Kimeä metsä muistuttaa sodasta, josta nyt puhutaan paljon

Viikon runo 44, 5.11.2017

 

Se alkoi soida puoli kolmelta yöllä,

kimeä metsä, täynnä elämisen kauhua,
yritystä herätä herätä –
se lakkasi, puhelin,
ehkä väärä numero.
Viesti – mutta mistä?
Metsästäkö joka vei minun rakastettuni?

Täynnä kranaattien räjähdyksiä, ulinaa, melkein unta,

totista totta. Yhä se huutaa.
metsä jota rakastin,
metsä jota hän rakasti,
johon hän kadotti runonsa.
Se pirstoutui sälöiksi – ei, se kasvoi yhä,
aarnioitui eikä kaadu millään.

Meissä on jatkuva metsä.

Ei sankareiden metsä.
Hiljainen kasvusto.
Hyvin hiljainen laulu.
Sen kuulee kuitenkin.

Aila Meriluoto: Kimeä metsä, WSOY 2002.

Kokoelma voitti Tanssiva karhu -palkinnon samana vuonna, jolloin Meriluoto sai Savonia-palkinnon. Kimeä metsä on Meriluodon 12. kokoelma, jonka lopussa on myös Meriluodon suomentamia Emily Dickinsonin runoja.

 

Aila Marjatta Meriluoto-Paakkanen (s. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäki) on suomalainen runoilija, kirjailija ja suomentaja.

Aila Meriluoto valmistui ylioppilaaksi Pieksämäen yhteiskoulusta vuonna 1943. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa  Lasimaalaus (1946) 22-vuotiaana. Teos sai kriitikkojen kiitokset ja oli myös kaupallinen menestys. Se osui suoraan sodasta selvinneen sukupolven sydämeen ja oli yhtä aikaa illuusioton ja optimistinen, uhmakas ja suora. Siitä tuli kaikkien aikojen suosituimpia suomalaisia runokokoelmia, ja teoksesta on otettu tähän mennessä 14 painosta. Lasimaalaus ja seuraava kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) ovat perinteistä runoutta, mitallista ja loppusoinnullista. Perinteinen on myös runojen naiskuva, ja Meriluoto joutuikin kantamaan unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia, vaikka vastusti sitä itse aktiivisesti.

Äänekkäimmin kokoelmaa ylisti aikansa merkittävin kirjallinen vaikuttaja, akateemikko V.A. Koskenniemi, joka myös rakastui itseään 40 vuotta nuorempaan Meriluotoon. Koskenniemen vaikutus haittasi Meriluodon uraa pitkään, sillä hänet leimattiin Koskenniemen suosikiksi. Lisäksi uusia kokoelmia verrattiin Lasimaalaukseen. Hän koki kritiikissä olleen kaunaista suhtautumista hänen teoksiinsa ja persoonaansa.

Meriluoto solmi 1948 kirjailija Lauri Viidan kanssa avioliiton, joka kesti kahdeksan vuotta. Viidalle avioliitto oli toinen. Meriluoto ja Viita saivat neljä lasta. Avioliitto oli myrskyisä. Samassa perheessä ei tuntunut olevan tilaa kahdelle kirjailijalle. Meriluodolta ilmestyi avioliiton aikana Sairas tyttö tanssii -runokokoelman lisäksi lastenkirja Pommorommo (1956) Viita sairastui 1950-luvun alussa skitsofreniaan, mikä häiritsi sekä perhe-elämää että molempien luomistyötä.

Meriluodon ja Viidan taiteilija-avioliitosta on tehty myös dramatisointi, Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä Putoavia enkeleitä. Kujanpää ohjasi myös samannimisen elokuvan, jonka ensi-ilta oli 5.12.2008. Elokuvassa Meriluotoa näyttelevät Elina Knihtilä ja Elena Leeve.

Avioeron jälkeen vuonna 1962 Meriluoto muutti neljän lapsensa kanssa Ruotsiin. Meriluoto teki Ruotsissa asuessaan paljon käännöstöitä. Hän halusi kirjoittaa suomeksi, ettei menettäisi suomalaista identiteettiään. Todellinen syväsukellus ruotsin kieleen oli Nobel-kirjailija Harry Martinsonin Aniaran suomentaminen (1963).

Ruotsissa ollessaan Meriluoto kirjoitti ensimmäisen proosateoksensa Peter – Peter: Erään rakkauden asiapaperit, julkaisu myöhemmin nimellä Peter-Peter (1971). Se kuvaa kahden emigrantin, Ruotsissa asuvan suomalaisen Sannan ja balttilaisen Peterin kirjeenvaihdosta eroottiseksi suhteeksi muotoutuvaa yhteyttä ja sen päättymistä. Romaani pohdiskelee yksin jäävän naisen epävarmuutta ja maahanmuuttajan asemaa Ruotsissa. Teoksen pohjalta Matti Kassila on ohjannut elokuvan Haluan rakastaa Peter (1972)

Meriluoto palasi Suomeen vuonna 1974 ja hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä Viidan elämäkerran Lauri Viita, legenda jo eläessään. Meriluoto määrittelee entisen miehensä: ”Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus.”

Suomeen paluun jälkeen 1970–1980-luvuilla Meriluodon runokieli vapautui, ja hän alkoi käyttää runoissaan puhekieltä. Runokokoelmat Varokaa putoavia enkeleitä (1977), Talvikaupunki (1980) ja Ruusujen sota (1988) sisältävät runsaasti taaksepäin katsovia runoja. Meriluodon päiväkirjat ja runoteokset limittyvät toisiinsa ja tulkitsevat toinen toisiaan. Vuonna 1986 ilmestyi Lasimaalauksen läpi. Päiväkirja vuosilta 1944–47, jossa Meriluoto kuvaa runoilijaminänsä kehitystä ja elämänkokemusten heijastumista runoissa. Myöhemmin julkaistiin toinen päiväkirjakokoelma Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, jossa Meriluoto tietoisesti tekee yksityiselämänsä julkiseksi. Vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, joka kertoo Meriluodon lapsuudesta Pieksämäellä. Kirja kuvaa myös hänen sodanaikaisia kokemuksiaan opiskelijatyttönä Helsingin pommituksissa.

Aila Meriluoto asuu nykyään Helsingissä. Hän avioitui vuonna 1979 kansantaloustieteilijä, professori Jouko Paakkasen kanssa (1928−2004) kanssa. Meriluodon viimeisimmät runokokoelmat ovat Kimeä metsä (2002) ja Miehen muotoinen aukko (2005).

Meriluoto on suomentanut Martinsonin lisäksi myös Rilkeä ja Goetheä.

 

Runoteokset:

·         Nuoret runoilijat 1943, WSOY 1943. Sisältää runoja seuraavilta kirjoittajilta: Kalervo Hortamo, Hilkka-Helinä Hyvärinen, Veikko Kolula, Lauri Lamminmäki, Elisabet Laurila,   Aila Meriluoto, Yrjö Oinonen, ja Kerttu Rukala.

• Lasimaalaus, WSOY 1946
• Sairas tyttö tanssii, WSOY 1952
• Pahat unet, WSOY 1958
• Portaat, WSOY 1961
• Asumattomiin, WSOY 1963
• Tuoddaris, WSOY 1965
• Silmämitta, WSOY 1969
• Elämästä, WSOY 1972
• Varokaa putoilevia enkeleitä, WSOY 1977
• Talvikaupunki, WSOY 1980
• Ruusujen sota, WSOY 1988
• Kimeä metsä, WSOY 2002
• Kootut runot, WSOY 2004
• Miehen muotoinen aukko, WSOY 2005
• Tämä täyteys, tämä paino, WSOY 2011

Elämäkerrallisia teoksia:

           Lauri Viita, WSOY 1974

           Lasimaalauksen läpi, WSOY 1986

           Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, WSOY 1996

            Mekko meni taululle, WSOY 2001Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975–2004,     

            Kustannusosakeyhtiö Siltala 2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko.

 

          Romaaneja:

          Peter - Peter : Erään rakkauden asiapaperit, myöhemmin Peter-Peter,    

           WSOY1971

           Kotimaa kuin mies, WSOY 1977

           Sisar vesi, veli tuli, WSOY 1979

 

Lasten- ja nuortenkirjoja:

Pommorommo, WSOY 1956, Ateljee Katariina, WSOY 1965, Meidän linna, WSOY 1968, Vihreä tukka. WSOY, 1982.

 

Palkinnot ja tunnustukset:
Valtion kirjallisuuspalkinto 1947, 1953 ja 1959

Kalevi Jäntin palkinto 1947

F. E. Sillanpää -palkinto 1958

V. A. Koskennimi -palkinto 1960

Pro Finlandia -mitali 1962

Valtion kirjallisuuspalkinto kääntäjälle 1975

Valtion taiteilijaeläke 1986

Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 1998

Savonia-kirjallisuuspalkinto 2002

Yleisradion Tanssiva karhu -palkinto 2002

Aleksis Kiven palkinto 2002

 

 

Mennään Kuvakukkoon!

HOPEATÄHDET 2017 ELOKUVAFESTIVAALI, Kuopio 6-12.11.2017 KUVAKUKOSSA

Silvery Stars - Senior Film Festival 2017                           

HOPEATÄHDET- elokuvafestivaali pyrähtää jälleen viikoksi elokuvineen ja taiteilijavieraineen elokuvista pitävien iloksi ja osaksi marraskuista Kuopion kulttuuritarjontaa.

 

Ohjelmaesitteitä Kuvakukossa. Viikko-Savossa 1.11. oli myös hyvää tietoa, sivu 26).

WWW.HOPEATAHDET.FI

 

Avajaiset ma 6.11. klo 17

Avajaispuhe: näyttelijä  Kati Outinen

Avajaiselokuva: Victoria & Abdul

Lapsenlapset ja isovanhemmat ovat läheisiä

Isovanhemmuus herkistää

Viikon runo 43, 29.10.2017

 

 

Tuiskutti märkää lunta.

   ”Olipa sinulla kurja koulumatka”, arvelin, kun lumiakka tuli välipalalle.

   ”Ei kun on oikein kiva ilma”, tuumi Maura, ”ja nyt menen rakentamaan

lumilinnan omenapuun alle.”

   Larisa ehti mukaan ja illalla oli kylpyhuoneessa kuivumassa neljät kintaat,

kengät ja sukat, kaksi pipoa, kolmet ulkohousut, villatakki, tikkitakki ja

untuvatakki, kaulahuiveja ja isoäidiltä lainattuja paitoja.

   Maistui taas elämältä.

Pertti Nieminen: Vyötettiin ja vietiin, Otava 2003.

Kronikka kahden lapsen ja vanhan miehen elämästä

Hannu Pertti Nieminen (29.kesäkuuta 1929 Vaasa – 8. marraskuuta 2015 Vantaa) oli suomalainen runoilija ja kiinalaisen kirjallisuuden suomentaja.

Nieminen valmistui ylioppilaaksi Vaasan lyseosta 1948 ja kansakoulunopettajaksi 1951. Kirjailijantyönsä ohella hän toimi kansakoulunopettajana Hyvinkäällä vuosina 1951–1989.

Nieminen on suomentanut runoja, näytelmiä ja novelleja.  Osa käännöksistä on sovitettu kuunnelmiksi Yleisradioon. Hän on opettanut muutaman vuoden ajan kiinan kieltä ja kirjallisuutta esimerkiksi Helsingin yliopistossa ja osallistunut 1980-luvulla Raamatun käännöstyöhön. On sanottu, että Niemisen oma lyriikka on jäänyt käännöstyön varjoon.

Nieminen on kirjoituksissaan, kuten esseissään ja arvosteluissaan, pyrkinyt oikaisemaan länsimaissa vallinneita osin erheellisiä käsityksiä kiinalaisesta runoudesta.

Kokoelmissa Kuusi silmää, kuusi korvaa (1981) Vyötettiin ja vietiin (2003) Nieminen kirjoitti ”isoisärunoja” lapsenlapsistaan.

Palkintoja ja tunnustuksia

Eino Leinon palkinto 1962

Mikael Agricola -palkinto 1992

Suomi-palkinto 1994

Suomen kulttuurirahaston tunnustuspalkinto 2001

 

Vyötettiin ja vietiin -kokoelman taka-aukeamalla on luettelo Niemisen runokokoelmista, alkaen Kivikausi-kokoelmasta vuodelta 1956. Kuudestoista kokoelma on tämä, josta runonkin valitsin.

Sekin kuuluu Otavan kauniiseen Runoja tunteville -sarjaan.

Käännösrunojen lista on pitkä.

Mandariini kainalossa: Kirjoituksia vanhan Kiinan kulttuurista, eritoten runoudesta. Otava, 1989.

Oikeastaan löysin Pertti Niemisen vasta Mandariini kainalossa -teoksen myötä. Sittemmin olen lukenut aikaisempiakin teoksi.

Lapsenlapsista ja isoisästä kertovat runot ovat hellyttäviä, hyvänmielen kirja. Siinä on jotain samaa tunnelmaa kun Lassi Nummen Isoisän runot -kirjassa. Ihania teoksia. Lapsenlapset ovat taitavia kietomaan ukit ja varmaan mummotkin sormensa ympäri. Ja siitähän isovanhemmat nauttivat.

Luen muutosten kirjaa: Runot 1956–1972. Otava, 1979.
Näen syksyssä kevään: Runoja kuudelta vuosikymmeneneltä. Valikoinut Martti Anhava. Jälkisanan kirjoittanut Tuulia Toivanen. Otava, 2009.
Nämä yllämainitut kokoelmat vakuuttavat lukijan.

Maailma pitäisi aloittaa alusta (Otava, 2009) on kokoelma, johon palaan usein.

 

Kaksi päivää kirjamessuilla

Terveiset kirjamessuilta!

 

 

 

 

 

Turnauskestävyyteni on alentunut. Helsingin kirjamessuillekin lähden vasta kahdeksan jälkeen junalla, ennen olin valmis matkaan jo puoli kuuden aikaan. Perillä olen puolenpäivän jälkeen.

Tutkin tiedotteita ja huomaan ilokseni, että toimittaja Seppo Puttonen on saanut Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon. Hän olisi ansainnut palkinnon jo aiemmin, mutta Suomen itsenäisyyden juhlavuonna palkinto on paikallaan. Toisen kerroksen aulassa Puttonen tulikin vastaani ja saatoin lausua onnittelut ja kertoa iloni, että hänet palkittiin.

Riemuitsin myös ensimmäistä kertaa jaetun Minna Canth -palkinnon jaosta. Suomen evankelisluterilaisen kirkon ensimmäinen naispuolinen piispa Irja Askola on vahva nainen kuten oli Minna Canth omana aikanaan.

Torstaina messuilla oli väljää, eikä perjantainakaan kovaa tungosta ollut, liekö lumisade karkottanut ihmisiä. Aika tyly sää olikin. Messuilla oli helppo kierrellä ja pysähtyä katsomaan ja kuuntelemaan. Tapasin paljon tuttuja, ja jokunen sana vaihdettiin monen kanssa.

Pyörähdin myös ruokamessuilla ja ystäväni Ulla Lehtinen vei minut joensuulaisen piirakantekijän luo. Ruiskuoriset piirakat olivat herkullisia, joista yöpaikan perhekin tykkäsi. Perjantaina kävimme yhdessä lounaalla, olihan Ulla entinen kuopiolainen ja tuttu SARVin yhteyksistä ja matkoiltakin.

Perjantain tähtihetki oli tavata Leevi Lehto ja Liisa Enwald sekä ntamon uusi johtaja Jarkko S. Tuusvuori, josta tuli luontevasti Leevi Lehdon ntamon työn jatkaja. Hyvä kohtaaminen meillä oli. Mukava piiri ihmisiä kertyi kirjailijoiden ympärille, puhuttiin muun muassa kääntämisestä. Kirjailijoiden alkukauden työt kiinnostivat.  Ostin Leevi Lehdon esseekokoelman ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo olisi.” Liisa Enwaldin Rilke-käännös ”Uusia runoja” minulla jo onkin.

Jani Saxell on monien messumatkojen tuttu. Mieleen jäänyt matka meillä oli taannoin Turun kirjamessuilta Helsinkiin. Sanoin, etten vielä tartu hänen uutuuskirjaansa Tuomiopäivän karavaani, yli 700-sivuinen romaani jää suosiolla ensi vuoden lukemiseksi.

Vaikuttavin keskustelu oli Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholmin luotsaama keskustelu otsikon ”KEKKONEN, JUMALA JA SEKSI” alla Paljastuksia sananvapaudesta ja sensuurista. Vieraina olivat Jörn Donner ja Olli Alho sekä professori Hanna Nikkanen? nimestä en ole varma, kun en kirjoittanut sitä muistiin. Ajattelin, että katson messulehdestä.  Eipä naisen nimeä ollutkaan siinä ohjelman kohdalla. Muutenkin tämän vuoden messulehti oli kovin eksyttävä, piti hakea erillinen läpyskäkartta, jossa olivat messuosastot – miten sitten olivatkin. Ja esiintyjien aakkostus oli tehty etunimien mukaan! Teija Armantoon olen oppinut luottamaan, häneltä tulee ajankohtaista tietoa s-postiinkin. Noita muita mainittuja tekijöitä en tunnista.

Iltapäivällä vastaan tulivat myös kuopiolaiset Marko Kilpi ja vaimonsa Jaana Kilpi. Kilpeä ei ollut enää mahdollisuus mennä kuuntelemaan, sillä oli lähdettävä hakemaan tavarat ja riennettävä junalle. Kun kävelin messuhallista eteiskäytävään kuulin vielä Antti Heikkisen puhuvan Mummosta. Tunsin sukulaissieluisuutta, sillä tunnen olevani mummon tyttö.

Kun ostin liput matkalle, niin tulomatkalla oli vain lemmikkivaunussa pari paikkaa. Ajattelin kestäväni, vaikka olenkin allerginen eläinten karvoille.  Koiria oli monta, ja heti kohta nenä meni tukkoon. Astmasuihkeet pitivät hengityksen kunnossa. Kun aamulla kotona heräsin, olivat silmät melkein muurautueet kiinni. Nyt illalla alkaa jo helpottaa.

Otan esiin värityskirjan, jonka messuilta ostin. Voin harjaannuttaa vasenta kättä, vaikka se ei paranekaan, niin ei ”kuntoutus” varmaan pahaksi ole. Aikamoista kuntoilua kaksi messupäivää ovat kepin kanssa kopsutellessa.

Turkan runoissa kuolemakin on täynnä elämää

Sirkka Turkan tunnemme hevosrunoistaan

 

Viikon 42 runo 22.10.2017

 

Olin tumma tuutulapsi, äidin sylissä aina, pellonjuuri.

                   Ai, runoilija työssä, onko se

                   törmännyt johonkin

                    silmäkulmat noin mustina.

         My world is empty now, baby.

                Joo, joo, kaikki tässä venyttelee,

         ravistelee, kissat, koirat, hevoset

             sun muut, silmät kiinni, niin että

                      valjaat helisee.

         Ja taivas aukeaa, lumi lentää, se peittää

                      meidät, pihan, kaikki vuodet, kuutamon.

              Koirien haudat, paljon seistiin kuopan

                    reunalla, tuska oli kova,

                       ei ollut varaa itkuun, teki niin kipeää.

              Tuuli löi kerran seinään. Ja lujaa.

                     Silloin sinä lähdit, kaunis kohtalo.

                          Ai, että minä sinut unohtaisin

                          kuopan reuna, tuska kova.

Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi, Tammi 2004.

 

Sirkka Turkka (s. 2. helmikuuta 1939 Helsinki) on suomalainen runoilija.  Hän pääsi ylioppilaaksi Munkkiniemen yhteiskoulusta 1962, valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1967, valmistui tallimestariksi Ypäjän hevoshoitokoulusta 1970. Hän on ollut mukana Iowan yliopiston kirjailijaohjelmassa 1991.

Turkka on työskennellyt Helsingin kaupungin kouluvirastossa 1960-luvulla ja 1971–1972, lomasijaisena Auroran sairaalan kirjastossa 1965, Nikkilän sairaalan kirjastossa 1974–1975, Espoon tallissa tallimestarina 1980–1981 ja hevosten hoitajana Honkolan kartanossa Urjalassa 1984−1986. Hän on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1974. Hän asuu Lohjalla.

Parikymmentä runokokoelmaa kirjoittanut Sirkka Turkka on saanut merkittävät runopalkinnot;

valtion kirjallisuuspalkinto (1980, 1984)

Finlandia-palkinto (1986 teoksesta Tule takaisin, pikku Sheba)

Tanssiva karhu -runopalkinto (1994 teoksesta Sielun veli)

Pro Finlandia -mitali (1996)

Eino Leinon palkinto (2000)

Tammen tunnustuspalkinto 2002

Aleksis Kiven palkinto (2005)

Nuori Voima -palkinto (2009)

Oli taas vaikea valita viikon runoa. Niin kovaa se tuuli löi -kokoelmasta otin kaksi runoa ehdolle ja luin kokoelman taas kertaalleen läpi. Toinen runo samasta kokoelmasta oli vaihtoehtona ”Kaikilla on aina kiire. Haudassa se loppuu.”

Luin aikoinaan Finlandia-palkitun runokokoelman ja pidän siitä. Sattumoisin löysin kirjaston poistomyynnistä Tule takaisin, pikku Sheban ja ostin sen itselleni. Pidän myös kokoelmasta Nousevan auringon talo, Tammi 1997. Selaan silloin tällöin Turkan Runot 1973 – 2004 -opusta. Luen runoja sattumanvaraisesti, sillä 821-sivuinen teos on ”semmoinen pöytäkirja”. Arvokkaassa teoksessa on ansiokas Jukka Koskelaisen esipuhe. Jukka Koskelainen (s. 1961) on suomalainen kirjailija ja suomentaja. Hän on julkaissut viisi runokokoelmaa ja kolme esseeteosta.

Olen tavannut Sirkka Turkan Oriveden opistossa. Hyvä kohtaaminen. Opistossahan olen kohdannut maamme merkittävimmät kirjailijat.

 

 

 

"Vuoden koskettavin elokuva" (Episodi)

KUVAKUKOSSA

Hopeatähti-elokuva tiistaina 24.10. klo 13 MANCHESTER BY THE SEA,

on tämän vuoden kehutuimpia amerikkalaisdraamoja. Elokuvassa sukelletaan päähenkilön, bostonilaisen talonmiehen (Casey Affleck) taustoihin, äkillisen muuton taustalla piilottelevaan valtavaan tragediaan.

