Ovi tuntemattomaan
Arno Geiger: Vanha kuningas turvapaikassaan
Suomentanut Otto Lappalainen
LURRA Editions 2012. 188 s.
Itävaltalainen kirjailija Arno Geiger (s. 1968) on kirjoittanut monia menestysteoksia; romaaneja ja näytelmiä. Vanha kuningas turvapaikassaan (Der Alte Köning in seinem Exil, Carl Hans Verlag, 2011) on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa.
Teos kuvaa Alzheimerin taudin puhkeamisen, ja kuinka se muuttaa lähimpiä ihmisiä ja ihmissuhteita. Geiger halusi kirjoittaa kirjan hänen isänsä vielä eläessä. Teoksen on suomentanut turkulainen kirjallisuuden tutkija ja kriitikko Otto Lappalainen.
Geiger muistelee aikaa, jolloin hänen isoisänsä ei tuntenut häntä. Isän sairastuminen nostaa muistot esiin.
Jos ei tunne Alzheimerin taudin kulkua, saattavat hyvää tarkoittavat sanat vain pahentaa tilannetta. Läheiset komentavat: ”Älä päästä itseäsi repsahtamaan!” Isä oli myöntyväinen, mutta erakkoluonne muuttuu kiukuttelijaksi.
Vuosikaudet leikittiin kissaa ja hiirtä, kun ei uskallettu ääneen sanoa taudin nimeä.
Dementoituneen ihmisen osaan täytyy suhtautua uusin ajatuksin. Poika katsoo isäänsä kuin hidastettua filmiä.
Koska isäni ei pysty enää ylittämään siltaa minun maailmaani, niin minun on tultava hänen luokseen, Geiger kirjoittaa.
”Uskon sinua, mutta vain johonkin rajaa asti. Ja nyt haluan kotiin.” Paniikin rajoilla olevan ihmisen ulkonäkö hyytää pojan. Tunne siitä ettei ole kotonaan kuuluu sairauden kuvaan.
Tunnistan monia asioita, sillä olen seurannut Alzheimerin tautia sairastavaa läheltä. Romaani antaa tietoa taudinkulusta. Tunteen tasolla elämä on tuttua sairaan läheisille. Geiger muistuttaa, että laulaminen sujuu dementikoltakin.
”Laulu on jotain tunteenomaista,
käsin kosketeltavan maailman
ulkopuolinen koti.”
Dementikoita ei pidä verrata pikkulapsiin, koska lapset edistyvät kehityksessään, dementikot menettävät kykyjään, kirja muistuttaa.
Tyypillistä Alzheimerin taudille on, että ihminen ei muista minne laittoi tavaroitaan. Hän arvelee jonkun siirtäneen tai varastaneen tavarat.
Alzheimeria sairastavat oppivat nokkelasti kiertämään asiat. Siitä syntyy arjen hellyttävää huumoria. Melkoista luovuutta osoittaa tarinan isä selitellessään tavaroiden katoamista. Muut eivät tiedä itkeä vai nauraako.
Kun omaa kotia ei enää tunne, se panee muut lujille. Lopuilta tajutaan, että kyse ei ole paikasta vaan sairaudesta. Jokainen soisi hänelle kotona olemisen tunteen.
Elämää Reininlaaksossa
Geiger kirjoittaa arkisesta elämästä Reininlaaksossa. Elettiin omavaraistaloutta, vain aivan välttämätön ostettiin.
Vuonna 1938 tuli pakkoliitos Saksaan. Isän perhe ei halunnut politikoida, mutta vaikutukset ulottuivat heihinkin. Kirja näyttää myös ajankuvaa pienten yksityiskohtien kautta.
Isä ei puhunut koskaan sodasta, mutta lapset löysivät isän kirjeitä sota-ajalta. Ne antoivat lisää ymmärrystä.
Sekin vaihe tulee, että isä harhailee öisin pyjamassa lähiseudulla. Ovi on lukittava yöksi.
Kirjailija muistuttaa, että jokainen sairaustapaus on yksittäistapaus. Dementikkoa ei voi pakottaa maailmaan, joka ei ole hänen omansa. Tavallaan isä ymmärtää tilansa: Mikä päätäni oikein vaivaa? Tuolla ei ole kaikki kohdallaan, hän koputtaa päätään.
Kun Arno Geiger oppii ymmärtämään isäänsä, hän ei pakota eikä komenna, vaan myötäillen saa isän toimimaan. Syntyy kaveruutta. Tauti vaikutti jotenkin meihin kaikkiin, hän kirjoittaa.
Kirjassa on lukujen alussa isän ja pojan vuoropuheluja. Niissä näkyy isän huumorintaju.
Kun sairaus eteni, isä ei selvinnyt arjesta ilman vaaratilanteita.
Isän 80-vuotispäivä synnyttää hauskan keskustelun. Kuka oikein vuosia täyttää?
Avioliitostakin keskustellaan, puhutaan tietämättömyydestä ja `sivuseikasta´, että toista ei pysty muuttamaan. ”Luonne on vahvempaa valuuttaa kuin hyvä tahto.”
Isä muistaa yllättäen vanhoja sanontoja. Hoitajat pärjäävät eri tavoin dementiapotilaan kanssa. Hoputtaa ei saa, hoitajan on oltava kärsivällinen, sillä dementikko tarvitsee aikaa toimiinsa.
”Elämän viimeisenä vanhuus on sellainen kulttuurimuoto,
joka muuntuu alitajuisesti ja joka on opeteltava aina uudestaan.”
Jos sairaus alkaa hitaasti, se hämää. Vasta jälkeenpäin asiat tajutaan. Vääriä tutkintoja tulee usein.
Sanavalmiin isän sanat tuntuvat katoavan, samoin persoonallisuus. Tulee aika, jolloin isä ei tunnista omaa kotiaan, vaan sanoo haluavansa kotiin. Poika kertoo isälle, että tämä on itse rakentanut talon.
Mutta auttaako se asiaa?
Herkästi kuvatussa kirjassa katsotaan asioita isän ja pojan ja muidenkin hoitotyöhön osallistuneiden kautta.
Teos tarjoaa lukuisia kirjallisia viitteitä. Vaikeittenkin asioiden rinnalla on usein hyväntahtoisuutta.
Kirjan salaperäinen nimi – Vanha kuningas turvapaikassaan – saa selityksensä.
Jokaisen täytyisi lukea kirja, ainakin niiden joiden läheinen sairastaa Alzheimerin tautia. Jokainen voi varautua tulevaan lukemalla Geigerin kirjan, sillä koskaan ei voi tietää milloin Alzheimer asettuu taloksi.
Otto Lappalainen on erikoistunut saksankielisen kirjallisuuden kääntämiseen. Hän tavoittaa kirjan sävyn hyvin.
 |
| Otto Lappalainen SARVin matkalla Tallinnan Kalamajan näyttelyssä |
Suosittelen Lappalaisen edellistä LURRA Editions -kustantamon suomennosta:
Martin Walser: Muuan rakastava mies, 2011.
Fiktiivinen teos Johan Wolfgang von Goethesta ankkuroituu hienosti todellisuuteen.
Romaanin tapahtumat käynnistyvät Marienbadin kylpylässä Böömissä heinäkuussa 1823. Salaneuvos Goethe on juuri täyttämässä 74 vuotta, kun hän rakastuu yhdeksäntoistavuotiaaseen Ulrike von Levetzowiin.
Goethesta löytyy yllättäviä puolia. Hieno lukukokemus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti