Esseet sivistävät ja viihdyttävätUnohduksen tällä puolen
ntamo 2013. 153 s.
Kevytlukemisen välillä esseet ilahduttavat. Kirjallisuusmies Esko Karppasen Unohduksen tällä puolen -kokoelman parasta antia on Viluista tanssia, huokausten seppeleitä. Marja-Liisa Vartion runoudesta -essee. Marja-Liisa Vartio (1924–1966) runoilijana on minulle jäänyt vieraaksi, mutta hänen romaanejaan olen lukenut. Kirjailija kuoli nuorena, hänet muistetaan Paavo Haavikon vaimona. Karppasen kirja innosti hakemaan tietoa Vartiosta ja hakeutumaan runojen ääreen.
”Sanat ovat toisinaan hiljaa.” Kirjoittajalle sanat ovat eläviä, liikkeessä, niin kauan kuin kirjoitus ei ole valmis, Karppanen pohtii. Mitä sanoille matkalla lukijalle tapahtuu?
Kirjailija nostaa esiin Helvi Juvosen runon sanat ”Iloni on pohjajäätä. Se ei sula.” Millaista on jäinen ilo, hän kysyy ja kohta jo miettii ”Mitä on elämä?” Ja ollaankin jo Eino Leinon seurassa. Leinon mukaan suurin elämän nautinto on kuoleman pohtiminen. Hieno kirjallisuusessee päättyy japanilaisen Ryokanin sanoihin:
”Nyt se paljastaa kätketyn puolensa ja nyt toisen. Näin putoaa syksyn lehti.”
Kun haluan tietää Vartiosta enemmän, hyvä lukuvalinta on Helena Ruuskan väitöskirja. Marja-Liisa Vartio, kuin linnun kirkaisu, WSOY 2012.
Monet meistä, jotka olemme oppineen tuntemaan vuoden 1938 käännöksen, Raamatun Laulujen Laulun, pidämme sitä eroottisen kirjallisuuden helmenä Karppasen tapaan. Hän kirjoittaa myös pyhästä. Pyhän tunne yhdistää kaikki ihmiset.
Elämä ja todellisuus puhuttavat. Helena Sinervon ja Pentti Holapan Finlandia-palkinnot saivat ihmiset arvostelemaan. Kirjoista sanoivat mielipiteensä nekin, jotka eivät olleet kirjoja lukeneet.
Kirjallisuusesseet ovat vaativia tekijälleen, kirjallisuuden tuntemus ja ammattitaito näkyy Karppasen teoksesta. Kirjan nimi näyttää olevan peräisin Mallarme´n ajatuksesta. Muisto säilyttää sellaista mikä muutoin on jo kuollut. Muisto on todellinen, toisin kuin haave ja unelma, kirjoittaa Karppanen.
Marja-Liisa Vartiolle kuvataide oli läheistä. Taidekauppias ja ensimmäisen aviomiehen Valter Vartion ja hänen ystäväpiiriinsä kuului kuvataiteilijoita.
Runositaatit houkuttavat lukemaan runoja.
Kampaan hiuksia kahtapuolen päätä,
aamusta iltaan kampaan hiuksia,sillä tämä jakaus ei ole valmis
sillä nämä jäykät ja pitkät hiukseni
eivät asettaudu sileästi kahtapuolen päätä.
(Vartio 1852:14.)
Kirjan tekstistä ja runojen esittelyistä tunnistaa ammattilaisen. Lukijalta vaaditaan Aristoteleen Runousopin tuntemusta, jotta kaiken ymmärtää. Tunteellakin asiat voi tajuta.
Vartio teki useisiin runoihin metrisiä, rytmisiä ortografisia, leksikaalisia ja syntaksisia muutoksia – Eksistoiva olevainen, epifora ja asyndeton ja daktyyli ja monet muut kirjalliset sanat hämmentävät tavallisen lukijan.
Yllättäen kirjassa vastaan tulee K. Killisen säveltämä ja sanoittama laulu Pim, paum. Pari päivää sitten (22.1.) kuulin sen ensi kertaa esitettynä ja kanteleella säestettynä Minna Canth 170-vuotisjuhlavuoden avajaisjuhlakonsertissa, osiossa Musiikkia Minna Canthin näytelmistä. Laulu on Roinilan talossa -näytelmästä.
Vielä palataan lyhyessä esseessä Kanttilan Minnaan. Monet asiat liittyvät toisiinsa.
Luinen fantasia näyttää Karppasen humoristisen puolen. Muutamat kirjan loppupuolen esseet tarjoavat älykästä huumoria. Margaret Durasin teosta Kirjoitan pidän kirjoittamisen oppikirjana.
Unohduksen tällä puolen tekstit nousevat tylsien kansiensa yläpuolelle. Niin kiinnostavaa luettavaa, että kirja jää jatkuvasti luettavien teosten hyllyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti