Kammioiloa on ilo lukea

Kansikuva, Lukeva tyttö

Hyvä kirja ei vuodessa vanhene

Liisa Enwald:

Kammioiloa
ntamo 2013. 235 s.

FT Liisa Enwald tunnetaan monista kirjallisista töistään, myös kirjoittajien ohjaajana ja opettajana sekä tutkijana. Hän ohjaa muistelmien kirjoittajia, mutta Kammioiloa on enemmänkin omaelämäkerrallinen teos.

Enwald löytää sielun vaikka piirongista. Lapsuuskodin piironki on nyt hänen kodissaan monet muutot kestäneenä. Hänen äitinsä oli piirongin teetättänyt ensimmäisillä opettajan palkkarahoillaan.

Kajaanilaisella puuseppä Pikkaraisella oli kärsivällisyyttä ja taitoa tehdä kaiverrukset ja puuleikkaukset pieteetillä. Ja Enwaldilla on tietoa ja intoa kaivaa esiin kirjalliset vastaavuudet. Gaston Bachelard pohtii Tilan poetiikka -teoksessa kaapin olemusta. ”Kaappi on Bachelardin mukaan täynnä muistojen mykkää meteliä.”

Enwald kuvaa myös piirongin sisältöä ja sitä mihin sai koskea ja mihin ei. Alimpaan laatikkoon olivat päätyneet adressit, joita lapsikin sai lukea vaan ei repiä.

Pelottavat satukirjat panin sinne piiloon itseltäni, Enwald kirjoittaa. Kirjailijan ikätoverit tunnistavat kalmistot (kolkko sana). Hautausmaakävelyt ovat nykyään suosittuja.

Hautakivi kertoo vainajan statuksesta. Kestävästä rakkaudesta Enwald antaa esimerkin Lassi Nummen runolla:

He katsovat toisiaan kauniisti, hellästi.

                     He hajoavat tomuksi.

Marmorissa he viipyvät lähekkäin

          kolme vuosituhatta, neljä.

Ja muualla? Tomuna, tuulessa, ilmojen teillä?

Hän oudoksuu amerikkalaista tapaa valmistaa vainajan tuhkasta timantti, muistokoru jälkeenjääville. Antiikin hautakirjoituksista on tehty suomennosvalikoima Hautojen lauluja (suom. Arto Kivimäki ym. Tammi 2008)

Malliksi napakka ja ironiseksi kärjistyvä epigrammi:
”Niukasti söin, niukasti join. / Elin pitkän raihnaan elämän. / Sitten kuolin. / Samaa toivon teille.”

Paitsi seremonian vuoksi, niin haudalla käydään myös muistojen vuoksi, Enwald jatkaa. Hautakivistä voi lukea titteleitä, niissäkin tavat ovat muuttuneet. Polttohautaus on yleistynyt ja rituaalit ovat toiset.

 Värssy päivässä

Enwald kertoo ensimmäisestä muistikirjastaan, jonka sai lohdutukseksi, kun ei päässyt isänsä hautajaisiin, koska makasi keuhkokuumeessa.

Muistit ovat yhteistä omaisuutta kuten kansanrunous. Värssyjä kirjoitellessa syntyi runomitan taju.
Korva oppii tunnistamaa ja värssyjä oppii helposti ulkoa, Enwald kirjoittaa. Hän ottaa esiin värssyjen villin käytön; säejako saattaa muuttua ja tekijää ei mainita.
Enwald tunnustaa kuuluneensa kurissa kasvatettujen joukkoon. Ja niinhän me aikalaiset opettajille niiattiin, kun jotain opettajalle ojensimme. Opettajia luonnollisesti teititeltiin. Enwald toteaa, että meni vuosikymmeniä lapsuudessa sisäistettyjen asetelmien purkamiseen. Ja mitä meistä isoina tuli?
Kuri ja säännöt opettivat ihan luonnostaan moraalintajun.

Kannattaa lukea kirjasta Tomas Tranströmerin sanat. Oppilas saapukoon kouluun säädettyyn kellonaikaan ja asianmukaisesti pukeutuneena – –

Suomen kielioppi taottiin aikanaan päähän niin että säännöt muistetaan yhä.

 Koko eläminen on elämyksiä

Ajat muuttuvat. Ihanneopettajaksi nähdään rinnallakulkija, mutta traditionaalisella opetuksella on ansionsa, Enwald muistuttaa.

Kiitä, kuuntele ja kunnioita, kolmen k:n periaate. Korva voi olla opettajan keskeinen työväline, sanoo Enwald. Valtaa käyttämällä voi myös nostaa. Hän siteeraa Risto Ahtia: ”Oppilas on kohotettava sille tasolle, jolla hän oikeasti on.”
Taiteen tärkeyden hän näkee lehtori Liisa Vanaksen kautta. Tärkeintä on nähdä taidetta, tehdä taidetta ja välittää sitä. ”Katseluhan on jo kuvan tekemistä, kuten kuuntelu musiikin tai lukeminen runon.”
Yliopistolta Enwald mainitsee itseään innoittavia opettajia mm. Aarne Kinnusen, paljon muitakin.
Hän kertoo kuinka opettamisen ilo syntyi. Yksilöohjaus oli ankara lohko.

