Minimin juhlaa



Kuva: Sari Rinne, 1990



Minimi juhli tanssien Kuopion Sotkulla  

Tanssiteatteri Minimin 20-vuotisjuhlavuosi huipentui Kuopio Tanssii ja Soi viikon esityksiin (17. ja 18.6.) Älä hämäänny auringosta -teos sai uusintaensi-iltansa ja Lajien synty oli uutuustuotantoa.

Lajien synty tarkastelee ihmisyyttä ja nykyhetkeä uusista, oudoistakin vinkkeleistä. Osaammeko

käyttää niitä taitoja mitä olemme saaneet? Tanssijat Riikka Puumalainen, Sampo Kerola ja Antti Mäkelä osaavat ja näyttivät taitonsa. Teos on Minimin ja Karttunen Kollektiivin ensimmäinen yhteinen tuotanto. Jyrki Karttunen on kansainvälisestikin menestynyt koreografi ja tanssitaiteilija. Puvustus on Mirkka Nyrhisen käsialaa. Tekniikasta vastaisivat taitavat tekijät Sam Siltavuori (valot ja ääni) ja Jukka Horsmanheimo (lavastus).

Intiimi huoneteatterimainen tunnelma syntyi tilassa, missä katsojat ovat melkein yhtä joukkoa esiintyjien kanssa. Uusi vaalea matto toi hyvin esiin tanssijoiden liikkeet, mutta rajasi esityksen pienelle alueelle. Komiikkaakin oli, kuten neljällä raajalla tanssitussa ”kenkätanssissa”.

Toisella puoliajalla nähtiin Älä hämäänny auringosta -teos, jonka ensi-ilta oli 9.11.1990 Helsingissä. Tilausteos esitettiin Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla Vanhan Ylioppilastalon Galleriassa.  Sotkulla teos esitettiin alkuperäisellä kokoonpanolla: Tommi Huovinen, Marinella Jaskari, Johanna Keinänen, Anja Lappi, Liisa Ruuskanen.

Tanssija ja koreografi Tommi Huovinen perusti Tanssiteatteri Minimin Helsingissä 1988. Vuonna 1990 Huovinen aloitti yhteistyön tanssijoiden Johanna Keinäsen, Anja Lapin, Liisa Ruuskasen ja Marinella Jaskarin kanssa. Valo- ja äänisuunnittelija oli tuolloin Juha Westman, kuten nytkin Sotkulla nähdyssä esityksessä. Älä hämäänny auringosta oli ryhmän ensimmäisiä yhteisiä teoksia.

Älä hämäänny auringosta -teoksen idea pohjautuu ranskalaisen Jean Genet'in (1910–1986) romaaniin Piiat. Tommi Huovisen käsissä 1940-luvun lopussa kirjoitettu Piiat muokkautui aikaa kestäväksi tanssiteokseksi.

Suljetussa tilassa tapahtumat ovat surrealistisia ja absurdejakin. Katsoja saa sukeltaa ihmismielen syvyyksiin oman käsityskykynsä varassa.

Esityksessä on vetoa ja menoa, katsomossa aistii mukanaolon. Joitakin aikaan niittaavia yksityiskohtia oli mukana. Anja Lapin monot, ja Doris Dayn Que sera sera lienevät 1950–60-lukua.

Vaikka ensiesitystä en ole nähnyt, voin vain kuvitella, että aika on tehnyt vain hyvää esitykselle, sillä niin taitava ja intensiivinen se oli.

Väliajalla nostettiin maljat Minimille, joka pääsi takaisin muutama vuosi sitten remontoituun Sotkuun (entinen sotilaskoti kasarmialueella). Minimin taiteellinen johtaja Antti Lahti kiitti ystäviä ja tukijoita, jotka ovat pysyneet ystävinä.

Tanssiteatteri vie esityksiään myös perinteisten näyttämöjen ulkopuolelle ja toteuttaa siten taiteen tasa-arvoisen saavutettavuuden toteutumista. Teatteri on pyrkinyt yhdistämään sanan ja liikkeen. Siitä on oiva näyttö viime talvena esitetty Juha, Juhani Ahon 150-vuotisjuhlanäytös.

Tanssiteatteri Minimi: www.minimi.fi