 

Bostonilaisen talonmiehen elämä muuttuu, kun  hän palaa kotikyläänsä Atlantin rannalle. Hänestä tulee teini-ikäisen veljenpoikansa huoltaja. Elokuva on koskettava kertomus perhesiteistä, yhteisöstä, uhrauksista ja toivosta.

Casey Affleck voitti tästä elokuvasta vuoden 2017 Oscar- sekä Golden Globe- palkinnon kategoriassa ”paras miespääosa.”

Elokuvan kesto 137 min. K 12. 6,5 euroa.

Lokakuun 10. on mieleenpainuva päivä kuolla

Runoon voi ankkuroitua

Viikon runo 41, 15.10.2017      

                                                                 

Joku on purkanut huolellisesti laskostamani

paidat ja nenäliinat makuuhuoneen kaappiin,

ranskalainen partavesi tuoksuu kylpyhuoneessa.

 

Kaikesta päätellen asun jälleen täällä. Osoitteeni

on entinen, vaikka tiedän, että asukas en ole enää minä.

Kummallinen tuuli ei puhalla huoneissa vaan luissani.

 

–Vieras, olkaa hyvä ja rauhoittukaa. Sallittehan,

että tarjoan valkoviiniä, sanon ja Hän todellakin heittää

viitan harteiltaan. Hän täällä on kotonaan, minä vieraana.

 

Lukiessani, jopa miettiessäni kuulen, miten hän

ajattelee kalloni sisällä. Vuode on ahtaampi kuin ennen

eikä unelle jää paljon tilaa, kun kaksi syleilyssä muuttuu yhdeksi.

 

Pentti Holappa: Ankkuripaikka, WSOY 1994.

 

Pentti Vihtori Holappa (11. elokuuta 1927 Ylikiiminki – 10. lokakuuta 2017 Helsinki) oli suomalainen kirjailija ja runoilija, joka palkittiin vuonna 1998 Finlandia-palkinnolla. Holappa toimi 1972 kulttuuriministerinä SDP:n mandaatilla Rafael Paasion toisessa hallituksessa. Holappa oli Ajankohta-lehden päätoimittaja 1967–1968, ja hänellä oli elämänkumppaninsa Olli-Matti Ronimuksen kanssa Helsingin Fredrikinkadulla Kampintorin antikvaarinen kirjakauppa Holappa & Ronimus.

Kirjailijan tuotanto sisältää runokokoelmia, novelleja, esseitä ja romaaneja. Omien teosten lisäksi Holapan tuotanto käsitti suomennoksia ranskan- ja englanninkielisestä kirjallisuudesta, kuten Claude Simonin romaanin Flanderin tie ja Samuel Beckettin näytelmiä.

Holappa jonkin aikaa Helsingin Sanomien Pariisin-kirjeenvaihtajana. Myöhemmin Holappa kiinnitettiin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kolumnistiksi. Hän kirjoitti vakiopalstoille kymmenen vuoden ajan.

Holappa sai Finlandia-palkinnon lisäksi Kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1951 ja 1981, Suuren Suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnon 1984, WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon 1995, Tanssiva karhu -runopalkinnon 1995, ja Varjo-Finlandian vuonna 1999. Holapan runoja käännettiin ranskaksi ja hän oli yksi kotimaisen modernismin keskeisistä hahmoista.

Parikymmentä runokokoelmaa kirjoittanut Holappa on kirjoittanut myös proosaa paljon.

 

Holapan vuonna 1998 ilmestynyt romaani Ystävän muotokuva (WSOY) voitti Finlandia-palkinnon. Homoseksuaalisuutta käsittelevä romaani oli myös teos ystävyydestä ja taiteentekemisestä.

Kuljetan sormeani runokirjojen selkämyksillä ja käteni pysähtyy Ankkuripaikka-kokoelman kohdalla. Mieleen muistuu jotain lukemaani. Valitsen runon siitä kokoelmasta, vaikka selaankin Runot 1950–2000 -kokoelmaa, 923 sivua.