Oma lukunsa on kuorolaulu, josta Enwald kirjoittaa kiinnostavasti ja omakohtaisesti. Kuorolaulumatkasta tuli pitkä taival ja se tietääkseni jatkuu yhä.

Kuorojen välillä on valtavia eroja. Kuoro kasvattaa sosiaalisuutta, mutta se on myös intensiivistä työtä. ”Laulusuomentajan onni on, että mitta on korvan asia.” Sanoilla kokeilu on tunnontarkkaa työtä.
Ja sitten ovat vielä editoijat, nuo näkymättömät. Hilja Mörsärin aforismi kertoo editoinnin olemuksesta: ”Muutit kaiken ja silti toivoit, että käsialani säilyisi.”  

Sanojen merkitykset ovat erilaisia. Eikä laulukäännöksiä voi testata kuin laulamalla. Enwald ohjaa lukijaa näkemään miten kovaa työtä käännöstyö on, innoittavasti! Merkitysvastaavuus käännöksessä on aina likiarvo. Paljon Rainer Maria Rilkeä kääntänyt Enwald näyttää onnistuvan missä vain.

Suomentajaksi Enwald kertoo tulleensa sattumalta. Niinhän hyvät asiat usein tapahtuvat

Enwald arvostelee julkisen kielen stiiknafuulia, ja aiheesta. Hän paljastaa samalla huumorintajunsa ja kielinokkeluutensa. Hän nostaa esiin hyvän tyylin puolestapuhujan, Jouko Tyyrin, joka on kirjoittanut: ”Murteet murenevat, korva turmeltuu. Hallinnollinen tyyli hallitsee – –  Sen varsinainen kukka on julkilausuma, joka toteaa ja edellyttää.”

Vallan riemastuttavaa on lukea Jukka Ukkolan Suomen Kuvalehdessä ollutta pakinasitaattia vuoden 2011 vaalien aikaan:

Niin, nythän on niin, että lähtökohtaisesti täytyy sanoa, että liirumpa hyvinkin laarum, jos kohta pitkässä juoksussa ottiatuota vaapulavissum  – – Mutta kyllä toimintaympäristössä tarvitaan dynaamisen nousujohteista itse ohjautuvuutta, koska lähtökohtaisesti tukipaketti on kirvesvartta ja aidanseiväs.” Taitavasti on Enwald lainauksia käyttänyt!

Enpä ole tullut ajatelleeksi tätäkään: mainoksissa ei kannata nostaa esiin sanaa turvallinen, sillä se saa mielen heti ennakoimaan kolaria.

Äitinsä käyttämiä sanoja Enwald luettelee ison joukon ja harmittelee ettei niitä aikanaan tallentanut.

Näitä voi lukija mielessään arvuutella: kutjottaa, hurseltaa, räpelö, nyrpäke, ja entä tämä, hurahtaa kielelle kuin lutjakas sylki.

Monissa kammioissa Enwald on töitään tehnyt, jopa ikkunattomissa yliopiston kopperoissa. Virittyminen yksitoikkoiselta näyttävään tekemiseen antaa elämän maun. Enwald muistaa tiedemiesmesenaatti Einar Reuterin sanat, kun tämä kuuli hänen pyrkivän opiskelemaan kirjallisuutta ja estetiikkaa. Ihana ala! Siinähän on koko elämä.

Teokset: - Luova kirjoittaja. Gummerus 1980. - Kaiken liikkeessä lepo (väitöskirja Mirkka Rekolasta). SKS 1997. - Intervalleja (esseitä). TAI-teos 2001. - Pohjajään ilo. Helvi Juvosen runoudesta. SKS 2006. - Elämä tarinaksi (Marja-Riitta Vainikkalan ja Anja Vähäahon kanssa) KVS 2003. - Virren virtaa (Tuula Hökän kanssa) KVS 2010. - On ruusu putkahtunna. Kirjoituksia joululauluista    (Esko Karppasen kanssa). ntamo 2014. -  Kammioiloa, ntamo 2013

Ja suomennokset:

 

– Rilke, Rainer Maria, Kirjeitä nuorelle runoilijalle. TAI-teos 1993. ntamo 2012

– Rilke, Rainer Maria, Hiljainen taiteen sisin. Kirjeitä vuosilta 1900–1926. TAI-teos 1997. ntamo 2012

– Rilke, Rainer Maria, Marian elämä – Das Marien-Leben. TAI-teos 1998. ntamo 2012

 – Rilke, Rainer Maria, Die Sonette an Orpheus – Sonetit Orfeukselle. TAI-teos 2003. ntamo 2012

 Lisäksi suomentanut n. 50 yksin- ja kuorolaulutekstiä Sibelius-Akatemian Laura-tietokantaan.