hyvä palkka Marian työstä. Asia jää silleen.
Marraskuussa patruuna lähettää sanan, että Villen pitäisi tulla käymään hänen luonaan. Ville lähteekin työstä tultuaan ja kuopusta hetken aikaa sylissään paijattuaan. Matkalla hän miettii, ettei menisi miehelle töihin – tai jos kuitenkin kokeilisi.
Mutta prameassa ympäristössä mies hämmentyy. Patruuna tarjoaa hänelle kuormanajoa Kajaanin markkinoille. Ville suostuu ja sättii itseään kotimatkalla. Mikä vei rohkeuden, tallukka!
Kun matkaan lähdetään, Ville haaveilee rupeavansa ajuriksi. Ostan hevosen…
Yllättäviä käänteitä syntyy, kun varkaat käyvät lastin kimppuun ja Ville lähtee tavoittamaan sokeritopan viejiä. Villeä isketään puukolla, ja varamies jatkaa matkaa.
Maria oli aikonut laittaa kankaan alulle, mutta hänen mielensä muuttuu, kun ei saa lankoja velaksi. Mutta patruunalla oli omat aikeensa Villen työmatkan ajaksi.
Kun Ville palaa kotiin, on selvittelyjen aika. Toimitaan lain mukaan, mutta oliko se moraalisesti oikein.
Ompelija
Klassinen tarina miehestä, joka heilastelee toisen naisen kanssa, mutta kihlaa ”arvoisensa” tytön.
Mikä sattuma – se toinen onkin ompelijana talossa, jonne mies sulhasena saapuu. Ompelijalle on käynyt, niin kuin näissä suhteissa tapasi käydä. Hän uhkaa paljastaa kaiken, mies vaatii häntä lähtemään talosta. Ompelija ajautuu epätoivoiseen tekoon.
Myytti järven syvyydessä asuvasta Vedenemosta herää henkiin. Se väijyy nuoria ihmisiä saalikseen. Järven keskikohta on pohjattoman syvä, sinne syvänteeseen moni on kadonnut ikuisiksi ajoiksi.
Valkeisen järven miellän nykyiseksi Valkeisenlammeksi. Syvähän se on, osoittautui taannoisessa pommien etsinnässä. Niitäkään ei löydetty.
Kodista pois
Kun ollaan parempaa väkeä, kauppiaita, täytyy sinun sanoa mamma, äiti komentaa Fanny-tytärtään. Äidiksi saatettiin sanoa vielä silloin kun oltiin köyhiä.
Mamma neuvoo Wannya (äidin kieli ei taivu hienoihin nimiin) pukeutumaan nätisti, sillä pappa on kutsunut sulhasia kylään. Muutakin seurapiiriväkeä on paikalla, koolla aikamoinen harakkalauma naisia. Ilkeitä vihjailuja heitellään. Rouva Lindeman on erityisen taitava.
”Mikäs meistä maan matosista hauskempaa on, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme?” Kielikello Lindeman tietää, että kauppias Penttinen oli alkujaan renki ja rouva oli piikana.
Fannyn vanhemmat ovat nousukkaita. Hän yrittää estää pappaa tarjoamasta ryyppyjä, vaan ei se auta.
Fanny häpeää, kun pappa esittelee hänet morsianehdokkaana nuorille seurapiirien miehille. Hän päättää lähteä kotoa pois valmistuttuaan ammattiin.
Pappa uhoaa, että hän naittaa tytön vaikka väkisin. Mutta Fanny pysyy päätöksessään ja hakeutuu syrjäkylän koululle opettajaksi. Tulevaisuus näyttäytyy jo lähtöpäivänä valoisalta, vaikka tuskin hänelle hyvästejä sanotaan lähtiessä. Toivo valaisee mielen.
